Alice Munro; Viha, ystävyys, rakkaus; suom.Kristiina Rikman;  Tammi 2002, ilm. 2001

Kirjoittavan tuttavani suosituksesta tutustuin tänä kesänä Alice Munroon, kanadalaiseen monesti palkittuun kirjailijaan. Häntä arvostetaan erityisesti novellikirjailijana. Tämäkin opus sisältää yhdeksän pitkähköä tarinaa. Alkuteoksen nimi on Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage – joista nimen suomennos jättää käyttämättä ’kosiskelun’ ja ’avioliiton’.  Ihmissuhteiden kuvaajana ja tarinoiden punojana Munro loistaa. Hänen kielensä on monivivahteista, minkä suomennoskin välittää oivallisesti. – Minua kosketti eniten kokoelman viimeinen tarina Karhu tuli vuoren takaa. Siinä vanhan avioparin suhde muuttuu, kun muistisairas vaimo saa paikan hoitokodista ja kiintyy siellä toiseen mieheen. Tarinan käänteissä on jotain ikiaikaista ja liikuttavaa.
Totesin täällä kerran, että kirjoittaja kirjoittaa itseään. Munron innoittamana voisi jatkaa: lukija lukee itseään, elämänsä läpi.

*
Anais Nin; Henry ja June; suom. Leena Nivala; WSOY 1991, alkup. 1966

Ranskalaissyntyinen Anais Nin jäi kirjallisuuden historiaan paitsi monipuolisen tuotantonsa, erityisesti eroottisten novelliensa ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta. Kirjailija kuoli 1977 Amerikassa. Henry ja June on ensimmäinen lukemani Ninin teos. Kun mietin julkaisuajankohtaa, voin kuvitella mikä sensaatio teos aikanaan on ollut. Kirjailijan ihmissuhteet ovat eräänlainen aistillisuuden verkosto, jossa Nin kuvaa avoimesti naisrakkautta, miesrakkautta, aviorakkautta, ostettua seksiä, naisen eroottisia fantasioita, suhdetta psykoanalyytikkoonsa. Julkaistu teos oli sensaatio siksikin, että päiväkirjan kuvausten keskiössä on toinen tunnettu kirjailija, Henry Miller. – Kirjailijana Nin on herkkävaistoinen ja taitava eroottisten riippuvuussuhteiden kuvaaja. Hillittömyyttä ja ylivalotustakin kuvauksessa tuntuu.

PS. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka esitetään Teemalla perjantaina 7.10. klo 23.05

*
Kristina Carlson; William N. päiväkirja; Otava 2011

Carlson on mielestäni aika erikoinen kirjailija, vähän velmu. Hän valitsee aiheensa, ties mistä impulssista johtuen, historian hämärästä ja tarjoilee lukijoilleen uskottavan tuntuista fiktiota vaikkapa omituisten vanhojen herrojen elämästä. Carlson aloittaa ikään kuin kesytellen, lukija pohtii jonkin matkaa onko tässä nyt jotain mitä lukea ja miksi. Tekstiin voi hulahtaa arvaamattaan kuin heikkoihin jäihin ja sitten imu vain vie. Ilahduttava kirja, joka ei jatku piinaavan pitkälle, on kevyt pitää käsissä ja antaa annettavansa jaarittelematta. Bravo!

*
Tuula-Liina Varis
Rakas; WSOY (2.p. 2009; 1.p. 2002)    Toshino Mifunen tiikeri; WSOY 2005

Rakas on erään naisen tarina, joka on yhtä aikaa tavallinen ja erityinen, kuten useimpien naisten tarinat lienevät. Loppuun asti mietin kirjan nimeä, mihin tekstissä se viittaisi. Ehkä se liittyy naisen mielessään vaalimaan rakkauteen, joka ei koskaan toteutunut unelmien tapaan, mutta silti niin, että ei koskaan kuollutkaan. Sen sijaan naisen reaalielämässä oli pätkä sosiaalisen statuksen unelmaa, mutta ei rakkautta. Tarinan loppupuolella tätinsä aikuiseksi hoitama tyttö saa vastauksen kuolleiden vanhempien mysteeriä koskeneisiin kysymyksiin. Naisen ihmissuhteet paljastuvat rakkaudettomiksi, on kuin rakkaus jäisi ikuisesti haaveeksi vain.   

Toshiro Mifunen tiikeri sisältää erinomaisia novelleja ja proosarunon. Novellit lienevät Variksen ominta lajia, hän taitaa muodon sekä osaa luoda tarinan, joka pitää lukijan otteessaan. Teksti on kaikinpuolin moitteetonta. Niminovellissa Varis jopa pyrkii irti vakavailmeisestä realismistaan ja päästää tekstiin surrealistisia vivahteita.

Pidän Tuula-Liina Varista pätevänä ja hyvänä kirjailijana. Mietin mikä teksteissä olisi hänen vahvuutensa ja toisaalta mikä on se jokin, mikä useamman teoksen perättäisen lukemisen myötä hänen teksteissään alkaa lukijaa häiritä häivähdyksenomaisena puutteena. Variksen kirjoja lukiessa ei vaivaa kysymys, miksi tämä on kirjoitettu – teksti ikään kuin motivoi itsensä lukijalle – mutta tarinat ovat kovin arkisia, jalat tukevasti maassa kirjoitettuja. Ehkä lukijana jäin kaipaamaan kirjallisia ’yläsäveliä ja modulaatioita’, jos musiikkitermein ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä.

* * *

Jukka Pakkanen; Muistaakseni; LIKE 2008

Paljon lukevalle osuu kumminkin aika harvoin kohdalle kirjoja, jotka piirtävät kestäviä jälkiä mieleen, sykähdyttävät yllättävästi, liikuttavat ja hämmentävät jollain positiivisella tavalla. Jukka Pakkasen kertomus elämästään on sellainen kirja minulle. Jos yritän miettiä mikä tässä, oikeastaan se on eniten kirjailijan persoona, tuo jäljittelemätön, intohimoinen ja uniikki yhdistelmä kaikkea sellaista, mikä ei ensin tunnu kuuluvan yhteen, mutta sitten tuntuu, ettei voisi muuten ollakaan. Toisekseen Pakkasen tapa kirjoittaa pienesti, mutta merkityksellisiä, siis oma tyyli, oivaltavuus, spirit. Luettuani kirjan viimeiset sivut elokuun ensimmmäisen päivän aamuvarhaisella, koin päivän valostumisen kokonaisvaltaisena, myös  sisäisenä valostumisena. Ihmeenomaisesti kirja voi antaa uskoa ja toivoa. Kiitos Jukka Pakkanen!

*
HOIVA, tutkimus, politiikka ja arki; toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi ja Minna Zechner; Vastapaino 2009

Olen lukenut tätä opusta hitaasti äidin viimeisenä elinvuotena, kuoleman syksynä ja surukeväänä. Tutkimuslähtöinen teksti oli toisaalta kiintoisaa ja nivoutui arjen kokemuksiini, toisaalta myös tunnetasolla raskasta lukea vanhushoivan osalta. Kirjan loppuosassa puhutaan myös lasten päivähoidosta, kotihoidosta ja varhaiskasvatuksesta. Omien lasten aikaan tekemämme hoitoratkaisut olivat yhä mielestäni oikeita, silloisen yhteiskunnan tuen ollessa vähäistä. Jäin miettimään hoivan sukupuolittumisen vaaraa, jota tutkijat tuntuvat näkevän niin lasten kuin vanhusten hoivan järjestämisessä. Se tuskin on irrallinen ilmiö tasa-arvoisen palkkauksen yhä ollessa poliitisesti mahdoton toteuttaa.

