Olen tänä syksynä lukenut Liisa Marjatta Järvisen teoksia. Hänen kirjallinen tuotantonsa on kohtalaisen mittava alkaen saduista ja tyttökirjoista, kuunnelmiin, runoihin ja romaaneihin. Lehtorina ja pappina toimiessaan hän osoittautui loistavaksi pedagogiksi ja puhujaksi sekä käytti seurakuntatyössä monipuolisesti piirtäjän ja dramaturgin lahjojaan. Romaaneissa hänestä löytyy sujuva ja omaääninen kertoja. Aloitin tällä erää uusimmasta romaanista Sisar vesi, veli tuuli (2009) ja sen perään innostuin lukemaan aiemmat, osan jo toiseen kertaan. Kun lukee systemaattisesti kirjailijan tuotantoa, saa hyvän kokonaiskuvan kertojanlaadusta ja tyylin kehittymisestä, mutta saattaa myös alkaa lähestyä kyllästyspistettä tiettyjen teemojen toistuessa.

Kirjoissa on viittauksia raamatun kertomuksiin, erityisesti esiin nousevat naishahmot, paratiisin Eeva ja Uuden Testamentin Mariat. Raamatullinen aineisto sulautuu kansalliseen ja yleismaailmalliseen mytologiaan. 1996 ilmestynyt Naisen myyttinen säikähdys on vertaileva tutkielma raamatun, Kalevalan ja Kreetan minolaistarustojen luomiskertomuksista ja naiskuvista. Tulkinnoissa on vahvoja feministisiä sävyjä.

Kirjoittajalla on vaistonvarainen, mystinen suhde luontoon, jota hän kuvaa hienosti ja monitasoisesti. Puut ja eläimet personoituvat, puhuvat ja kuuntelevat, meri huokailee eroottista kaipausta. Romaaneissa toistuva teema on toisaalta yksinäisyys, toisaalta miehisen kumppanin kaipuu. Rakkaustarinat kuvataan paljolti tapahtuviksi päähenkilön mielikuvissa ja unelmissa, ne jäävät episodimaisiksi, katkeavat tavalla tai toisella kesken. Kirjailijan suorastaan intohimoinen kiinnostus Kreikan saariin ja kieleen, myytteihin ja taruihin, näkyy monissa romaaneissa.

Romaanien päähenkilöt ovat enimmäkseen aikuisia, kypsään ikään ehtineitä naisia. Nimiään myöten Marjatta, Mari, Maria, Aura, Roosa, Almakin muistuttavat kirjailijaa itseään. Yhtymäkohtia ei ole yritettykään häivyttää, vaikka tarina olisi fiktiivinen. Henkilökohtaiset kokemukset antavat tekstiin syvyyttä, toisaalta kirja kirjalta tarinat käyvät ennalta arvattavammiksi. Järvisen teoksissa päähenkilö kypsyy ihmisenä, mutta hänen rakkaushaaveissaan pysyy nuoren naisen romanttisten unelmien sävy. Intohimo tuntuu jäävän sanalliseksi, kokijan pään sisään ja ohenee mielikuvien myllertäväksi leikiksi.

Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988 ja lehtori Liisa Järvinen oli heidän joukossaan. Naispapin päiväkirjassa (1989) hän kuvaa tuntemuksiaan ja pohdintojaan pappeudesta. Kokemuksen karttuessa papin työn kokonaisvaltaisuus seurakuntaelämässä paljastuu. Omaelämänkerrallisen romaanin Laulu ylitsevuotavasta maljasta (1992) teemana on rakkauden kohteen menetys. Surua kuvatessaan kirjailijan teksti on aitoa, kaunista ja koskettavaa.

Mystisin Järvisen teoksista lienee Nainen kutsui kuvaansa (1993). Miehinen vastavoima saa milloin poron, milloin erakkomunkin hahmon. Päähenkilö etsii itseään ja naiseuttaan maalaamalla kiihkeästi kallioluolaan paratiisikertomusta. Naisen syvältä nouseva huuto romahduttaa luolan, mutta kuvat eivät katoa. Ne ovat piirtyneet naisen sieluun ja alkavat elää siellä.

 Kosminen nimenhuuto (2007) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, vanhusten oikeuteen elää ja kuolla haluamallaan tavalla. Kirjailija kuljettaa romaanin päähenkilön jälleen Kreikan saarelle, jossa vanhus muistisairauteen kuuluvissa pelkovaiheissa päätyy itsemurhaan. Alman tarina horjahtelee ajoittain uskottavuuden rajoilla. Lukija joutuu miettimään ihannoiko romaani eettisesti kestämättömiä ratkaisumalleja. Itsemurhateema tulee uudelleen vastaan tuoreessa romaanissa Sisar vesi, veli tuuli. 

Thalassa, meri (1997) ja Rodos (2000) ovat matkailutarinoita, joissa on samat päähenkilöt. Edellisessä tapahtumien näyttämöksi on valittu Kreeta, jälkimmäisessä nimisaari. Kirjailija sukeltelee uhkarohkeasti nykyajasta antiikkiin, jopa raamatun aikaan. Hän on ilmeisen viehättynyt Kreikan jumaltarustoon. Kirjoissa on hienoja merikuvauksia. Ota vuotesi ja kävele (2005) tuntuu olevan jonkinlainen selitysteos, jossa kerrataan jo julkaistujen Kreikka-romaanien tapahtumia ja valotetaan taustoja. Kirjan nimi ei ehkä ole kovin onnistunut, sillä se ei anna viitettä sisällöstä ja jopa kirjaston henkilökunnalla oli vaikeutta tajuta, ettei kysymys ole vuoteesta vaan vuosista. 

Lähinnä lastenkirjoiksi luonnehdittavia ovat Eero-enkelin joulukirkko (1987), Susi ulvoo Saanalla (1977), Luontoäidin esiliina (1980) ja Pää pystyyn Leena (1972). Isän isot askeleet (1986) -kirjaa en saanut käsiini. Pyhä Anna ja Ukko Ilmarinen (1983) lienee eräänlainen aikuissatu, jonka raamatulliset viitteet eivät lapsilukijalle ehkä aukene.   

Ehyin kirjoista on mielestäni Sammakonkukkaoja (2004), joka on oman lapsuuden kuvaus äidin ja isän lapsuusmuistoilla täydennettynä. Siinä paljastuu kauniisti kirjailijan ymmärrys omasta taustastaan ja suvun vahvojen naisten vaikutus siihen, minkälainen aikuinen nainen Liisa-tytöstä kasvoi. 

***