Linda Olsson; Sonaatti Miriamille, suom. Anu-Irmeli Sallamo-Lavi; Gummerus 2008
”Väkevä ja raastava tarina paljastuksista ja kaipauksesta”, luonnehditaan kirjaa takakansiesittelyssä. Viehätyin aiemmin lukemastani Olssonista (Laulaisin sinulle lempeitä lauluja) niin paljon, että ostin tämänkin jo syksyllä. Kirja on joutunut odottamaan aikaansa. Tästä teoksesta paljastuu myös Olssonin pieni heikkous, jota en aiemmasta teoksesta huomannut: paikoin kirjailija selostaa tapahtumia turhaan. Joka tapauksessa Olsson on kirjoittanut vahvan, tunteellisen tarinan, joka vie lukijaa eikä kirjaa tarvitse houkutella lukemaan. Tapahtumat jakautuvat kolmeen jaksoon sen mukaan, missä ne tapahtuvat: Waiheken saarella Uudessa Seelannissa, Krakovassa Puolassa ja pienellä saarella Ruotsissa. Tarina alkaa lopusta ja kelaa tapahtuneita tragedioita takautumin avaten vähän kerrallaan kunkin henkilön ja hänelle tärkeiden ihmisten elämänvaiheita, menetysten syvyyttä, valintojen järkyttävää hintaa. Minua viehätti tässä erityisesti musiikillinen kehys ja sen oleellinen osuus tarinassa.
*
Irja Askola; Jos olet, ole nyt; Kirjapaja 2006
Suomen kirkon ensimmäiseksi naispiispaksi sittemmin päätyneen viisaan teologin mietelmä- ja rukousrunot puhuvat ja puhuttelevat. Sen minkä saarna tai puhe sanoo monin sanoin, laveasti ja vähän kerrassaan syvennellen, sen runo näyttää välähdyksenä tuonpuoleista kätkevän verhon takaa tai nopealla, tässäolevan ytimen paljastavalla viillolla.
” varjoa koskettaa valo / ja katso / on vain armahdus / ja luottamuksen avara niitty”
*
Joel Haahtela: Katoamispiste; Otava 2010
Haahtela on oiva kirjoittaja. Tässä hän on etsinyt Raija Siekkistä novelliensa läpi ihmisenä. Kirja on oikeastaan sisäkkäisten tarinoiden vyyhti, matka kuolleen kirjailijan sielunmaisemaan hänen elämänmaisemiensa kautta. Romaani on taitavasti laadittu ja kiehtova kertomus ihmisistä, jotka etsivät tärkeää ihmistään, tekevät matkaa menneeseen nykyhetken läpi. Tarinassa sataa lähes koko ajan, sekin kuvaa Siekkisen tunnemaisemaa. Haahtelan tarina alkaa sateenvarjosta ja päättyy toisaalla sateeseen, josta tarina eräällä tavalla voisi alkaa. Haahtelan tyyli on Siekkisen oman novellitaiteen sukua, taito sanoa tiivistyksinä jotain oleellista elämästä. Hyvä lukukokemus, hieno kirja!
”…valvoin pitkään vuoteessa ja kuuntelin kuinka sade vaimeni, hidastui ja sitten lakkasi ja tunsin samaa, osin miellyttävää kauhua kuin joskus nuorena; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa.”
*
Anja Snellman; Parvekejumalat; Otava 2010
Kunnioitettavalla perusteellisuudella on kirjailija paneutunut islamin olemukseen sekä maahamme tulleiden somaliperheiden arkielämään sanastoa myöten. Tarina saa miettimään vapauden olemusta niiden näkökulmasta, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat islamin uskon harjoittajiksi ja niiden, joilla länsimaisittain ymmärrettyä vapautta ei ole eikä myöskään mahdollisuutta sitä valita. Tarina on traaginen ja herättää lukijassa surua ja aggressiivisia tunteita miesvaltaisesti tulkitun islamin kahlitsemien naisten puolesta. Kauhistuttaa, jos ja kun tällaista tapahtuu maahanmuuttajaperheissä. Väkivaltaa on tasa-arvoisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassammekin, mutta kauhistuttavan kuvan perhekeskeisyydestä ja sukurakkaudesta kehutusta somalikulttuurista tässä saa. – Kirjailijan tyyli on raflaavan tehokas ja kahden tarinan vuorottelu toimii.