*
Herta Müller; Tänään en halunnut tavata itseäni, suom. Tarja Roinila; Tammi, 2010 (1997)

Nobel-palkittu romanialaissyntyinen kirjailija purkaa kommunistidiktatuurin aikaisia traumaattisia kokemuksiaan kirjoittamalla kielellisesti upeita romaaneja. Suomentajalla on ollut vaikea tehtävä, mutta Tarja Roinila selviytyy haasteesta loistavasti. Kielen ansiosta tämäkin romaani kannattaa lukea, vaikka itse kokemukset on kuvattu tavalla, joka ei jostain syystä tunnetasolla minua koskettanut.

*
Riikka Pulkkinen; Raja; Gummerus 2010 (10.painos)

Kun en muistanut, piti oikein mennä katsomaan mitä olin ajatellut Pulkkisen Finlandia-ehdokkaaksi päätyneestä romaanista Totta, jonka luin keväällä. Tuntui nimittäin, että aiemmin ilmestynyt Raja on sitäkin parempi. (Uudemman romaanin nimeksi päätynyt sana ’totta’ tulee muuten tässä ensimmäisessä kolmeen kertaan vastaan.) Pulkkisen molemmissa kuljetetaan toisiinsa liittyvien ihmisten tarinoita rinnakkain. Rajassa asetelma pysyy tiiviimmin koossa, on muutenkin selkeämpi. Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään. En enää valvo öitä lukemisen takia, mutta Rajaa kyllä ahmin parina iltana aika myöhään. Pulkkisen nimi kannattaa pitää mielessä.

*
Katja Kallio; Syntikirja; Otava 2009

Katja Kallion tekstiin tartuin nyt ensi kertaa. On aina kiinnostavaa tutustua itselle uuteen kirjailijaan, ei tiedä mitä odottaa, varsinkaan kun en juuri lue kirjakritiikkejä. Tämäkään ei ole kritiikki, pitemminkin lukijan kommentti vaikutelmastaan. Kirjan takakansiesittelyn mukaan Katja Kallio kirjoittaa ”herkkää ja herkullista arjen draamaa”. Herkullisuudesta en niin tiedä, mutta kyllä kuvatut äiti-tytär-suhteiden ketjut, avioparien sivusuhteet ja äkkinäiset erot panevat lukijan ajattelemaan ja pohdiskelemaan draamakuvioiden toistuvuutta sukupolvesta toiseen. Kirjan nimi on jossain määrin turhankin provosoiva. Ihmisten raadollisuus suhteissaan tulee tarkoin ja luotaavasti kuvatuksi.

”On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään varjossa viilenneitä pikkukiviä pitkin kohti vaaleankeltaista puutaloa tämä tieto mukanaan – – – oman itsensä osana kuin lapsuusmuisto.”

*
Antti Hyry; Aitta; Otava 2009

Hyryn proosa on sillä tavalla herkullista, ettei sitä raaski lukea yhtä kyytiä, vaikka mielikin tekee. Aittaakin olen lukenut vitkaan, tekstin hyrymäisestä minimalismista nautiskellen.  Jos pitäisi täsmentää mikä minua Hyryn tyylissä kiehtoo, se on tietty hitaus, kirjailijan levollinen luottamus lauseeseensa. Se, ettei ladata tekstiä uppoamaisilleen merkityksiä, kuvata puhki asti kaikkia päähenkilön mielenliikkeitä. Hyry voi jopa jättää tarinan sisällä olevan tarinan kesken, kun kiivaammassa elämänrytmissä elävä naapuri (tai lukija) ei ehdi kuunnella loppuun. Päähenkilön, aitan rakentajan, elämänfilosofia välittyy kauniisti ja luontevasti ilman dramaattisia juonenkäänteitä tai tehon nostatusta. Aitta ja kaikki Hyryn teokset ovat omaa luokkaansa: kertomataidetta.

*
Riku Korhonen; Hyvästi tytöt; Sammakko 2009

Hesarista luetut Riku Korhosen kolumnit ovat joskus tuntuneet hykerryttävän hauskoilta, niinpä tartuin tähän kirjaan, joka oli kirjaston novellikokoelmissa, mutta 26:n tarinan verran Korhosen tyttötarinoita yhteen soittoon oli kyllä liikaa. Kirjailija on saanut vaikka mitä palkintoja aiemmista teoksistaan, mutta tämä tuskin kuulunee palkittuihin. Korhonen toistaa tarinoissaan tyylilajia, jossa jutut vedetään kerronnalla niin överiksi, että hauskuus häviää ja alkaa muuttua piinalliseksi lukea. Ehkä tämä kirja on jonkinlaista poika-mies-terapiaa, en tiedä. Novelleiksi en sanoisi, vivahteet puuttuvat.

*
Anna-Leena Härkönen; Loppuunkäsitelty; Otava 2005 (Seven 2010, 6.painos)

Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkösen kertomus sisarensa itsemurhasta oli tarjouksessa Akateemisen alennuspokkaripöydällä neljällä eurolla. Pokkari on jo kuudennessa painoksessa, mutta minun käsiini kirja osui nyt ensimmäistä kertaa. Luin tätä tavallaan kaksien silmälasien läpi, kirjoittajasta julkisuudessa muodostuneen henkilökuvan ja itsemurhan tehneiden omaisten suruprosesseista saamani ammatillisen kokemuksen läpi. Molemmista näkökulmista kirjaa voi suositella. Kirjailija on häkellyttävän avoimesti ja suorasukaisesti oma itsensä tilityksessään. Samantapaisia tuntoja ja vaiheita ovat kohtalotoveritkin kuvanneet. Ehkä juuri kaunistelemattoman, verille asti toden tekstinsä kautta tämä kirja paradoksaalisesti onnistuu välittämään toivoa niille, jotka läheisen omaehtoinen kuolema paiskaa samaan tunnepyörteeseen.  Kirjoittajan terapiateksti voi olla terapeuttista lukijallekin.

*
Marja Björk; Puuma; Like 2010

Luettuani keväällä Posliinin, pidin sitä sen verran hyvänä, että päätin tarttua uudempaankin, kunhan se osuu kirjastossa kohdalle. Puuma vain ei ole yhtä hyvä. Päähenkilö on ikääntyvä nainen, jolla on ’puuman’ moraali. Takautumat lapsuuteen antavat ymmärtää, että kyseessä on – yllätys yllätys – äidin malli.  Paremmin kirjoittaja onnistuu kuvatessaan sivuhenkilön, narsistisen persoonan uhriksi joutuvan naisen pyristelyä rakkausansassaan. Tavallaan nämä kaksi erilaisen moraalin omaavaa naista ovat kirjassa vertailtavana ja herätteenä lukijan ajatuksille. Jokin Björkin tyylissä alkoi minua kuitenkin häiritä, ehkä se on kirjoittajan kyvyttömyys välittää ihmisistään. Rankkojakin tarinoita voi kertoa sävykkäämmin.

*
J.M.G.Le Clézio; Kaupunki nimeltä Onitsha; Otava 1994, Seven-pokkari 2008

Ranskalainen Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Häntä luonnehdittiin tuolloin ”runollisten seikkailujen ja aistillisen hurmoksen kirjailijaksi”. Kuten aiemmin lukemassani Autiomaassa tässäkin tarinassa on Afrikkaa kokemassa lapsi, joka varttuu tarinan edetessä nuoreksi. Kirjan kantava teema on afrikkalainen viisaus: ihmisen oikea kotimaa on se, jossa hänet pannaan alulle, ei välttämättä se, jossa hän syntyy.  Niinpä hänen sielunsa tulee olemaan koditon, kunnes hän palaa oikeaan kotimaahansa. Herkkää biafralaisen luonnon ja ihmisten kuvausta, jossa myös yhteiskunnallinen näkökulma.

