*Chimamanda Ngozi Adichie; Puolikas keltaista aurinkoa, suom. Sari Karhulahti; Otava 2009 (2006)

Aika harvoin enää käy niin kuin lapsena, että kirja tarraa kiinni, pakottaa lukemaan pitkin päivää ja yötä, kunnes tarina päättyy. Tämä kirja teki sen. Reilut 600 sivua ei ihan yhdeltä istumalta mene, varsinkaan, jos ei ahmi nopealuvulla tekstiä. Kirja on palkittukin. Olen kyllä semmoinen lukija, joka ei ilman muuta aina kehutuista ja palkituista romaaneista piittaa. Monet booker-palkitut ja nobelistit ovat omituisen koukeroisia, käsittämättömiä suorastaan. Tämä tarina hohtaa oudon kiehtovaa valoa.  

Tarina sijoittuu Nigeriaan, Biafran valtion syntyvaiheisiin. Sisällissodan vaikutusta ja toisiaan seuraavien vallankumousten tuhoisaa ketjua kuvataan dramatisoimatta, lähes viileän tarkasti – milloin maassa oleskelevien tai asuvien valkoihoisten, milloin eri heimoisten paikallisten näkökulmasta. Tarinassa kuvataan yläluokkaisten ja Euroopassa koulutettujen afrikkalaisten elämää rinnan heidän palvelusväkensä ja näiden alkuasukasperheiden kohtaloiden kanssa. Kirjan vaikuttavuus muodostuu eksoottisesta tapahtumaympäristöstä ja kulttuurista sekä historiallisesta tilanteesta ja sotaa seuranneen nälänhädän vaikutuksesta ihmisten elämään. Biafran sota seurauksineen ylitti aikanaan maailman uutiskynnyksen ennen näkemättömällä tavalla eikä sukupolveni voi sitä unohtaa.

Lukijaa ahdistaa tietoisuus siitä, että tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa. Pidän teoksen merkittävimpänä ansiona kirjailijan kertojantaitoa: hän antaa Afrikalle kasvot ja paljastaa sen sydämen.

 

  • Minulle kävi samoin. Kirja oli luettava melkein siltä istumalta. Biafrasta muistan laihat lapset en muuta. Nyt sekin tragedia sai selityksen ja niin moni muukin Afrikkaa koskeva asia. On hyvä,että näistä asioista kirjoitetaan.

    Kommentin jätti pensastasku · tiistaina 6. lokakuuta @ 20:23

  • Kiitos kirjavinkistä.

    Jotakin Afrikan oloista on
    tullut tietoon kun ystävät
    ja oman perheenkin jäsenet
    ovat siellä työskennelleet
    jo 1900 luvun alussa,
    keskivaiheessa ja lopussa.

    Afrikan kasvot ovat vilahtaneet,
    useinkin,
    sydämestä ei ole puhuttu.

    Kommentin jätti herne · keskiviikkona 7. lokakuuta @ 12:09

  • Useampikin ystävä on käynyt Afrikassa turistina. He ovat olleet hyvin vaikuttuneita afrikkalaisesta kyläkulttuurista, suvun merkityksestä, ihmisten välisistä suhteista. Toisaalta kirja paljastaa sen puolen, mitä viha toisenlaisia kohtaan saa aikaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 7. lokakuuta @ 21:01

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.