*
Mikko Rimminen; Nenäpäivä; Teos 2010
Rimminen on sitten viimeksi lukemani Pölkyn hionut jahkailevaa kerrontaansa elävämpään suuntaan. Aluksi Rimmisen tavaramerkiksi hahmottamani uusioverbien loputon virta viihdyttää, loppupuolella kirjaa jo puuduttaa ja paikoin tekee väkinäisen kikkailun vaikutelman. Puoliväliin asti saa ihmetellä, mistä kirja oikein on saanut nimensä, sittenpä se selviää. Rimminen mielletään syrjäytyneiden, hukassa olevien puolestapuhujaksi ja Nenäpäivän päähenkilö kuuluu genreen. Tarina saa Rimmisen tyyliin absurdeja käänteitä pitkin matkaa vaikka etenee nahkeasti. Lukijaa vuoroon haukotuttaa, ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin jahkaavasta tarinasta en jaksa kovasti riemastua ja jäin hieman ihmettelemään F-palkintoon asti ansioitumisen salaisuutta.
***
*Hilkka Olkinuora; Parasta ikää; WSOY 2010
”Kirja varttuneille ja varttuneista” määrittelee kustantaja julkaisemansa opuksen. Kirjan ilmeisenä tarkoituksena on surffata suurten ikäluokkien eläköitymisbuumin nostattamilla laineilla. Pastori Olkinuora on suorasanaisuudestaan tunnettuna mediapersoonana vieraillut yhdessä jos toisessakin kulttuurisessa ajankohtaisohjelmassa. Millaisena hän näyttäytyy ikätovereilleen laatimassaan opaskirjasessa?
Olkinuora kirjoittaa napakkaa tekstiä. Tyyli tuntuu melko yksioikoiselta. Yhden sanan otsikot pureutuvat oleellisiin aiheisiin laajempien kokonaisuuksien alla: Me kaikki, Sinä itse, Oma suku ja Oma minä. Luvut ovat lyhyitä, aiheeltaan itsenäisiä, joten kirjaa on helppo lukea pätkissä ja sillä tavalla tykitys ei käy sietämättömäksi. – Kohderyhmään kuuluvana en kuitenkaan tunne tarvitsevani ihan näin päällekäyvää ohjeistusta. Luetusta ei jää mieleen mitään, mitä ei jo tietäisi tai olisi itsekin miettinyt.
*
*Antti Heikkilä; Elämän paras aika; Rasalas 2002
Heikkilä on lääkäri, vastarannan kiiski, jos virallisen lääketieteen puolelta asiaa tarkastelee. Sanojensa mukaan mies elää niin kuin opettaa eikä saarnaa vain lystikseen. Virallisten kansanterveysapostolien ravintosuosituksia ruoditaan tiedeperusteisesti. Kirjaa suositteli minulle terveydenhoitaja, joka työkseen ohjeistaa ihmisiä niin kuin voimassa olevan viisauden mukaan pitääkin, mutta suhtautuu silti arvostavasti Heikkilän näkemyksiin. Toinen meistä luki myös kehotuksestani kirjan ja huomautti alkupuolen teknisten perustelujen ontuvan. Loppuosassa kirjaa Heikkilä tuntuu olevan omimmalla alueellaan ja vakuuttaa.
Heikkilä puhuu vähähiilihydraattisen ja kohtuullisesti aitoja rasvoja sisältävän ravinnon puolesta. Hän perustelee tieteen tutkimustuloksilla ja praktiikassa sekä omassa elämässä saadulla kokemuksellaan. Kirjan kantta koristaa hyvinvoivan näköisen kaunottaren kuva, nainen mainitaan tekstissä lääkärin vaimoksi. Esittelin kirjaa myös ystävämiehelle, joka oitis kysyi, onko kirja suunnattu vain naisille. Kieltämättä kirjan ulkoasu herättää mielleyhtymän: tässä taas yksi vaihdevuosi-ikäisille naisihmisille suunnattu opas. Miesten tai naisten vaihdevuosista ei puhuta kirjassa mitään, mutta ikääntyvän ravinnosta, liikunnasta, terveestä elämästä ja mielen hyvinvoinnista kylläkin. – Kannattaa lukea, kokeilla ja vertailla.