*
Tuula-Liina Varis; Muotokuvamaalarin tytär, novelleja; WSOY 2010

Mikä lie, etten ole tullut tarttuneeksi T-L Variksen kirjoihin aikaisemmin, vaikka hänen positionsa suomalaisessa kirjallisuudessa tiedänkin. Novellit ovat oikeastaan hyvä tapa tutustua itselle uuden kirjailijan ’käsialaan’, mikäli novelleja on julkaistu. Voi ilahtua kuin tässä: nämähän ovat hyviä! Variksen tyyli miellyttää minua, ei vähiten mainiot, säästeliäästi käytetyt murreilmaisut ja salaviisas huumori, joka siellä täällä pilkahtelee. Tuoreen novellikokoelman aiheistossa on eri ikäkausien naisia tytöstä mummoihin. Varsinkin Pienen mummosarjan kahdeksan novellia ovat riemastuttavia ja liikuttavia. Hyvien novellien taitajia ei maassamme liikaa ole, Varis on yksi erinomaisista. Suosittelen!

***

Katja Kaukonen; Odelma; WSOY 2011

Luin Odelman ensimmäisen kerran kevättalvella kohta kirjan julkaisun jälkeen. Toisella lukemalla olen löytänyt siitä eri asioita, kuin uutta. On merkittävää, että suomenkieliseen kirjallisuuteen nousee tekijöitä, joiden teksti on niin monitasoista, että se kestää monta lukemista eikä tyhjene heti. Ensi vaikutelma ei muuttunut: kirja ei ole helppo, mutta palkitsee lukijan mielikuvien rikkaudella. Katja Kaukonen on valinnut tyylilajin, joka ei liene kirjailijallekaan helppo: sanoa asiat toisin, myyttisen maiseman kautta, houkutella näkemään sanojen läpi kuin joen veden tai maan kuoren, pinnanalaisiin. Kiinnostuneena odotan, miten kirjailijan tyyli kehittyy, avautuuko  teksti hengittämään sisäavaruutta laajemmallekin jatkossa. – Kirjastomme oli tässä kuussa nostanut uutuuspöydälleen Odelman.  
*
Arto Lappi; Laululento, Sammakko 2011

”Kun sanoista katoaa leikki / on aika avata lastenhuoneen ovi. / Hirnahtaa, käydä hevoseksi, / olla kyllin nöyrä ja nivelikäs.”

Lappi osoittautui sympaattiseksi runoilijaksi. Hän on minulle uusi tuttavuus, julkaissut kyllä useita kokoelmia ennen tätä. Hän kirjoittaa pieniä terävästi todellisuutta haukkaavia ja merkityksiä oivaltavia runoja. Kirjan ulkoasu houkutti tarttumaan opukseen, niinpä huomaan, että silläkin on merkitystä lukuvalinnoissa kirjaston runsaan tarjonnan äärellä. Pidin näistä runoista.

”Jokaiselle musiikille volyyminsa, / kauneinta se mitä / voi soittaa hiljaisimmin. / Kuljetat sormea otsan uurteella, / neula löytää uran: / soin syvästi, täydesti, / hiukan rahisten kuten ennenkin.”   
*
Aila Meriluoto; Tämä täyteys, tämä paino – Runoja vuosilta 2006-2010; WSOY 2011

Olen hehkuttanut Meriluodon runoja täällä aiemminkin. Hän on mielestäni yksi merkittävimpiä Suomen ’elävistä runoilijoista’. Ikää leidillä on jo yli 80 vuotta ja yhä runot soivat kirkkaasti ja kalskahtelevat arvostaan tietoisina. Jos tapahtui Bo Carpelanille, että hän kääntyi sisään päin, minimalisoitui runoilijantiensä lopulla – Aila Meriluoto haastaa lukijaa räväyttämällä yhä ja taas naisen koko tunnerepertuaarin näkyville eikä suostu jäämään elämänsä kulisseihin. Silti runot ovat tosia, niissä on myös hiljaisempia sävyjä, ohenevaa tunneskaalaa, muistojen haalistuvia sävyjä. – Hienoa lyriikkaa.

”Hieroglyfejä, rakkaani. / Tajusitko koskaan miten kiire oli? / Elämisen, kokemisen, tajuamisen kiire. / Pyörteen hurjuus joka synnyttää uuden / kesken omaa syntymistään. / Jotakin yritimme säilyttää, / merkitä muistiin vasta kun ohi. / Hieroglyfejä, rakkaani: / muutama viiva, koukero, mistä? / Rakkaudesta juuri nyt – minne jo meni? / Huhuilu, rakkaani. / Hiljaisuus. Ohut viive. / Rakkaus. Ohut viiva. / Tulkitsematon. ”
*
Tapani Kiminkinen; Terveen paperit; Tammi 2010

En ole varsinaisesti seurannut maalaislääkäri Kiminkisen ohjelmia televisiosta, vain  muutaman pätkän, joista olen havainnut hänen vahvuudekseen sosiaaliset taidot. Tämä lääkäri osaa lähestyä potilaitaan heidän maailmastaan käsin, huumorilla mutta kunnioittavasti ja tehtävänsä kirkkaana mielessä pitäen. On harvinaista omata parantava persoonallisuus yhdistettynä taitoon puhua potilaan kieltä ymmärrettävästi. Sellaista lääkäriä kuunnellaan. Tartuin kirjaan kesäkauden puolivälissä kamppailtuani kolmen vaivan umpisolmussa fysiikkani kanssa viikkokausia. Arvelin, ettei kirja sentään solmujani aukaise, mutta antaa ehkä näkökulmia, jotka voisivat helpottaa sykkyrän purkamista. Kyllä Kiminkisen teksti niinkin toimi. Hauskaa luettavaa eikä vähiten tohtorin tyttären eläväisten piirrosten ansiosta.
*
Hannu Väisänen; Apupata; Otava 2011

Lyhytproosaa, juttuja! Väisänen taitaa tämänkin lajin. Hän kirjoittaa mainiolla otteella toisesta kotimaastaan Ranskasta, kotikylänsä ihmisistä siellä, ranskalaisesta elämänmenosta. Väisäsen lahja on nähdä asiat ja todellisuus humaanilla huumorilla viistoten, teksti tuntuu tuoreelta ja hengittää lukijan tahtiin. – Oivallista kesälukemista!
*
Nostalgia – kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista; toim. Riikka Rossi ja Katja Seutu; SKS 2007

Poiketessani keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjamyymälässä Helsingin Mariankatu 7:ssä äkkäsin hyllystä tämän kiinnostavan opuksen. Artikkelien kirjoittajina on edellä mainittujen kirjan toimittaneiden kirjallisuuden tutkijoiden lisäksi Virpi Hämeen-Anttila, Terhi Kivikoski- Hannula, Pirjo Kukkonen, Pekka Kuusisto, Pirjo Lyytikäinen, Sanna Turoma ja Silja Vuorikuru. Saatesanoissa selvitellään nostalgia-termin sisältöä läntisessä kulttuurissamme, myös verrattuna itämaiseen (Hämeen-Anttila) ja todetaan nostalgia erääksi 2000-luvun ideologiaksi, postmoderniksi tavaksi ymmärtää todellisuutta.
Minua sykähdytti erityisesti Pirjo Kukkosen artikkelin teema nostalgiasta kaikkien aistien muistina, taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien emotionaalisesta merkityksestä sekä Katja Seudun tutkielma muistipaikoista Antti Hyryn Aitta -romaanin pohjalta. – Antoisa kirja, jota voi tutkia aina uudelleen ja ihastua.
*
Sinikka Nopola; Eila, Rampe ja elämän tarkoitus; WSOY 2009

Nopolan hiljaista hämäläishuumoria on mukavaa helteellä lueskella pihakeinussa. Kirja jättää lukijan hyvälle mielelle. Eila ja Rampe ovat tuttuja kuin naapurit. Heidän keskustelunsa eivät ehkä ole kovin korkealentoisia, mutta se ilmapiiri, mikä heidän jutteluistaan ja suhtautumisestaan Likan edesottamuksiin  muodostuu, on niin viihtyisä.

