Jukka Pakkanen; Muistaakseni; LIKE 2008

Paljon lukevalle osuu kumminkin aika harvoin kohdalle kirjoja, jotka piirtävät kestäviä jälkiä mieleen, sykähdyttävät yllättävästi, liikuttavat ja hämmentävät jollain positiivisella tavalla. Jukka Pakkasen kertomus elämästään on sellainen kirja minulle. Jos yritän miettiä mikä tässä, oikeastaan se on eniten kirjailijan persoona, tuo jäljittelemätön, intohimoinen ja uniikki yhdistelmä kaikkea sellaista, mikä ei ensin tunnu kuuluvan yhteen, mutta sitten tuntuu, ettei voisi muuten ollakaan. Toisekseen Pakkasen tapa kirjoittaa pienesti, mutta merkityksellisiä, siis oma tyyli, oivaltavuus, spirit. Luettuani kirjan viimeiset sivut elokuun ensimmmäisen päivän aamuvarhaisella, koin päivän valostumisen kokonaisvaltaisena, myös  sisäisenä valostumisena. Ihmeenomaisesti kirja voi antaa uskoa ja toivoa. Kiitos Jukka Pakkanen!

*
HOIVA, tutkimus, politiikka ja arki; toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi ja Minna Zechner; Vastapaino 2009

Olen lukenut tätä opusta hitaasti äidin viimeisenä elinvuotena, kuoleman syksynä ja surukeväänä. Tutkimuslähtöinen teksti oli toisaalta kiintoisaa ja nivoutui arjen kokemuksiini, toisaalta myös tunnetasolla raskasta lukea vanhushoivan osalta. Kirjan loppuosassa puhutaan myös lasten päivähoidosta, kotihoidosta ja varhaiskasvatuksesta. Omien lasten aikaan tekemämme hoitoratkaisut olivat yhä mielestäni oikeita, silloisen yhteiskunnan tuen ollessa vähäistä. Jäin miettimään hoivan sukupuolittumisen vaaraa, jota tutkijat tuntuvat näkevän niin lasten kuin vanhusten hoivan järjestämisessä. Se tuskin on irrallinen ilmiö tasa-arvoisen palkkauksen yhä ollessa poliitisesti mahdoton toteuttaa.

*
Herta Müller; Tänään en halunnut tavata itseäni, suom. Tarja Roinila; Tammi, 2010 (1997)

Nobel-palkittu romanialaissyntyinen kirjailija purkaa kommunistidiktatuurin aikaisia traumaattisia kokemuksiaan kirjoittamalla kielellisesti upeita romaaneja. Suomentajalla on ollut vaikea tehtävä, mutta Tarja Roinila selviytyy haasteesta loistavasti. Kielen ansiosta tämäkin romaani kannattaa lukea, vaikka itse kokemukset on kuvattu tavalla, joka ei jostain syystä tunnetasolla minua koskettanut.

*
Riikka Pulkkinen; Raja; Gummerus 2010 (10.painos)

Kun en muistanut, piti oikein mennä katsomaan mitä olin ajatellut Pulkkisen Finlandia-ehdokkaaksi päätyneestä romaanista Totta, jonka luin keväällä. Tuntui nimittäin, että aiemmin ilmestynyt Raja on sitäkin parempi. (Uudemman romaanin nimeksi päätynyt sana ’totta’ tulee muuten tässä ensimmäisessä kolmeen kertaan vastaan.) Pulkkisen molemmissa kuljetetaan toisiinsa liittyvien ihmisten tarinoita rinnakkain. Rajassa asetelma pysyy tiiviimmin koossa, on muutenkin selkeämpi. Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään. En enää valvo öitä lukemisen takia, mutta Rajaa kyllä ahmin parina iltana aika myöhään. Pulkkisen nimi kannattaa pitää mielessä.