*
Chimamanda Ngozi Adichie; Purppuranpunainen hibiscus, suom.Kristiina Savikurki; Otava 2010
Aiemmin ilmestynyt, palkittukin Puolikas keltaista aurinkoa herätti järisyttävällä tarinallaan mielenkiinnon nigerialaisen nykykirjailijan kykyyn kuvata maailmansa ihmisiä ja elämäntapaa. Tässä aiemmin ilmestyneen esikoiskirjan vasta nyt suomennetussa tarinassa on samaa kauhistuttavaa lumoa. Länsimaisen rappion kuvauksiin tympääntynyt lukija saa afrikkalaisen kulttuurin alkuvoimaa ihmeteltäväkseen – ihastuu ja järkyttyy yhä uudelleen.
*
Anna Gavalda; Lohduttaja, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2008
Pokkarin takakansi mainostaa kirjaa viihdyttäväksi, hengästyttäväksi ja iloiseksi. Hengästyttävä se olikin, mutta en kovin ilahtunut. Liioin en aluksi kovin hyvin viihtynyt kirjan parissa aluksi, lukeminen jäi pitkäksi aikaa kesken. Ihmettelin takkuamista, ei ole hyvä merkki, jos lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Tarinan kerronta hyppelehti levottomasti. Loppupuolella tarina keskittyy ja alkaa kiinnostaa. Kirjassa on ikään kuin kaksi osaa, alkupuolikas on lohdutonta luettavaa. Loppupuolella päähenkilö ajautuu yhä hengästyttävämpään seuraan ja saa viimein elämästään kiinni. Liikaa kaikkea samojen kansien sisälle ahdettuna.
*
Tuomas Kyrö; Mielensäpahoittaja; WSOY 2010 (5.painos)
Menekkikirja kuvailee hersyvästi vanhan insinöörimiehen aatoksia ja arvomaailmaa. Mies tuntuu lukijasta sympaattiselta ja hänen ajatuksenjuoksunsa on niin ihanan looginen, että olematta varsinainen huumorikirjailija Kyrö höräyttää lukijalta naurun tuolloin tällöin. Kirja on viihtyisä ja nopealukuinen ja jättänyt nopeasti kuluvia sanontoja puhekieleen. Suosiosta voi päätellä, että mielensäpahoittajan hengenheimolaisia on muuallakin kuin ikämiesgategoriassa. Hupaisa kirja!
*
Puolivälissä Unio mysticaa, WSOY:n kustantamaa ja Panu Rajalan laatimaa elämänkertateosta Mika Waltarista, kirjoitin siitä Lukunurkkaukseen. 800-sivuinen kirja ei ollut mikään piece of cake tottuneellekaan lukijalle. Ensinnäkään jättikirjaa ei voi lukea ilman pöytää eikä sitä voinut ottaa mukaan minnekään, joten loppuun asti lukemiseen minulla kului kesätaukoineen reilu puoli vuotta. Mitä pitemmälle luku eteni sitä kiinnostavammaksi teos kävi ja lopulta olin tosi tyytyväinen, suorastaan ylpeä, että jaksoin loppuun asti.
Haluan lisätä, että käsitykseni Panu Rajalan työstä muuttui lukemisen edetessä. Intensiteettiä, jolla kirjailija, kirjallisuudentutkija ja professori Rajala on aiheeseensa paneutunut ei voi kuin kunnioittaa ja ihailla. Lopussa oleva lähdeviitteiden määrä, lähdeluettelon ja haastattelujen laajuus sekä henkilöhakemisto paljastaa valtavan työmäärän, minkä teoksen valmistuminen on vaatinut. Tekstistä välittyy kirjoittajan ilmeinen inspiroituminen kohteestaan ja koko tämän tuotannosta. Voi vain toivoa, että Waltarista kiinnostuneet lukijat puolestaan jaksavat ponnistella järkälemäisen opuksen loppuun asti. Lukeminen on taatusti helpompaa kuin opuksen laatiminen on ollut, mutta vähintään yhtä antoisaa.
J.M.G. Le Clézio; Alkusoitto; suom.Annikki Suni; Otava 2009
Nobelilla 2008 palkitun ranskalaisen kirjailijan viimeisin suomennettu teos on tavallaan tarina pettymyksestä. Tapahtumat vievät lukijan Pariisiin 1930- ja 40-luvulle. Kirjailija kuvaa tytön kokemusmaailmaa, jossa aika murskaa lapsen unelmat, aikuiset pettävät itseään ja tytölle jää vain mahdollisuus etsiä tiensä ja selviytyä sodan vyöryssä. Kirja on eräänlainen sankaritarina, jonka näyttämömusiikkina soivat boleron rytmit. – Minulle Clézion kuvaama maailma jäi etäiseksi, silti kiinnostavaa luettavaa.