*

Kyllikki Villa; Elämän korkea keskipäivä; LIKE 2008

’Päiväkirjaromaani’, kirjailijan itsensä muovaamaa ja täydentämää päiväkirjatekstiä, josta alkusanoissaan Villa sanoo: ”Jotta näistä aineksista saataisiin aikaan romaani, tarvittiin paljolti sepitteellinen rakkaustarina ja kuvitelmiin ja toiveisiin perustuva rakastajan henkilöhahmo.” 1960-luvun moraalisessa ilmapiirissä kuvatunlainen suhdetarina ehkä olisi ollut keskustelua herättävä, tässä ajassa lukija hymähtelee. Mieleen tulee toisen kirjailijan, Helvi Hämäläisen elämäntarina ja vastaavat päiväkirjatilitykset.

Kyllikki Villan elämä kirjailijana, tyttären yksinhuoltajana ja vanhan äidin asioiden hoitajana on ollut taloudellisten huolien sävyttämää. Rakkaussuhde nuorempaan, perheelliseen mieheen lienee ollut kirjailijalle tunnetasolla tärkeä, hiipuessaan myös  persoonallisen kasvun lähde. Samaan aikaan kirjailijan pitkäaikainen ystävyyssuhde palaa loppuun. Villan  taipumus toisaalta itsenäisiin ratkaisuihin, toisaalta riippuvuussuhteisiin paljastuu. Julkaisulla on tietysti kirjallisuushistoriallinen arvonsa, mutta kustannustoimittaja olisi voinut tehdä töitään luettavuuden eduksi: suhdevatvonta on kyllä jossain määrin piinallista luettavaa.

*

Kristina Carlson; Herra Darwinin puutarhuri; Otava Seven-pokkari 2010 (1.painos 2009)

Carlson taitaa kuljetella tarinallaan lukijaa toisessa maassa, menneellä vuosisadalla  uskottavasti ja kevyesti. Kentiläisen maalaiskylän asukkaiden maailmassa ei paljon tapahdu, elämä pyörii eteen päin naapureita tarkkaillen. Seurakunnan pappi ja kirkonmenot ovat kylän kokoava voima. – Pieni, 176 sivuinen, oivallisesti rytmitetty kirja. Lukiessa tuli mieleen Spoon River -antologia.

*
J.M.G. Le Clézio; Autiomaa; suom. Marjatta Ecaré; Otava 2008 (1.painos 1984)

Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 2008, mikä varmaan innoitti ottamaan toisen painoksen aiemmin ilmestyneestä kirjasta. Tässä tarinassa on maagista tenhoa! Autiomaakuvaukset vangitsevat lukijan taianomaiseen ilmapiiriin, jonka rakentajana kirjailija on mestarillinen. Tarinassa on myös historiallista syvyyttä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yksilöiden kautta hienosti tuotuna. Yksinäisen tytön tarina antaa eksoottista kiehtovuutta kokonaisuudessa, jossa nimen mukaan autiomaa on pääosassa. – Kesän lukuhelmiä!

*
Paul Auster; Sattumuksia Brooklynissa; suom. Erkki Jukarainen; Tammi, Keltainen kirjasto 2009 (1. painos 2008)

Mestarillisesti rakennettu tarina, joka polveilee ja kuplii, hykerryttää ja ihastuttaa. Jukarainen on löytänyt suomennokseensa oikean tyylin, jossa Austerin kieli toimii. Tarina alkaa alakuloisen nihkeänä, mutta karistaa pian yltään yksinäisyyden ja sivullisuuden tahmeat seitit ja osoittautuu lopulta taidokkaasti rytmitetyksi tapahtumavyöryksi, joka tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. – Kuten takakansi lupaa: ”tarina on loistava; kun sen laskee käsistään, mielen valtaa hyvänolontunne.”
Kirjan alkulause: ”Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.” – Kirjan viimeinen lause: ”Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.”

*
Siri Hustvedt; Lumous; suom. Kristiina Rikman; Otava Seven 2010 (1. painos 2009)

Norjalaissyntyinen, amerikkalaistunut kirjailija on erikoisten tarinoiden luojana omaa luokkaansa. Hän luo tarinaan ilmapiirin, jossa on outoa kiihkeyttä ja mystisiä tapahtumia. Ihmisten väliset suhteet ovat monitasoisia, kaikkea ei selitetä, jännitteet puretaan vain osittain. Tästä syntyy omalaatuinen kudelma, jossa liikutaan ajoittain hulluuden rajamailla. Kirjailija pitää kuitenkin tarinan taitavasti koossa. – Ei helppoa luettavaa.

*
Carlos Ruiz Zafón; Enkelipeli; suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen; Otava 2010 (4.p.)

Tuulen varjon kirjailijan nimi näköjään myy. Bestselleriksi osoittautuneen kirjan tekijä ei kaiketi ylimalkaan voi vältää kiusausta ryhtyä kokkaamaan menestysreseptillä uutta keitosta, jossa myyviin perusaineksiin lisätään mausteita ja keitos paistetaan, kuorrutetaan ja tarjotaan ikään kuin uutena ruokalajina. Tässäpä on oivallinen riippukeinussa luettava opus sellaiselle, joka viihtyy magian, murhien ja loputtomien juonenkäänteiden verihuuruisessa suossa eikä vaadi kirjallisesti kummempaa tyyliä kuin nokkeluudella ja miehisillä kyvyillään rehentelevän sankarin yliluonnollista selviytymistä juonien verkossa. – Luin loppuun, paikoin jopa viihdyin, keinussa.

***

Andrei Makine; Tuntemattoman miehen elämä, suom. Ville Keynäs; WSOY 2010

Olen jo aiemmin kehunut Makinen tuotantoon tutustumisen avanneen minulle ihan uudenlaisen ulottuvuuden kirjojen maailmassa. Tässä tulee lisää! Hienosti rytmitetty kertomus venäläissyntyisen kirjailijan Ivan Sutovin elämän käännekohdasta, joka vie Ranskassa asuvan kirjailijan käymään syntymämaahansa. Lähtöimpulssi on nuoruuden rakkauden haikailu, jota perillä odottaa pettymys. Havainnot Venäjän uusrikkaiden elämästä ovat terävästi nähtyä nykyajan kuvaa, jota peilataan Leningradin piirityksen kokeneen vanhan miehen vaikuttavaan kertomukseen Stalinin ajan Venäjästä. Nostalgian kultaamat muistot kirjailijan nuoruudesta ovat sykähdyttävän kaunista tekstiä.
*
Umayya Abu-Hanna; Sinut; WSOY 2007 (Loistopokkari-sarjaan 2009)

Matkalukemiseksi valittu pokkari, joka antoi runsaasti ajattelemisen aihetta. Umayyan huumori on kerrassaan riemastuttavaa! Kirjoittaja, jonka useimmat tuntevat, on Israelissa 1961 syntynyt palestiinalainen, josta tuli Suomen kansalainen 1981 hänen avioiduttuaan suomalaisen kanssa. Kirjoittaja opiskeli suomenkieltä ja kansatiedettä H:gin yliopistossa, mikä ei ole ihan pieni saavutus ennestään kieltä taitamattomalle. Hän on ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen sekä palkittu opetusministeriön Suomi-palkinnolla 2003. Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske-palkinnon Umayya Abu-Hanna sai 2008. – Raikkaasti omaääninen ja uusia näkökulmia esiin tuova kirja!
*
Veikko Haakana; Pohjoisen päiväkirja; Karisto 2009

Tämä mies, Etelä-Karjalasta Lappiin nuoruudessaan kotoutunut, on kirjoittanut huikean määrän kirjoja, melkein viisikymmentä. Olen lukenut niistä vasta kaksi. Luulenpa, että aiemmin, kun en ymmärtänyt elämästä sitä, mitä nyt jo, en olisi jaksanut tätä verkkaista, dramatisoimatonta hiljaisen miehen kerrontaa. Haakana sanoo enemmän kuin kiireesti lukaiseva arvaa. Pohjoisen päiväkirja peilaa erä- ja kalamiehen aatoksia. Kun en ymmärrä mitään moisista asioista, olen lukenut tätä kuin parastakin seikkailukertomusta. Nyt tiedän miten talviverkoilla kalastetaan, mikä on jätkänkynttilä, miten ahven paistetaan nuotiolla (ilman halstaria) ja paljon muuta. Mikä näissä pohjoisten ihmisten puheissa joskus ärsyttää, on etelän ihmisten toilauksille naureskelu. Ei niin, etteivätkö olisi tunturituristin touhut naurettaviakin paikallisten silmin, mutta voipa olla niinkin, että jos erämaan mies ilmaantuisi pääkaupungin kadulle pällistelemään, voisi tuo stadilaistakin huvittaa.
***

