*Sofi Oksanen; Puhdistus; WSOY 2008 (12.painos!)
Kirja, joka on putsannut kirjallisten palkintojen pöydän, on ollut yllättävän hidaslukuinen. Aluksi olin pyörtää kokonaan lukemisesta, kun raatokärpänen pörisi sivukaupalla vanhan naisen huoneistossa ja ikkunasta näkyi vain pihalla lojuva mytty. Tämä ei ala hyvin, mietin, tuli jotenkin vastenmielinen olo. Mytystä löytyvä tyttö, enää kuin lepattava varjo, kohenee sivu kerrallaan, kuoriutuu likakerroksistaan ja rääsyistään. Vanha nainen on varuillaan, molemmat odottavat jotain ratkaisua omituiseen tilanteeseen ja pelkäävät toisiaan ja kaikkea koko ajan. Ilmassa on outoa uhkaa. Sitten tarina hypähtää alkuun, sukupolven taakse. Nyt alkaa jo kiinnostaa miten kertomuksen kudossäikeet punotaan lopulta yhteen. Ja se kyllä käy Sofi Oksaselta.
Lopputulema lukukokemuksesta jää ristiriitaiseksi. Kieli on kyllä oivaltavaa, rikasta ja tyyli taitava. Tarinakin tempaa alun jälkeen mukaansa, mutta aihe ja juonenkäänteet ovat sen verran ahdistavia, että lukija joutuu ikään kuin vastustamaan torjuntaansa. Jos tarinassa on, kuten olen ymmärtänyt, kirjoittajan lähiomaiskohtaloita taustalla, ahdistavuus on aitoa, kirjoittajasta tekstiin valunutta. Etäännytys olisi ehkä suodattanut samentavaa ahdistusta ja teksti olisi tullut kirkkaammaksi.
– Miten palkintosumaan lienee vaikuttanut kirjailijan persoonallinen habitus, voi vain arvella.
*Tessa de Loo; Kaksoset, suom. Anita Odé; Karisto 2001 (1993)
Eipä ole monta hollantilaiskirjailijan teosta elämässä tullut luettua, mutta lukupiirin ansiosta tänä vuonna jo kaksi. Tessa de Loo osoittautui oivalliseksi kertojaksi. Romaanin aikatasot liukuvat toisiinsa saumattomasti ja kieli on runsasta ja sujuvaa. Tarinan juonikuvio on mielenkiintoinen: lapsena vanhempansa menettäneet kaksostytöt joutuvat kasvamaan aikuisiksi kaukana toisistaan ja tapaavat vanhempina yllättäen kylpylässä. Anna tunnistaa sisarensa Lotten, mutta tämän muisti on sulkenut sodan traumatisoiman lapsuuden pois ja hän suhtautuu äkisti ilmaantuvaan kaksoissisareen torjuvasti. Kylpylähoitojen aikana siskokset tapaavat päivittäin ja Annasta tulee Lotten muistin avaaja. Kerronta vie kaksosten tarinaa enemmän Annan kautta, mutta kummallakin on kosketuspintaa Hitlerin Saksaan ja juutalaiskysymykseen. – Pidin kirjasta, josta on ehditty jo tehdä elokuvakin.
*Eduardo Mendoza; Tulvan vuosi, suom. Tarja Härkönen; Tammi 1999 (alkuperäisteos 1992)
Mendozan teoksista on suomeksi käännetty kolme, joten lukijoita hänellä ilmeisesti on. Minulle tämä kirja jäi hieman laimeaksi lukukokemukseksi, osoittautui, että olin sen joskus aiemmin lukenutkin. Tarina on epätavallinen rakkauskertomus, ei täysin uskottavakaan mielestäni kuvatessaan nunnan ja suurtilallisen välille leimahtavaa intohimoa. Mies jää taustalle, tarina kuvaa nunnan mielessään käymiä taisteluja ja vaikeita ratkaisuja. Espanjan falangistikapinallisten joukkoonkin nunna joutuu ryöstetyksi hoitamaan haavoittuneita. Luostari saa viimein lahjoituksen, jota nunna alunperin lähti anomaan rikkaalta maanomistajalta ja hoitokoti rakennetaan. Tarina päättyy nunnan palatessa ennen kuolemaansa vielä kerran rakastamansa miehen omistamaan hedelmätarhaan. – Enpä tiedä, kovin espanjalainen tarina kaiken kaikkiaan.