”Bolero ei ole tavanomaista musiikkia. Se on ennustus. Se kertoo raivon ja nälän historian. Sen päätöksen väkivaltaisuutta seuraa hiljaisuus, joka on taintuneille henkiinjääneille kauhea.”
*
Bo Carpelan; Elämä jota elät, Valitut runot 1946-1983; suom. Tuomas Anhava; Otava 1983
Bo Carpelan; Vuodet kuin lehdet; suom. Tuomas Anhava; Otava 1989
Eeva Kilpi; Perhonen ylittää tien; Kootut runot 1972-2000; WSOY 2009 (7.painos)
Olen pannut nämä kaksi runoilijaa tähän yhdessä siksi, että luin niitä rinnakkain. Carpelanin olen kokenut henkiseksi isäkseni, Kilven kootut hankin syksyn alussa ja hänet tunnistin henkiseksi äidikseni. Kummankin runoissa elämän kokonaisuus on väkevästi läsnä. Runot luotaavat syvään muistojen merta, pulpahtelevat kevyesti kuplien pintaan, ilakoivat laineilla ja sukeltavat helmiä syvemmältä.
Carpelanin unenomainen, mietiskelevä ja monikerroksinen tyyli on aistittavissa jo varhaisimmissa runokokoelmissa, joita luin uudestaan. Kokoelmassa Vuodet kuin lehdet kuoleman horisontti on tullut vaivihkaa yhä selvemmin esiin, hyvin pehmeästi, hyvin kauniisti.
”Miten huone pimenee niin nopeasti / niinkö lyhyt on tie jota kuljin niin pitkään / ja näin isäni itsessäni, niin hän istui / ja päivät vaipuivat, ovat poissa.” -Bo Carpelan 1966
Kilven runoissa on karjalaisen evakkotytön ja itkijänaisen sitkeyttä, hilpeää huumoria ja iättömän alkuvoimaista iloa naiseudesta. Herkissä luontorunoissa pilkahtelee erakkosieluinen kirjoittaja, joka mieluiten eläisi yksin metsämökissään kesät talvet.
”Äidin kuoltua / laskeutui vanhuus minun oksalleni / ensin vain kodittomuuttaan, / levähtääkseen, / järkyttyneenä. / Sitten se alkoi viihtyä, / lakkasi ikävöimästä / ja nyt se taitaa jo rakentaa pesää. / Shh. / Itkeekö aamusumussa lapsi? / Vai puu? / Lapsi. Ja puu.” -E.K.
*
*Merete Mazzarella; Matkalla puoleen hintaan, suom. Raija Rintamäki; Tammi 2010
Kun joku kirjoittaa kirjan ’eläkkeellä olemisen taidosta’, voisiko odottaa hänellä olevan jotain omakohtaista kokemusta aiheesta, ihan totta. No M.M:lla ei vielä kirjoitusvaiheessa ole. Toisaalta hän ei pyrikään aiheen asiantuntijaksi, mutta professorinaisen sanomisilla on ehkä enemmän painoa kuin kenen tahansa, jolla taas voisi olla aiheesta enemmän kokemusta. Kirja ei anna lukijalle kovin merkittävää uutta ajateltavaa. Mazzarella kertaa aiemmista esseekirjoistaan tuttuja tapahtumia, tarkastelee niitä uudesta elämäntilanteesta käsin. Enemmän hän kertookin eläkkeelle jäämisestä, taitekohdasta, jossa on mahdollisuus hypätä iloisesti uuteen arkeen ja elämisentapaan – tai pudota rähmälleen elämänlopun tunnelmiin.
– Mazzarellan teksti sinänsä on aina viihtyisää luettavaa, joka kätkee näennäiseen keveyteensä alleviivaamattomia oivalluksia. Uusimmastakin löytyy varteenotettavia vihjeitä työelämän vastuista vapautuvalle ja ammatillisesta pätemisestä hiljalleen luopuvalle hyvään elämään.