Eeva Rohas; Keltaiset tyypit; Otava 2010

Nuori kirjallisuustutkija julkaisee esikoisteoksen. Siinä on kahdeksan kertomusta nuorten ihmisten  maailmasta. Niminovellissa on ryhmäterapiassa käyviä nuoria, joilla ei mene hyvin terapiassa eikä muutenkaan eikä tarinakaan pääty hyvin. Muutkin kertomukset ovat ankeita.  Mietin, miksi niin usein kuvataan kaikkein ankeimpia kohtaloita. Onko ankeuden kuvaaminen kirjallisuudessa enemmän taidetta? Voi, jos näistäkin edes yhdessä tarinassa olisi hiven toivoa.
*
Jari Tervo: Koljatti; WSOY 2009

Kun kirjoittaa julkishenkilöstä, käy juuri näin: tarina väljähtyy hetimiten eikä sillä oikein ole funktiota sen jälkeen, kun henkilöstä on tullut entinen ajankohtaishenkilö. Luin nihkeillen jutun loppuun enkä vakuuttunut Tervon kovasti mainostetuista huumorikirjailijan kyvyistä. Juttu oli vedetty paikoin aivan överiksi, ei se ollut terävä eikä hauska. Liekö ollut tarkoitus esitellä kirjailijan näkemyksiä politiikan menneen talven lumista. Toinen luki kolme lukua ja sanoi, että ei tämmöistä jaksa. — Olen aiemmin lukenut Tervon Kallellaan ja pidin siitä, Kallehan on aivan hurmaava ja mullistaa isänsä maailman.
*
Maija Asunta-Johnston; Verkkorakkautta varttuneille;  WSOY 2009

Kirjailija asuu Unkarissa ja on aiemmin julkaissut neljä sikäläisiin kotimaisemiinsa liittyvää (Maeve Binchy-tyyppistä) kirjaa, jotka ovat olleet ilmeisesti menestyksiä ’varttuneiden’ lukijoiden parissa. Hiukan maanisesta ja itsekeskeisestä päähenkilöstä (kirjailija itse) ja romanttissävyisestä aiheesta rakenneltu tarina on sikäli toimiva, että kuvattu suhde kehittyy, katkeaa, jatkuu taas ja päättyy yllätykseen. Kevyehköä luettavaa, jännite säilyy loppuun asti. Ei huono.
*
Lea Edwards; Merikipunoita; GmbH 2007

Ken on viehättynyt saaritarinoista ja merimieselämästä saattaisi lukea tämän mielellään. Kerronnassa ei ole sellaista intensiteettiä, joka tekisi tästä varsinaisen romaanin, mutta jos tämä olisi lapsuusmuistelma, se olisi rakastavan tyttären kunnianosoitus isälleen.

*

Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan; Teos 2010

Mediassa huomiota saaneen tekijän kirja. Takakansiteksti esittelee teoksen mm. ’hurmaavana tragediana’ ja ’nerokkaana pilkkana’. Mitä sanoa? Ensiksi: kirjan ulkoasu on sekava ja vastenmielisen räikeä (graafinen suunnittelu Nina Leino).  Toiseksi: kirja osoittautuu varsinaiseksi eri tyylien sekamelskaksi. Kolmanneksi: ulkomaalaisen tekijän suomeksi kirjoittaman kirjan kieli outoine ilmaisuineen on huonoa. Luin sivulle 40. Selailin loput. Minulle riitti.
*
Petri Tamminen; Muistelmat; Otava 2004    Väärä asenne; Otava 2000

Muistelmat on 37-vuotiaan kirjailijan kunnianosoitus omille muistoilleen, joissa ajan patina ei ole se juttu, ei erikoiset tapaukset tai draaman kaarikaan (draamahan on kesken) vaan pienet triviaalit yksityiskohdat, pysäytetyt kuvat hädin keski-ikäisen miehen tähänastisen taipaleen varrelta. Ensimmäinen muistelma on vuodelta 1970, viimeinen 2004. Kirjassa on vajaat 80 sivua ja moni muistelma vain muutaman rivin mittainen. Tyyli on taattua Tammista ja kirvoittaa lukijalta vinon hymyn tuolloin tällöin.

Väärä asenne on romaani vauvapaniikin puhkeamisesta miehessä hänen saatuaan tietää tulevansa isäksi. Samalla se on miehen äärimmäisen ahdistuksen kuvaus ja miesten keskeisen reissun kuvauksena varmaan yksi parhaita lukemiani. Reissu toimii miehen ahdistusta laukaisevana tekijänä. Tarina päättyy epämääräiseen tunnelmaan, josta se voisi jatkua parempaan tai huonompaan, lukija saa valita. Tammisen tarinat ovat niin ilmiselvän miehisiä, että niitä on naisen peräti lysti lukea.
*
Veikko Haakana; Unien kirja; Karisto 2011

Vuonna 1923 Etelä-Karjalassa syntynyt kirjailija tunnetaan Lapin kuvaajana, jonka karu tyyli on omalla tavallaan miehisen tehokas, vivahteikaskin. Tämä kirja pyörii unissa sekä tekijän että luettua lukijan. Haakana kuvaa toistuvaa suur-untaan, vaellusta pohjoisessa maisemassa, joka jatkuu ja muuttuu mystisellä tavalla niin, ettei aina tiedä ollaanko unessa, unen unessa vai reaalimaailmassa. Toistuva sotapainajainen ja toistuva kotiinpaluu-uni  maalautuvat lukijan mieleen yksityiskohtaisesti. Lukiessa tuli mieleen Antti Hyryn Uuni, jokin sama tunnelma. Hidas tarinointityyli toimii unien kuvauksessa miellyttävän maagisesti. Luin kirjan yhteen menoon, tyyntä ja hiljaisen kaunista kuin hyvästely.
*
Kari Hotakainen; Ihmisen osa, Siltala 2009

Salme Malmikunnaksen tarina oheishenkilöineen osui pääsiäisviikolla ja pyhinä luettavakseni. Jollain tavalla se sopikin siihen tunnelmaan. Tarinassa kaikki on inhimillistä, kuitenkin niin, ettei kurjuutta eikä huumoriakaan vedetä yli.
Olen ajatellut mennä katsomaan myös romaanin pohjalta tehdyn näytelmän, ehkä siitä johtui, että näin päähenkilön lukiessani Ritva Valkaman hahmoisena, melkein kuulin hänen puhuvankin. Hotakaista on viihtyisää lukea, teksti antaa ajateltavaa, panee lukijan ottamaan kantaa mielessään. Romaanin rakenne toimii tarinan kannalta onnistuneesti, yllättävä käänne tulee vasta lopussa, jännite säilyy. Onkohan minussa annos Salmea, kun poikamme lienevät saaneet tuolloin tällöin elämänohjeita korteissa, joiden allekirjoituksena on Äitis.
***

Suvi Ahola; Jos jättäisit minut; Kirjastudio 2006

Suvi Ahola on kirjallisuuskriitikko, joka luo itsekin kirjallisuutta. Tässä opuksessa on runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä ja — juoksemisesta. Runot ovat jotenkin arkipäiväisiä ja totisia tyyliltään, mutta eivät sisällöttömiä. Kriitikko tuntuu suhtautuvan kovin kriittisesti omaan naiseuteensa. Etsimällä etsin huumorin pilkahduksia, joita perhe-elämä yleensä tarjoaa kosolti. Äkkiä ei  löydy.