*
Katja Kallio; Syntikirja; Otava 2009

Katja Kallion tekstiin tartuin nyt ensi kertaa. On aina kiinnostavaa tutustua itselle uuteen kirjailijaan, ei tiedä mitä odottaa, varsinkaan kun en juuri lue kirjakritiikkejä. Tämäkään ei ole kritiikki, pitemminkin lukijan kommentti vaikutelmastaan. Kirjan takakansiesittelyn mukaan Katja Kallio kirjoittaa ”herkkää ja herkullista arjen draamaa”. Herkullisuudesta en niin tiedä, mutta kyllä kuvatut äiti-tytär-suhteiden ketjut, avioparien sivusuhteet ja äkkinäiset erot panevat lukijan ajattelemaan ja pohdiskelemaan draamakuvioiden toistuvuutta sukupolvesta toiseen. Kirjan nimi on jossain määrin turhankin provosoiva. Ihmisten raadollisuus suhteissaan tulee tarkoin ja luotaavasti kuvatuksi.

On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään varjossa viilenneitä pikkukiviä pitkin kohti vaaleankeltaista puutaloa tämä tieto mukanaan – – – oman itsensä osana kuin lapsuusmuisto.”

*
Antti Hyry; Aitta; Otava 2009

Hyryn proosa on sillä tavalla herkullista, ettei sitä raaski lukea yhtä kyytiä, vaikka mielikin tekee. Aittaakin olen lukenut vitkaan, tekstin hyrymäisestä minimalismista nautiskellen.  Jos pitäisi täsmentää mikä minua Hyryn tyylissä kiehtoo, se on tietty hitaus, kirjailijan levollinen luottamus lauseeseensa. Se, ettei ladata tekstiä uppoamaisilleen merkityksiä, kuvata puhki asti kaikkia päähenkilön mielenliikkeitä. Hyry voi jopa jättää tarinan sisällä olevan tarinan kesken, kun kiivaammassa elämänrytmissä elävä naapuri (tai lukija) ei ehdi kuunnella loppuun. Päähenkilön, aitan rakentajan, elämänfilosofia välittyy kauniisti ja luontevasti ilman dramaattisia juonenkäänteitä tai tehon nostatusta. Aitta ja kaikki Hyryn teokset ovat omaa luokkaansa: kertomataidetta.

*
Riku Korhonen; Hyvästi tytöt; Sammakko 2009

Hesarista luetut Riku Korhosen kolumnit ovat joskus tuntuneet hykerryttävän hauskoilta, niinpä tartuin tähän kirjaan, joka oli kirjaston novellikokoelmissa, mutta 26:n tarinan verran Korhosen tyttötarinoita yhteen soittoon oli kyllä liikaa. Kirjailija on saanut vaikka mitä palkintoja aiemmista teoksistaan, mutta tämä tuskin kuulunee palkittuihin. Korhonen toistaa tarinoissaan tyylilajia, jossa jutut vedetään kerronnalla niin överiksi, että hauskuus häviää ja alkaa muuttua piinalliseksi lukea. Ehkä tämä kirja on jonkinlaista poika-mies-terapiaa, en tiedä. Novelleiksi en sanoisi, vivahteet puuttuvat.

*
Anna-Leena Härkönen; Loppuunkäsitelty; Otava 2005 (Seven 2010, 6.painos)

Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkösen kertomus sisarensa itsemurhasta oli tarjouksessa Akateemisen alennuspokkaripöydällä neljällä eurolla. Pokkari on jo kuudennessa painoksessa, mutta minun käsiini kirja osui nyt ensimmäistä kertaa. Luin tätä tavallaan kaksien silmälasien läpi, kirjoittajasta julkisuudessa muodostuneen henkilökuvan ja itsemurhan tehneiden omaisten suruprosesseista saamani ammatillisen kokemuksen läpi. Molemmista näkökulmista kirjaa voi suositella. Kirjailija on häkellyttävän avoimesti ja suorasukaisesti oma itsensä tilityksessään. Samantapaisia tuntoja ja vaiheita ovat kohtalotoveritkin kuvanneet. Ehkä juuri kaunistelemattoman, verille asti toden tekstinsä kautta tämä kirja paradoksaalisesti onnistuu välittämään toivoa niille, jotka läheisen omaehtoinen kuolema paiskaa samaan tunnepyörteeseen.  Kirjoittajan terapiateksti voi olla terapeuttista lukijallekin.

