Eeva Rohas; Keltaiset tyypit; Otava 2010

Nuori kirjallisuustutkija julkaisee esikoisteoksen. Siinä on kahdeksan kertomusta nuorten ihmisten  maailmasta. Niminovellissa on ryhmäterapiassa käyviä nuoria, joilla ei mene hyvin terapiassa eikä muutenkaan eikä tarinakaan pääty hyvin. Muutkin kertomukset ovat ankeita.  Mietin, miksi niin usein kuvataan kaikkein ankeimpia kohtaloita. Onko ankeuden kuvaaminen kirjallisuudessa enemmän taidetta? Voi, jos näistäkin edes yhdessä tarinassa olisi hiven toivoa.
*
Jari Tervo: Koljatti; WSOY 2009

Kun kirjoittaa julkishenkilöstä, käy juuri näin: tarina väljähtyy hetimiten eikä sillä oikein ole funktiota sen jälkeen, kun henkilöstä on tullut entinen ajankohtaishenkilö. Luin nihkeillen jutun loppuun enkä vakuuttunut Tervon kovasti mainostetuista huumorikirjailijan kyvyistä. Juttu oli vedetty paikoin aivan överiksi, ei se ollut terävä eikä hauska. Liekö ollut tarkoitus esitellä kirjailijan näkemyksiä politiikan menneen talven lumista. Toinen luki kolme lukua ja sanoi, että ei tämmöistä jaksa. — Olen aiemmin lukenut Tervon Kallellaan ja pidin siitä, Kallehan on aivan hurmaava ja mullistaa isänsä maailman.
*
Maija Asunta-Johnston; Verkkorakkautta varttuneille;  WSOY 2009

Kirjailija asuu Unkarissa ja on aiemmin julkaissut neljä sikäläisiin kotimaisemiinsa liittyvää (Maeve Binchy-tyyppistä) kirjaa, jotka ovat olleet ilmeisesti menestyksiä ’varttuneiden’ lukijoiden parissa. Hiukan maanisesta ja itsekeskeisestä päähenkilöstä (kirjailija itse) ja romanttissävyisestä aiheesta rakenneltu tarina on sikäli toimiva, että kuvattu suhde kehittyy, katkeaa, jatkuu taas ja päättyy yllätykseen. Kevyehköä luettavaa, jännite säilyy loppuun asti. Ei huono.
*
Lea Edwards; Merikipunoita; GmbH 2007

Ken on viehättynyt saaritarinoista ja merimieselämästä saattaisi lukea tämän mielellään. Kerronnassa ei ole sellaista intensiteettiä, joka tekisi tästä varsinaisen romaanin, mutta jos tämä olisi lapsuusmuistelma, se olisi rakastavan tyttären kunnianosoitus isälleen.

*

Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan; Teos 2010

Mediassa huomiota saaneen tekijän kirja. Takakansiteksti esittelee teoksen mm. ’hurmaavana tragediana’ ja ’nerokkaana pilkkana’. Mitä sanoa? Ensiksi: kirjan ulkoasu on sekava ja vastenmielisen räikeä (graafinen suunnittelu Nina Leino).  Toiseksi: kirja osoittautuu varsinaiseksi eri tyylien sekamelskaksi. Kolmanneksi: ulkomaalaisen tekijän suomeksi kirjoittaman kirjan kieli outoine ilmaisuineen on huonoa. Luin sivulle 40. Selailin loput. Minulle riitti.
*
Petri Tamminen; Muistelmat; Otava 2004    Väärä asenne; Otava 2000

Muistelmat on 37-vuotiaan kirjailijan kunnianosoitus omille muistoilleen, joissa ajan patina ei ole se juttu, ei erikoiset tapaukset tai draaman kaarikaan (draamahan on kesken) vaan pienet triviaalit yksityiskohdat, pysäytetyt kuvat hädin keski-ikäisen miehen tähänastisen taipaleen varrelta. Ensimmäinen muistelma on vuodelta 1970, viimeinen 2004. Kirjassa on vajaat 80 sivua ja moni muistelma vain muutaman rivin mittainen. Tyyli on taattua Tammista ja kirvoittaa lukijalta vinon hymyn tuolloin tällöin.

Väärä asenne on romaani vauvapaniikin puhkeamisesta miehessä hänen saatuaan tietää tulevansa isäksi. Samalla se on miehen äärimmäisen ahdistuksen kuvaus ja miesten keskeisen reissun kuvauksena varmaan yksi parhaita lukemiani. Reissu toimii miehen ahdistusta laukaisevana tekijänä. Tarina päättyy epämääräiseen tunnelmaan, josta se voisi jatkua parempaan tai huonompaan, lukija saa valita. Tammisen tarinat ovat niin ilmiselvän miehisiä, että niitä on naisen peräti lysti lukea.
*
Veikko Haakana; Unien kirja; Karisto 2011

Vuonna 1923 Etelä-Karjalassa syntynyt kirjailija tunnetaan Lapin kuvaajana, jonka karu tyyli on omalla tavallaan miehisen tehokas, vivahteikaskin. Tämä kirja pyörii unissa sekä tekijän että luettua lukijan. Haakana kuvaa toistuvaa suur-untaan, vaellusta pohjoisessa maisemassa, joka jatkuu ja muuttuu mystisellä tavalla niin, ettei aina tiedä ollaanko unessa, unen unessa vai reaalimaailmassa. Toistuva sotapainajainen ja toistuva kotiinpaluu-uni  maalautuvat lukijan mieleen yksityiskohtaisesti. Lukiessa tuli mieleen Antti Hyryn Uuni, jokin sama tunnelma. Hidas tarinointityyli toimii unien kuvauksessa miellyttävän maagisesti. Luin kirjan yhteen menoon, tyyntä ja hiljaisen kaunista kuin hyvästely.
*
Kari Hotakainen; Ihmisen osa, Siltala 2009

Salme Malmikunnaksen tarina oheishenkilöineen osui pääsiäisviikolla ja pyhinä luettavakseni. Jollain tavalla se sopikin siihen tunnelmaan. Tarinassa kaikki on inhimillistä, kuitenkin niin, ettei kurjuutta eikä huumoriakaan vedetä yli.
Olen ajatellut mennä katsomaan myös romaanin pohjalta tehdyn näytelmän, ehkä siitä johtui, että näin päähenkilön lukiessani Ritva Valkaman hahmoisena, melkein kuulin hänen puhuvankin. Hotakaista on viihtyisää lukea, teksti antaa ajateltavaa, panee lukijan ottamaan kantaa mielessään. Romaanin rakenne toimii tarinan kannalta onnistuneesti, yllättävä käänne tulee vasta lopussa, jännite säilyy. Onkohan minussa annos Salmea, kun poikamme lienevät saaneet tuolloin tällöin elämänohjeita korteissa, joiden allekirjoituksena on Äitis.
***

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.