”Joka kaappi on järjestyksessä, / puhtaat lakanat huokailevat hiljaa päällekkäin. / Keinutuoli keinuu. / Aika valuu hitaasti huoneesta toiseen, / kun lumi muuttuu siniseksi. / Liinan alla kohoilee jokin lämmin, pyöreä ja elävä. / – / Kuka sen saa? Miksei joku jo tule?”

*

Erkka Mykkänen, Pauli Tapio; Kolehti; Ntamo 2010

Kyseessä on valikoima Euli ja Parkka -runoblogissa julkaistua materiaalia. Luin tämän. Mitä sanoa? Lukekaa ja hämmästykää.

*
Bo Carpelan; Gramina; Otava 2010

Mestari vertaistensa seurassa, voisi luonnehtia Bo Carpelanin viimeistä kokoelmaa Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten tekstien äärellä syntyneistä aforistisista säkeistä. Runoilija on jo kauan tuntunut tietävän ajan lyhyyden, hänelle ominaisen varjo -metaforan rinnalle nousee tässä yhä vahvemmin pimeys.

Kun runoilija menee pois, elämää synnyttävien sanojen alkumeri jää.

*
Anne Hänninen; Eletyn valo – valitut runot 1978–2005; WSOY 2008

Anne Hännisen runoihin tutustuin jo hänen ensi kokoelmassaan Yön tina sulaa aamuun, julkaisuvuonna 1978. Muistan, että jokin siinä kosketti niin vahvasti, että jäin seuraamaan hänen runoutensa kehittymistä. Tähän kokoelmaan runoilija on itse valinnut 11 runoteoksestaan keskeisimmän, ehyimmät, parhaiten aikaa kestäneet runot. Häikäistyn uudelleen sivu sivun jälkeen hänen tunteidensa ja metaforiensa alkuvoimaisuudesta, ilmaisun väkevyydestä ja ulottuvuuksista. Minua puhuttelee runoissa toistuva yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, sivullisuuden kokemus. Siitäkö syntyy näin vahvaa ja kirkasta runoa?

”Annoit kohtalosi tuulten käsiin, tietävätkö mitä / tehdä sillä? Tietääkö ikuisuus? / Kämmenpohjissasi tähtien uurteet kuin tuhkauurnat / tavoittelit niin paljon: ei ilmaa voi pidellä / eikä tuli sinussa tätä kestä.” (Hedelmäntäysi, 1991)

”Kurjenmiekkojen loiste kuin eletyn valo: en / saa sitä mukaan.”

”Vilukot kukkivat. Ja karhunköynnös ohdakkeiden alla: / valkoiset kukat pudonneet. Punos pitkä, läpinäkyvä, hauras. / Ilta on kirkas kuin myrkkysienen neste. / Kettu pysähtyy rannalle: veden matka heijastaa kaiken / lainavalon. Kuin lasia.”  (Sateen muisti, 2002)

***

On houkutus pitäytyä kiitetyissä ja palkituissa kirjoissa, vaikka kirjasto pursuu kaikenlaista luettavaa. Päätin seikkailla hieman proosahyllyjen väleissä tutkimassa, josko osuisin löytämään jotain kiinnostavaa, ennen lukematonta. Tässä vähän esimakua A-D-hyllyiltä umpimähkäotannalla. Alku ei näytä kovin hyvältä, vaan ehkei vielä ole johtopäätösten aika.

Arja Andersson; Se joka lauloi; WSOY 1990     Riekot; WSOY 1996

Lappilaiseksi kirjailijaksi mainittu (s. Rovaniemellä -55) ja Helsinkiin toimittajaksi päätynyt fil.kand. on julkaissut pienoisromaaneja, kuunnelman ja osallistunut moniin antologioihin. Se joka lauloi sisältää kahdeksan novellia, joissa ihmisiä ja tapahtumia kuvataan ikään kuin ulkopuolelta, sivusta katsellen. Oivallinen kuvaus ei silti ihan riitä hyväksi novelliksi, tekstin pitäisi jotenkin hengittää.

Riekot on pienoisromaani, aikuistuvien tyttöjen välisen ystävyyden kuvaus. Tarinassa paljastuu hajonneiden perheiden kyvyttömyys antaa turvaa tytöille, jotka etsivät naisena olemisen mallia toisistaan kateuden, kilpailun ja kiusaamisen monimutkaisissa kierteissä.  Anderssonin tyyli on kyllä ilmaisultaan väkevää ja kieli omaperäistäkin, mutta tarinoista jää jotenkin lohduton, näköalaton vaikutelma.
*
Outi Alm; Pelikentät; Gummerus 2002

”Kaksitoista elämänmakuista novellia” kertoo kirjan takakansi. Almin tyyli on arkinen ja tarinat mieluumminkin yksinkertaisia kertomuksia elävästä elämästä kuin varsinaisia novelleja. Kirjoittajan kieli on sujuvaa, ihmisten kohtalot taiten kuvattuja, mutta ei tämä oikein innosta lukemaan yhtä kirjaa enempää. Jotain puuttuu.
*
Minna Andersson; Seitsemän tytärtä; Karisto 2007

Kirjoittaja on 70-luvun lapsi, jota alkaa kiinnostaa sukunsa juuret. Kirja on kuvitteellinen kertomus seitsemän sukupolven naisten synnytyskertomuksia 1840-luvulta 2000-luvulle. Seitsemän tytärtä ei ole romaani eikä teos varsinainen kirjallinen riemuvoittokaan ole, mutta kuvaa uskottavasti naisen aseman hidasta muutosta perheessä ja suvussa sekä  synnytyksen ja lastenhoidon käytäntöjen kehitystä. Kiinnostavaa lukaista aiheensa vuoksi.
*
Marianne Backlén; Linnoitukset, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2006

Kirjailijan linnatarinat alkavat Loviisasta. Teksti on kuormitettu historiallisilla, arkkitehtonisilla ja paikallismaisemallisilla yksityiskohdilla ja ihmisiä vilisee tukahduksiin asti. Puuroutuvien kuvausten sekaan rymähtää yhtäkkiä valmistelematta ruumis, joka löytyy linnoitusalueelta. Kuolema paljastuu murhaksi, tekijää ei löydy eikä ruumiin henkilöyskään varmuudella selviä. Myöhemmin kuolee kokonainen perhe eikä kuolemantapauksia selvitetä, tämä ei ole dekkari. Vähitellen päähenkilöt monikulttuurisine ihmissuhteineen kasvavat esiin ja kirja muuttuu kiinnostavammaksi.  Luettuani ihmettelen kuitenkin onko tässä varsinaisesti tarinaa. Kirja toimii paremminkin kaleidoskooppina. Levotonta luettavaa, jonka vieraantuntuinen maailma ei minulle oikein auennut.
*
Marja Björk; Posliini; LIKE, 2008

Surullinen tarina pienen Jaana-tytön kasvuvuosista Pohjois-Karjalassa, perheessä jossa on vain pikkuveljiä, elämäänsä pettynyt äiti ja isä, joka ei ole hänen oikea isänsä. Äiti rimpuilee elämänvalheessaan, ei hänestä ole tukea tyttärensä kasvulle. Pääkaupunkilaistuneen, lapsettoman tädin ja tämän hienon miehen luona tyttö saa ensi kertaa elämässään huomiota. Kirjailija antaa lukijan aavistaa varhain mihin suuntaan ’lapsirakkaan’ Nuutti-sedän mielenkiinto Jaana-tyttöseen alkaa kiertyä, mutta sedästä ei tehdä roistoa, hän kamppailee taipumuksensa kanssa samalla, kun tyttö kehittyessään alkaa itsekin ruokkia kieroon kasvanutta suhdetta. Äidin ja tädin välinpitämättömyys tai tarkoituksellinen sokeus jättää tytön yksin hallitsemattomien voimien valtaan. Hän oppii itsekin käyttämään tilannetta hyväksi.
Tarina on oivallisesti rakennettu ja rytmitetty. Kerronta on tiivistä, siitä huokuu aidontuntuista ymmärrystä pikku tytön kasvuvaiheisiin seudulla, josta monen aikuisen oli pakko lähteä Ruotsiin työn perään. – Hyvin kirjoitettu lukuromaani, joka piinallisesta aiheesta huolimatta ei jää mustavalkoiseksi. Tämän satsin paras ja voisi houkuttaa lukemaan Björkin kakkosenkin, viime vuonna ilmestyneen Puuman.
*
Edwidge Danticat; Näen, muistan, hengitän; suom. Leena Tamminen; Gummerus 1999