*Panu Rajala; Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset; WSOY 2008
Teos jäänee kirjallisuushistoriaan merkittävänä kirjailijan elämänkertana. Lukukokemuksena Unio mystica on melko uuvuttava ja 800-sivuisena hankalasti pideltäväkin kirjamöhkäle. Rajala pöyhii uutterasti Waltarin elämän juuriaan myöten, suvun kohtaloista aikalaisyhteyksiin ja teoskritiikkeihin. Kirjassa vertaillaan kiinnostavasti Waltarin henkilökohtaisten tapahtumien ja julkaistujen teosten yhtymäkohtia ja arvioidaan teosten merkitystä kokonaistuotannossa. Waltarin kohdallakin joutuu toteamaan, että kirjailija kirjoittaa itseään: sijoittaa tarkoituksella, tietäen tai tiedostamattaan kokemuksiaan, elämänsä henkilöitä ja tapahtumia tekstiin. Waltaria moitittiin aikanaan pöhötaudista, kun teosten sivumäärä paisui paisumistaan. Sama pöhötauti tuntuu tarttuneen aiheensa äärellä Rajalaankin.
– Pitihän tämä lukea, pönäkkä elämänkerraksi, mutta antoisakin. Waltarin jo himmenevä merkitys kirjallisuushistoriallisesti lienee ennen muuta vertaansa vailla olevassa tuotteliaisuudessa, ajallisessa menestyksessä ja kirjoitustaidon sujuvuudessa. Unio mystican lukija voi tehdä myös löytöjä; en esimerkiksi tiennyt miten laajaa oli Waltarin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajan työ ja sodanaikainen propagandakirjoitusten tuotanto. Kaikki Waltarin romaanit pitkällä aikavälillä luettuani sanoisin, että Sinuhe egyptiläinen pitää yhä pintansa, muissa toistuvat samat teemat ja henkilöhahmot. Teksteissä on runsaasti vaahtoa ja historian patinaa. Rajala tuntuu olleen Waltarista innostunut ja pyrkinyt sanomaan kaiken tietämänsä.
*Panu Rajala; Lasinkirkas, hullunrohkea – Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta; WSOY 2010
Meriluoto-kirja oli kiinnostavampi näistä kahdesta, siinä Rajala kulkee elävän runoilijan seurassa eikä kuopsuta turhan syvään kirjallisuushistoriallisia komposteja. Muistan Lasimaalauksen järisyttävän vaikutuksen aikoinaan ja Peter Peter -romaanin aiheuttaman julkisuuskohun, joka nykyisten paljastuskirjojen aikakaudella tuntuu mitätöityneen. Aila Meriluodon kirjoista välittyvä persoona on kiehtova sekoitus tyttömäistä hulvattomuutta, eroottisuuttaan häpeämätöntä naarasta ja outoihin ja raastaviin miehiin takertuvaa masokistia. Meriluodon miessuhteet tulevat kirjassa yllin ja kyllin käännellyksi Rajalan ansiosta. Ihme on, jos ei Paakkasen suvusta joku jo hikeentynyt edesmenneen professorin loppuvaiheen alennustilan realistisista kuvauksista.
– Tarvitseeko lukijan tietää kaikki, ihmettelen. Kauhistuttaa, mihin nykyään puheena oleva kirjailijoiden brändäys pahimmillaan voi johtaa asianomaisten kuoleman jälkeenkin. Se mikä Meriluodosta jää, kun myyväksi tarkoitettu kohina lakkaa, on silkkaa runoutta: kirkkaasti helähtäviä säkeitä ja korkeita kaaria.
*Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta; Avain 2010
Hirvosen tämän vuoden uutuus on kirvoittanut superlatiiveja kriitikolta toisensa jälkeen. Kirja päätyy varmaan vuoden 2010 F-listalle. Luin tätä kesän alussa ja mietin tuskaisena kolonialismin perintöä, kehitysyhteistyön kuvioita, YK:n kansainvälisten systeemien toimivuutta, turismin kirousta, afrikkalaisen naisen asemaa erityisesti ja miehen väkivaltaisuutta ylimalkaan. Siinä kaikessa on paljon pohdittavaa, oivalluksien satokin on runsas. Tiheä tarina ahdistaa, paikoin ihan kuvotukseen asti. Toisaalta hienoa ystävyyden kuvausta lukee ihastuksesta henkeä pidätellen. Elina Hirvonen on tarinankertojana hellittämätön, jännite säilyy tiukkana alusta loppuun.
*Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja; Gummerus 2009 (2.p.)