*
Marja Björk; Puuma; Like 2010

Luettuani keväällä Posliinin, pidin sitä sen verran hyvänä, että päätin tarttua uudempaankin, kunhan se osuu kirjastossa kohdalle. Puuma vain ei ole yhtä hyvä. Päähenkilö on ikääntyvä nainen, jolla on ’puuman’ moraali. Takautumat lapsuuteen antavat ymmärtää, että kyseessä on – yllätys yllätys – äidin malli.  Paremmin kirjoittaja onnistuu kuvatessaan sivuhenkilön, narsistisen persoonan uhriksi joutuvan naisen pyristelyä rakkausansassaan. Tavallaan nämä kaksi erilaisen moraalin omaavaa naista ovat kirjassa vertailtavana ja herätteenä lukijan ajatuksille. Jokin Björkin tyylissä alkoi minua kuitenkin häiritä, ehkä se on kirjoittajan kyvyttömyys välittää ihmisistään. Rankkojakin tarinoita voi kertoa sävykkäämmin.

*
J.M.G.Le Clézio; Kaupunki nimeltä Onitsha; Otava 1994, Seven-pokkari 2008

Ranskalainen Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Häntä luonnehdittiin tuolloin ”runollisten seikkailujen ja aistillisen hurmoksen kirjailijaksi”. Kuten aiemmin lukemassani Autiomaassa tässäkin tarinassa on Afrikkaa kokemassa lapsi, joka varttuu tarinan edetessä nuoreksi. Kirjan kantava teema on afrikkalainen viisaus: ihmisen oikea kotimaa on se, jossa hänet pannaan alulle, ei välttämättä se, jossa hän syntyy.  Niinpä hänen sielunsa tulee olemaan koditon, kunnes hän palaa oikeaan kotimaahansa. Herkkää biafralaisen luonnon ja ihmisten kuvausta, jossa myös yhteiskunnallinen näkökulma.

*
Tuula-Liina Varis; Muotokuvamaalarin tytär, novelleja; WSOY 2010

Mikä lie, etten ole tullut tarttuneeksi T-L Variksen kirjoihin aikaisemmin, vaikka hänen positionsa suomalaisessa kirjallisuudessa tiedänkin. Novellit ovat oikeastaan hyvä tapa tutustua itselle uuden kirjailijan ’käsialaan’, mikäli novelleja on julkaistu. Voi ilahtua kuin tässä: nämähän ovat hyviä! Variksen tyyli miellyttää minua, ei vähiten mainiot, säästeliäästi käytetyt murreilmaisut ja salaviisas huumori, joka siellä täällä pilkahtelee. Tuoreen novellikokoelman aiheistossa on eri ikäkausien naisia tytöstä mummoihin. Varsinkin Pienen mummosarjan kahdeksan novellia ovat riemastuttavia ja liikuttavia. Hyvien novellien taitajia ei maassamme liikaa ole, Varis on yksi erinomaisista. Suosittelen!

***

  • Oletpa lukenut paljon ja aina ajatuksella. Täytyypä näistä ainakin Pakkanen etsiä käsiin. Variksen kirjoista olen pitänyt kovasti. Minun piti lukea Pulkkisen Totta kahteen kertaan, ennenkuin sain sen päässäni kokoon.

    Kommentin jätti annikki · keskiviikkona 31. elokuuta @ 11:54

  • Kiitos vihjeistä!

    Kommentin jätti Obeesia · torstaina 1. syyskuuta @ 11:34

  • Annikki, lienetkö lukenut Variksen ’Irman’? ajattelin lainata sen seuraavaksi. Pulkkisen Raja on todella jotenkin selkeämpi kuin Totta; tyyli kuljettaa toisiinsa liittyvien henkilöiden tarinaa erikseen rinnakkain toimii siinä paremmin.

    Obeesia, sattui semmoinen vaihe, että oli luettavaa ja aikaa. Pitäisitköhän Antti Hyrystä?

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 1. syyskuuta @ 13:04

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.