”Olen kotoisin paikasta, missä näkö, muisti ja hengitys ovat yhtä, paikasta josta menneisyyden kantaa mukanaan kuin tukkansa. Jossa naiset palaavat lastensa luo kuin perhoset tai kuin kyyneleet niiden patsaiden silmiin joita heidän tyttärensä rukoilevat. Äitini oli urhea kuin aamunkoiton tähdet. Hänkin oli kotoisin siitä paikasta. Äiti oli kuin se nainen joka ei koskaan vuotanut verta ja sitten ei lakannut vuotamasta, se joka antoi myöten tuskalleen ja eli perhosena. Niin, äitini oli kuten minä. ”


Kirja osui silmiini värikkään ulkoasun vuoksi. Tässä on tarinaa kreolikulttuurista, elämästä Haitissa ja haitilaisista naisista Amerikassa. Teos on ehkä kirjallisesti vaatimaton, mutta väkevä tarinoidensa vuoksi. Koskettavaa lukea.
***

Samuel Beckett; Piiritetyn huoneen novelleja; Like 2001

Aina välillä tekee mieli lukea novelleja ja mikäpäs siinä, Beckett on loistava novellisti, alakuloisena soljuvan, pitkän lauseen mestari.  Rauhoittavaa lukemista ja sopivan mittainen painavien romaanien välipalaksi.
*
Markus Nummi; Karkkipäivä; Otava 2010

Aluksi Nummen romaani tuntuu hajoavan liian moneen suuntaan. Vähitellen se sitten myös koostuu, tiivistyy, jännite kasvaa ja pitää otteessaan loppuratkaisuun asti. Romaanin rakenne on palapelimaiseman tai tilkkutäkin kaltainen: pojan ajatuskatkelmia, luhistuvan naisen ajatusvyyhteä, henkilöiden keskusteluja, jotka luovat miljöötä, eivät niinkään kuljeta tarinaa. Nummi käyttää tehokeinona runsaasti vajaita lauseita, piste voi erottaa yhdenkin sanan, mikä korostaa tilkkutäkkivaikutelmaa.  Piinaavasti loppua kohti tihentyvässä tarinassa on jännitysromaanin aineksia: uskomattomilta tuntuvia, mutta tosielämässä mahdollisia juonenkäänteitä ja liian helpon ratkaisun taitava väistö.
*
Juha Itkonen; Seitsemäntoista; Otava 2010

Kirjoittaja on saanut palkintoja ja palkintoehdokkuuksia aiemmista teoksistaan enemmän kuin moni ikäisensä. Myös viimeisimmästä on kritiikeissä jo sanottu kaikki mahdollinen. Olen lukenut Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Kohti (2007), niistä muodostui käsitys taitavasta ja lahjakkaasta nuoresta kirjailijasta. Seitsemäntoista tuntuu nyt kyntävän syvemmällä henkilöissään ja luotaavan oivallisesti ikäkautta, jolloin lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ottavat kukin vuorollaan ja yhtaikaa hallintaansa vielä vahvistumattoman nuoren miehen identiteetin. Sama monikerroksisuus ja sisäkkäisten kertomusten palapeli kuin ikäkaudessa on kirjan rakenteessakin.  Kirjan toisessa osassa on valotettu suoraan ja kuvia kumartelematta sekä kirjailijan työn yksinäisyyttä että hyväksikäyttösuhdetta mediaan puolin ja toisin. Kritiikin haavoittavuus ja toisaalta kirjailijan narsistinen viha tulevat hyvin kuvatuksi.
Seitsemäntoista on kolmiosainen, monimutkaisesti silputtunut kertomus, jossa kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa Henrikistä ja Henrikin elämään liittyneistä ihmisistä, joilla on vastineensa myös Julius Ilosen elämässä. Vaikutelma on vähän sekava. Lukija johtuu miettimään jääkö toinen osa kirjailijapohdintoineen jotenkin irralleen alkuperäisestä tarinasta.
*
Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava Seven 2011 (a.p. 2006)

Kyllä, yhä ja aina vain enemmän pidän Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Miten hienosti hän osaa kehrätä tarinaa, luoda lumouksen, jossa lukija kulkee kuin varpaillaan. Haahtela ei jätä lukijaa harhailemaan, hän päättää tarinan yhtä kauniisti ja eleettömästi kuin kertookin. – Kirjan pokkariversio on miellyttävää matkalukemista myös ulkoasultaan ja kooltaan.
*
Katja Kaukonen; Odelma; WSOY, 2011

Esikoisteos, jonka synnytysvaiheita on voinut seurata kirjailijan blogista Vuorovettä. Luin Odelmaa kuumeisena, siihen mielentilaan se tuntui hiukan raskaalta. Odelma on erikoinen tarina. On joki, josta nainen nousee. On peltoja, maata, talo ja kylä. On lintu, joka pitää taloa siipiensä suojassa. On pieni tyttö, pallo, kettu ja perhosia. On Mummo, jota ei näy, mutta joka on naisen historiaa. Ja sitten tulee mies.
En osaa sanoa, mitä Odelmasta kirjallisessa mielessä pitäisi ajatella. Kirjailija liittyy uuteen, omaäänisten kirjoittajien sukupolveen. Minulle tuli mieleen Jyrki Vainosen Tornit, jokin sama tunnelma tässä. Odelma ei ole missään mielessä perinteinen, tuskin romaanikaan. Koin sen eräänlaisena myyttisenä luomiskertomuksena, joka kehkeytyy hitaasti.  Katja Kaukosen kieli on tuoretta, versokasta, hän luo kirjoittaessaan kieltä, kuten kertomuksen nainen itseään joesta noustuaan. Tarina lienee parhaiten ymmärrettävissä tai vastaanotettavissa intuitiivisesti, tapahtumia on vähän, oikeastaan tarinaa ei olekaan, on unimaailmaa, varjoja, hengitystä, aikavyöhykkeitä, menneeseen ja tulevaan liukuvia aaltoja. Odelma ei ehkä ole kaikkien kirja, mutta kestää monta lukemista ja avautuu vähän kerrassaan.

”Kaikki oli suurta kehää, lähteminen paluuta, paluu lähtemistä. Toisinaan välimatkat katosivat, lähellä oli kaukana ja kaukana oli tässä. Ei ollut kysymys siirtymisestä paikassa, oli kysymys ajasta, merkityksistä, jonka matkaamiselle antoi. Mikä oli tämän matkan tarkoitus? Luottamusko? Ei, vaan paluu.”

*

Riikka Pulkkinen; Totta; Otava 2010

”Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.”