Viihtyisä kirja, joka piti muutamana iltana parissaan aamuyön tunneille asti. Naapureiksi osuneiden eri-ikäisten naisten ystävyys kehkeytyy kevättalvelta seuraavalle toinen toisilleen jaettujen tarinoiden myötä. Olssonin tyyli on lempeä, ei raavi eikä ahdistele lukijaa. Tarina on ihana, surullinenkin, mutta hyvällä ja toivoa antavalla tavalla. Tässäkin tihkuvat kirjailijan omat elämänkohtalot tarinaan tunnistettavasti.
*Paul Auster; Yksinäisyyden äärellä; Tammen Keltaiset 4.p. 2010 (alkup. 1982, suom. 2005)
Auster – jos kuka – kirjoittaa avoimesti itseään, päähenkilöiden nimiä myöten. Helsingin Sanomien kritiikki nimesi kirjan oitis Austerin parhaaksi. Kirjailija on jakanut teoksen kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kertoo isänsä tarinan. Jälkimmäinen on nimetty Muistin kirjaksi, jossa välähtelee episodeja päähenkilö A:n elämästä. Auster yhdistelee muistosirpaleet huikealla tavalla aikaan, kieleen ja ihmissuhteisiin. Lukukokemuksena varsinainen löytöretki, eritoten juutalaisen kulttuurin ymmärtämiseen ja persoonan muotoutumisen pitkään prosessiin.
Tulee ostettua joka kesä pino pokkareita, ei voi mitään. Se vain kuuluu asiaan. Pokkari on ylivertaisen mukava ottaa mukaan mihin tahansa kesärientoon, mahtuu melkein taskuun nimensä mukaisesti. En enää jaksa dekkareita, Otavan Seven-sarja tai Tammen Loistopokkarit tarjoavat kelpo romaaneja. Kesäisen pokkarivimman ainoa toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kasaantuvuus. Aina voi yrittää kierrättää – ja toivoa, että unohtuvat sille tielleen.
*Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman; Avain (alkup. ilm.v. 2005)
Mykistävä. Tämä pitää lukea. Ja lukea uudelleen. Että muistaisi. Pieni ja väkevä opus.
*Olli Jalonen; 14 solmua Greenwichiin; Otava Seven (alkup. ilm.v. 2008)
Olipa kirja! Alussa taitavasti ohimennen heitettyjä vihjeitä, jotka vetävät lukijaa kuin kalaa siimassa. Vaikka tarina jää junnaamaan ajoittain, se tuntuu kuuluvan matkanteon luonteeseen, kun edetään hitaasti ja vaivalloisesti. Riittävän yksityiskohtainen selostus pitää asiaa tuntemattoman mielenkiinnon yllä ja vakuuttaa perehtyneemmänkin. Hyvän romaanin tunnusmerkit täyttyvät: on seikkailunmakua, selviytymistaistelua, rakkautta, kuolemaa ja yllättäviä käänteitä. Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin hyvästä syystä.
*Aravind Ariga; Valkoinen tiikeri, suom. Tarja Teva; BTJ-Kustannus 2009, 2010
Pimeydeksi kutsutusta syrjäisestä intialaisesta maaseutukylästä lähteneen köyhän perheen pojan tarina, josta ei sävyjä puutu. Nuori mies sisäistää nopeasti rikkaiden palvelijan ankeat elämänehdot ja tajuaa mahdollisuuden muuttaa kohtalonsa. Hienosti ironinen intialaisen yhteiskunnan kuvaus.
*Maeve Binchy; Hopeahäät, suom. Liisa Honkasaari; WSOY:n Loistopokkarit (alkup. teos 1988)
Ei kesää ilman Binchya (tai Frances Mayesia tai Anna Gavaldaa);) Hopeahäät paljastaa taas armottomasti Binchyn viehtymyksen selostaa juurin jaarin henkilöidensä taustoja, ulkonäköä ja elämäntapaa. Arkipsykologia on ihan oivallista tai vähintään siedettävää. No, ehkä ei olisi tarvinnut ratkaista kaikkien henkilöiden kohtaloita viimeisessä luvussa. Harmitonta hellelukemista.
Kirjallisuuskeskustelun juontajanakin toimiva Erkki Tuomioja, poliitikko, kirjailija ja kriittinen lukija, lausahti taannoin, että kustantamot päästävät nykyään läpi ihan liikaa raakileita. Olen ihmetellyt samaa jo hyvän aikaa. Olisi lukijaystävällistä palauttaa keskeneräiset, ontuvat tekeleet vielä työstettäväksi ohjeiden kera. Kirjailijat valittavat, etteivät saa teoksistaan kunnon kritiikkiä – monesti siitä olisi enemmän hyötyä ennen julkaisua kuin kirjana.