*Eero Ojanen; Ajan filosofia; Kirjapaja 2007
*Risto Ahti; RunoAapinen 2; SanaSato 2005
Antoisimpia kirjoja pitkään aikaan nämä kaksi ja hitaasti luettavia! Ovat niitä, jotka jäävät esille, joihin tekee mieli palata. Ojanen filosofoi aikaa, Ahti runoilijan synnytystuskia ja suhdetta maailmaan. Tiivistä, mutta hengittävää tekstiä.
– Tuntuu, että yhä huonommin jaksan lukea tyhjiä tarinoita, trendien aallokossa surffaavia tai sanoilla kikkailevia kirjailijoita. Sielu kaipaa totta, eletynmakuista, oivaltavaa ja ajatusta inspiroivaa tekstiä. Ojanen ja Ahti osaavat hienosti sanoittaa oivalluksensa ja ovat läsnä tekstissään. Nämä ovat Ytimessä.
*Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin, suom. Kristiina Rikman; Otava, 2007 – Loisto-pokkari, 11.p. 2009
Kirjailija on ollut paljon esillä viimeisimmän suomeksi ilmestyneen kirjansa myötä. Olen silloin tällöin tehnyt kuten nyt: aloittanut uuteen kirjailijaan tutustumisen hänen menestysteostaan aiemmasta tuotannosta, jos sitä on, jolloin nykyarvioinnit eivät ohjaa oman käsityksen muodostumista.
Tarina alkaa sirpaleisena. Pitkältä tuntuneen yksityiskohtien pöpelikössä tarpomisen jälkeen alkavat tarinan puitteet ja päähenkilöt hahmottua. Ja sitten käy niin, että tarina saakin lukijasta otteen eikä kirjaa voi laskea käsistään. Tämäkin kirja on aiheeltaan ahdistava – psykopaattisen, persoonallisuushäiriöiseksi osoittautuvan pojan kasvukertomus. Nuorukainen näännyttää vanhempansa, kietoo kaikki läheiset valheisiinsa, eksyy itseltään ja katoaa lopulta elämänsä mustaan aukkoon. – Kertoja onnistuu säätelemään ahdistuksen määrää niin, että lukija ei jää sen alle vaan teksti toimii loistavasti! Tämän jälkeen Hustvedtin Amerikkalainen elegia on ihan pakko lukea.
Luimme lukupiirissä Sofin kirjan, joka oli vaikuttanut vahvasti lukijoihin. Oma mielipiteeni on, että suomalaiset olivat Viron suhteen suomettuneita ja emme tienneet, mitä Virossa tapahtui. Tämä on tärkeä kirja ja mielestäni se on hyvin ja vahvasti kirjoitettu. Pelon ilmapiiri oli käsinkosketeltava ja ihmettelimme, miten 31 v voi kirjoittaa näin syvällisen kirjan. Viro kokemuksista tiedän mm kolhoosijohtajan, joka rukoili anteeksiantoa ja lupasi sovitukseksi kouluttautua papiksi ja korjata Hallisten kirkon. Rakensipa vielä lapsille koulunkin, itsenäisen Viron ainoan uuden koulurakennuksen.Vanhojen ihmisten kertomukset vahvistavat Sofin näkemyksiä.
Siispä kannattaa lukea. Hyvä valinta Ellinoora!
Kommentin jätti Pabloo · sunnuntaina 3. toukokuuta @ 19:00
Tuolloinen poliittinen varovaisuus on tästä ajasta katsoen meille suomalaisille häpeä. Kyllä meillä varmasti syystä varottiin ärsyttämästä silloisen Neuvostoliiton johtoa. Eikö oikeaa tietoa saatu? Tsekkoslovakian miehityksestä sentään nousi kovakin meteli meillä.
Olisi varmaan syytä lukea myös Imbi Pajun ja Sofi Oksasen uutukainen, joka pureutuu samaan aiheeseen.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 4. toukokuuta @ 17:28