Kuten päähenkilö Anna toteaa gradustaan, samaa voisi sanoa romaanista: kokonaisuus tuntuu monimutkaiselta. Kerroksia on liikaa, tarina hulahtelee kerroksesta toiseen välistä vuosiluvulla erottaen, välillä ilman siirtymiä. Lukija joutuu miettimään kenen elämässä nyt mennään. Yhden sukupolven naiset ovat Elsa ja Eeva ystävineen; toisen Eleonoora, joka Ella-tyttönä kasvaa Elsa-äidin poissaolon ja läsnäolon keinussa; kolmannen Eleonooran tytär Anna ystävineen ja siskonsa. Lukijalle jää vaikutelma kuin Anna toistaisi tajuamattaan vaietun Eevan elämää ja kohtalon käänteitä kunnes kuoleva isoäiti pukee hänet Eevan mekkoon ja avaa Eevan tarinan. Psykoterapiateorioissa tunnetaan käsite suvun salaisuuden kantaja, tässä romaanissa se on Anna.
Riikka Pulkkinen on ilmeisen lahjakas kertoja, joka ottaa tässä romaanissa ison haasteen.  Tarina on välillä hajoamaisillaan, mutta pitää silti imussaan. Kannattaa lukea.
***

Risto Ahti; Neron omaelämäkerta; WSOY 2010

Teos on määritelty esseeromaaniksi, mikä on melko sekava käsite. Mietin mikä tässä voisi olla romaaninkaltaista, kun ei ole tarinaa, ei juonta, ei oikeastaan henkilöitäkään. Ahti on loistava kirjoittaja ja sanottavansa tiivistä, painavaa, aforistista. Tekstit eivät tyhjene kertalukemalla.  Olen oppinut tuntemaan Risto Ahdin runoilijana, tämä voisi olla proosarunoa myös. Teos  pitäisi lukea hitaasti, antaa tekstille aikaa avautua. Kirjasto määritteli laina-ajaksi kaksi viikkoa, jossa ehdin  puoleen väliin. Pakkohan tämä on ostaa.
*
Peter Franzén; Tumman veden päällä; Tammi 2010

Elokuva- ja tv-rooleistaan tunnetun näyttelijän omakohtainen tarina on sujuvasti ja eläytyvästi kirjoitettu. Tällaisten lapsuusmuistojen kirjoittaminen on raastavaa, mutta samalla terapeuttinen kokemus. Lukija järkyttyy pienen Peter-pojan urhoollisuudesta ja kyvystä selviytyä. Kiinteää rakkautta äitiin ja pikkusiskoon kuvataan hellyttävin yksityiskohdin. Monien kauhistuttavien tositarinoiden tavoin tämä kirja ei masenna, kovista kokemuksista huolimatta toivo ja elämänusko säilyvät. – Franzénin kerrotaan työstävän tarinaansa elokuvaksi, jonka aikoo itse ohjata. Kirja kannattaa lukea, siinä on muutakin kuin riipaisevia kohtauksia.
*
Selja Ahava; Eksyneen muistikirja; Gummerus 2010

Kiinnostava esikoisromaani nuorelta kirjoittajalta, joka on koulutukseltaan dramaturgi. Aiempi kirjallinen tuotanto käsittää elokuvien ja tv-sarjan käsikirjoituksia sekä kuunnelman. Ahava on myös tehnyt kokeellisia dramaturgisia teoksia. Kirjoittajan tausta ja tarinan aihe vaikuttaa romaanin tyyliin. Kirjoittaja kuljettaa päähenkilönsä Annan tarinaa eri elämänjaksojen ja asuinpaikkojen kautta. Erityisen hienosti kirjassa kuvataan Lontoota, jossa kirjailija on esittelyn mukaan asunut viisi vuotta. Kirja on parhaita lukemiani muistisairaan ihmisen sisäisen maailman kuvauksia. Minulle kirjan lukeminen oli eräänlaista surutyötä, olen uudelleen elänyt omia muistojani äidin viimeisistä vuosista.
*
Eila Kostamo; Isänkuvat; WSOY 2010

Osaava pitkän linjan kirjailija on julkaissut mielenkiintoisesti rakennetun sukutarinan. On taiteilijanainen, jonka pitkään vaiennut nuoruuden rakastettu ottaa yhteyttä sairastuttuaan vakavasti. Nainen on kertonut pojalleen sepitettyä isätarinaa, joka yhteyden uudelleen rakentumisen myötä joudutaan realisoimaan.  Nainen alkaa selvittää pojalleen myös oman sukunsa vaiheita, omaa isäsuhdettaan, muistisairaan äitinsä suhdetta mieheensä ja omaan isäänsä. Kahden äitinsä kanssa kasvanut poika saa viimein tietää kuka hänen isänsä on. Kostamon tapa kirjoittaa on sävyisä, kahdessakin merkityksessä. Vahvoista aineksistakaan hän ei kehitä raastavia draamoja. Kirjassa on varovainen ja himmeä perustunnelma. Erityisesti nautin taiteen kuvauksista.  Keskipaikkeilla tarina hajoaa turhankin lavealle, mutta kootaan kauniisti katarttiseen päätökseen. Miellyttävä lukukokemus.
*
Petri Tamminen; Muita hyviä ominaisuuksia; Otava 2010

Siitä asti, kun luin Mitä onni on (2009), olen ollut kirjailija Tammisen vilpitön ihailija.  On tietysti monia omalla tavallaan kiehtovia tyylejä kirjoittaa, Tammisen lause vain on yksinkertaisesti niin tosi parasta. Hän on hauska pyrkimättä yhtään hauskuttamaan. Kirjaa lukee jotenkin hymyssä suin pitkin matkaa. Tässä kirjassa on luku, joka sai minut nauramaan peräti ääneen itsekseni, mitä lukiessa harvoin tapahtuu. Mahdoton määritellä mitä genreä kirja on muuten kuin Petri Tammista!
*
Olli Jalonen; Poikakirja; Otava2010

Kehuin täällä Jalosen edellistä 14 solmua Greenwichiin. Jaloa proosaa tämäkin viimeinen. Poikakirja puhuttelee tyylillään, persoonallisella rakenneratkaisullaan ja hyvällä maulla kirjoitettuna. Minulle, kahden pojan äitinä myös aihepiiri tuntui läheiseltä: Jalonen kuvailee nuoruuteni aikoja pojan silmin. Romaani on hyvä esimerkki siitä, miten tehokasta ja koskettavaa  on pienesti ja dramatisoimatta esiin kirjoitettu elämän tragiikka. Olisi tämäkin ollut Finlandia-palkinnon arvoinen.
*
Joel Haahtela; Lumipäiväkirja; Otava 2008

Tykästyin Haahtelan tyyliin lukiessani palkintoehdokkaana ollutta uusinta opusta. Hän näkyy kirjoittavan lyhyttä proosaa, sekin miellyttää. Katoamispisteessä satoi vettä, tässä kirjassa sataa koko ajan lunta. Nämä toistuvat luonnonkuvat antavat taustaa tapahtumille, kietovat henkilöitä ja heidän polkujaan pehmeään, unenomaiseen  verhoon. Tarina ankkuroituu kertojan nuoruuden rakastettuun, jonka elämän myöhäisempiä, dramaattisia vaiheita seurataan kaukaa. Kun kertojaminän oma elämänkuvio hajoaa, hän kokee väistämättömän halun palata etsimään menneisyyteen kadottamaansa. – Haahtela kirjoittaa kaunista, levollista kieltä ja antaa yksinkertaisilla lauseillaan paljon.

”Tuuli oli yltynyt ja yö täynnä ääniä. Ne tulivat kaukaa lapsuudesta, paikasta ennen nukahtamista. Ne tulivat huoneesta, jossa ei ollut kattoa ja jos makasi liikkumatta näki tähdet ylhäällä – – – En tiennyt oliko kesä vai talvi. Se oli samantekevää, koska ilta oli lämmin ja me istuimme siinä kaikki. Nyt muistin sen hyvin selvästi. Muistin kokoontaitettavat tuolit, hetki hetkeltä ohenevan valon. Äkillinen humiseva hiljaisuus, kun tulevaisuus näyttäytyi kaikille hyvin selvänä; kun tulevat päivät purjehtivat yli kirkkaina ja vastaansanomattomina. En tiennyt kuinka kauan makasin kadulla, tuskin kovin kauan. Tunsin kuinka joku kumartui ylleni ja myöhemmin joku toinen. Sitten en tuntenut mitään. Elämä on pyhä.”
***