*
Juhani Laulajainen; Äärettömän Hyvä Nainen; Like 2009
’Novelleistaan kiitetty’ kirjailija ryhtyy romaaniin. Lukija piinaantuu romaanin ensimmäisellä puoliskolla toistuvista perheväkivallan kuvauksista, joissa ’äärettömän hyvä ja taivaallisen kaunis äiti’ ottaa vastaan isän iskut vastaanpanematta ja perheen lapset joutuvat todistamaan pahoinpitelyt. Aikuisena päähenkilö, esikoispoika boikotoi isäänsä, käy harvaan tapaamassa äitiään vain kun tämä on yksin kotona. Tapaamiset alkavat aina samalla tavalla: äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja ’katsoa killittää’ poikaansa. Kun äiti kuolee, hän kasvaa jumalaisiin, suorastaan absurdeihin hyvyyden mittoihin esikoispoikansa mielessä. Romaanin toisessa osassa tarina alkaa kelautua takaisin päin ja päätyy pojan syntymään. – Lukukokemuksena outo ja repaleinen teos.
*
Atiq Rahimi; Kärsimyksen musta kivi, suom. Kristiina Haataja; Like 2009 (alkup. teos 2008)
Afganistanilainen kirjailija on palkittu tästä pienoisromaanistaan Concourt-palkinnolla. Islamilaisen kulttuurin naiskohtaloista kertovia romaaneja on suomennettu jo useita. Tässä erikoislaatuisessa tarinassa nainen saa äänen ja mies on vaiti hänen kärsimyksensä ääressä. Romaani on julmankaunis kuvaus naisen osasta kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen. Outoa, mutta jollakin tavalla myös koskettavaa luettavaa.
*
Mari Mörö; Kuuri; WSOY 2009
”Kykeneekö lääketiede siihen mihin rakkaus ei kykene”, kysyyy kirjan takakannen esittelyteksti. Varsin hitaasti lukijalle aukeaa, mistä yksipuolisen kirjeenvaihdon muotoon kirjoitettu pienoisromaani puhuu. Mikään sykähdyttävä sotien jälkeiseen aikaan sovitettu pikku tarina ei ole, pikemminkin pitkäveteinen. Oliko kysymys rakkaudesta ollenkaan, vaikuttaisi enemmänkin illuusioiden ja riippuvuuden verkkoihin sotkeutuneen miehen voimattomalta pyristelyltä. – Eikö Mörö ole palkittu kirjailija, ainakin joskus 90-luvulla oli? Odotin enemmän.
*
Johan Bargum; Matkoja, suom. Rauno Ekholm; Tammi 1988 – Syyskesä, suom. R.E.; Tammi 1998
Matkoja on kolmen laajan novellin kirja, Syyskesä taas pienoisromaani. Bargum tuntuu hakevan novellin ja romaanin välimaastosta muotoa, jossa niukka ilmaisu toimisi parhaiten. Molemmat kirjat ovat miellyttävän miehistä, jäyhää tekstiä. Aihepiiri on sen verran etäännytetty, että kiinnostus säilyy, vaikka samastumispintaa ei liiemmin ole. Ihmissuhteiden monimutkaiset verkot Bargum osaa viritellä tekstiin niin, että lukijalle riittää löytöjä pitkin matkaa.
*
Tuuve Aro; Yöstä aamuun; WS Bookwell Oy 2009
Nuori, minulle ennestään tuntematon kirjoittaja on jo ehtinyt voittaa esikoisnovelleistaan Kalevi Jäntin palkinnon ja julkaista sen jälkeen kolme romaania ennen tätä. Kirjan kieli tuntuu vahvalta ja raikkaalta, absurdin rajoilla kulkeva tarina lienee modernia naisen elämää. Eihän se mikään iloinen tarina ole, että omilta teiltään palatessaan nainen tajuaa miehen lähteneen. Lähtö on mitä ilmeisimmin se, joka tempaa viimeisen tuen naisen huojuvalta elämältä ja romahdus on väistämätön. – Kiinnostava tuttavuus tämä. Nuoret naiset kirjoittavat nykyään vahvaa tekstiä omalla tyylillään.
*
Eeva Kilpi; Unta vain; WSOY 2007
Kirjailija Eeva Kilven tuotanto kuuluu minulla omaan hyllyyn hankittaviin. Tämä seesteinen kirja odotteli lukuvuoroa kiinnostavien pinossa. Jotenkin sympatiseeraan Kilven tapaa elää naisena niin läsnä kulloisessakin ikävaiheessa ja kykyä ilmentää tuo kokemus teoksissaan, joiden päähenkilöt muistuttavat toisiaan ja siis kirjailijaa itseään. Onko se pohjimmiltaan tuo karjalaisuus vai mikä, joka ilmenee rohkeana elämänilona, sitkeytenä ja jonkinlaisena antavuutena. Tunnen sielunsisaruutta ja sisäistä ymmärrystä kirjailijaa kohtaan, vaikka minulla ei ole sotakokemuksia eikä ikuista karjalanikävää.
Tässä kirjassa liki kahdeksankymmentävuotias Anna-Maria tulee viettämään kesää metsätorpalleen, muistelee elämänsä miehiä, kuulostelee luonnon herättämiä tuntoja ja vanhenemisen muutosta itsessään. Nainen valmistautuu lähtemään ehkä palaamatta.
”Hän saunoi. Hän ui. Hän tunsi olonsa autuaaksi, ansaitsemattomaksi, murheelliseksi, yltäkylläiseksi ja neuvottomaksi. Eikö sellainen mielentila olekin juuri sopiva vanhalle? Vanhukselle, jota saartaa kukkiva, kauhtuva niitty. Ihmiselle, joka vaeltaa sen keskellä vanhuuksineen, aisteineen, ajatuksineen, tunteineen, pienenä kuin hyönteinen, ympärillä metsä huokauksineen. ~ Miten rikas minä olenkaan, minulla on kaikki tämä ja yksinäisyys myös. Se on harvinaista. Se on ylenpalttista, hän ajatteli palatessaan saunasta niityn yli tallaamaansa polkua pitkin; siitä oli tullut aika leveä kesän mittaan. ”
* * *
*Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat; WSOY 2009
Kosmologi ja professorismies yllättää tällä kertaa lukijan. Ostin kirjan, kun olen aiemmin havainnut Enqvistin tarjoavan kiinnostavaa tietoa tavalla, joka on asiaan perehtymättömänkin omaksuttavissa. Kuolema on aina kiinnostava aihe, se tulee kohti ketä vain, yllättää, hiipii nurkissa. Itsekin jo tietää: jakso 3/3 elämän draamassa on todennäköisesti jo alkanut.
Enqvist pohtii kuolemaa tilittämällä viileästi havaintojaan isänsä ja altzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä viimeisistä vuosista. Ei siinä ole sellaista, mitä ei olisi jo sanottu ja koettu muuallakin. Hän kertaa murheellisia yksityiskohtia, mutta kieltää kirjoittamisensa surutyöluonteen. Sen sijaan hän keskittyy uskontojen mitätöimiseen.
Yhä uudestaan hän möyhentää siekailematta kaikkea, mikä uskonnoissa on oleellista ja uskoville pyhää. Perustelu on aukotonta ja loogista. Vimmaisuus häkellyttää. Tässä nousee mieleen, mitä Enqvist itse sanoo äidistään: ”Vimman, jolla hän pyrki pönkittämään todellisuutensa kehikkoa, olisi jo tuolloin pitänyt kavaltaa minulle, että se oli romahtamaisillaan.”
Enqvist vertaa uskontoja pandeemiseen ja tappavaan virustautiin, aivokemiallisen oireyhtymän aiheuttamaan mielenhäiriöön, skitsofreniaan, vaeltaviin meemeihin ja kolossaaliseen tyhmyyteen. Tämän täyslaidallisen ropistessa niskaan tuntuu ihmeeltä, kun kylmän järjen ääni ei murskaakaan lukijan sisimmässä häilyvää uskon liekkiä. Uskon yhä, en muuta voi.
Enqvist kirjoittaa näkyviin oman sivun mittaisen uskontunnustuksensa, joka lähtee maailmankaikkeudesta ja päätyy toteamaan: ”tarvittaessa olen valmis vaihtamaan mielipiteitäni kuin paitaa”.
*Tämä kirja kannattaa lukea hitaasti ja avoimin mielin.
|
|
