Samuel Beckett; Piiritetyn huoneen novelleja; Like 2001

Aina välillä tekee mieli lukea novelleja ja mikäpäs siinä, Beckett on loistava novellisti, alakuloisena soljuvan, pitkän lauseen mestari.  Rauhoittavaa lukemista ja sopivan mittainen painavien romaanien välipalaksi.
*
Markus Nummi; Karkkipäivä; Otava 2010

Aluksi Nummen romaani tuntuu hajoavan liian moneen suuntaan. Vähitellen se sitten myös koostuu, tiivistyy, jännite kasvaa ja pitää otteessaan loppuratkaisuun asti. Romaanin rakenne on palapelimaiseman tai tilkkutäkin kaltainen: pojan ajatuskatkelmia, luhistuvan naisen ajatusvyyhteä, henkilöiden keskusteluja, jotka luovat miljöötä, eivät niinkään kuljeta tarinaa. Nummi käyttää tehokeinona runsaasti vajaita lauseita, piste voi erottaa yhdenkin sanan, mikä korostaa tilkkutäkkivaikutelmaa.  Piinaavasti loppua kohti tihentyvässä tarinassa on jännitysromaanin aineksia: uskomattomilta tuntuvia, mutta tosielämässä mahdollisia juonenkäänteitä ja liian helpon ratkaisun taitava väistö.
*
Juha Itkonen; Seitsemäntoista; Otava 2010

Kirjoittaja on saanut palkintoja ja palkintoehdokkuuksia aiemmista teoksistaan enemmän kuin moni ikäisensä. Myös viimeisimmästä on kritiikeissä jo sanottu kaikki mahdollinen. Olen lukenut Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Kohti (2007), niistä muodostui käsitys taitavasta ja lahjakkaasta nuoresta kirjailijasta. Seitsemäntoista tuntuu nyt kyntävän syvemmällä henkilöissään ja luotaavan oivallisesti ikäkautta, jolloin lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ottavat kukin vuorollaan ja yhtaikaa hallintaansa vielä vahvistumattoman nuoren miehen identiteetin. Sama monikerroksisuus ja sisäkkäisten kertomusten palapeli kuin ikäkaudessa on kirjan rakenteessakin.  Kirjan toisessa osassa on valotettu suoraan ja kuvia kumartelematta sekä kirjailijan työn yksinäisyyttä että hyväksikäyttösuhdetta mediaan puolin ja toisin. Kritiikin haavoittavuus ja toisaalta kirjailijan narsistinen viha tulevat hyvin kuvatuksi.
Seitsemäntoista on kolmiosainen, monimutkaisesti silputtunut kertomus, jossa kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa Henrikistä ja Henrikin elämään liittyneistä ihmisistä, joilla on vastineensa myös Julius Ilosen elämässä. Vaikutelma on vähän sekava. Lukija johtuu miettimään jääkö toinen osa kirjailijapohdintoineen jotenkin irralleen alkuperäisestä tarinasta.
*
Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava Seven 2011 (a.p. 2006)

Kyllä, yhä ja aina vain enemmän pidän Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Miten hienosti hän osaa kehrätä tarinaa, luoda lumouksen, jossa lukija kulkee kuin varpaillaan. Haahtela ei jätä lukijaa harhailemaan, hän päättää tarinan yhtä kauniisti ja eleettömästi kuin kertookin. – Kirjan pokkariversio on miellyttävää matkalukemista myös ulkoasultaan ja kooltaan.
*
Katja Kaukonen; Odelma; WSOY, 2011

Esikoisteos, jonka synnytysvaiheita on voinut seurata kirjailijan blogista Vuorovettä. Luin Odelmaa kuumeisena, siihen mielentilaan se tuntui hiukan raskaalta. Odelma on erikoinen tarina. On joki, josta nainen nousee. On peltoja, maata, talo ja kylä. On lintu, joka pitää taloa siipiensä suojassa. On pieni tyttö, pallo, kettu ja perhosia. On Mummo, jota ei näy, mutta joka on naisen historiaa. Ja sitten tulee mies.
En osaa sanoa, mitä Odelmasta kirjallisessa mielessä pitäisi ajatella. Kirjailija liittyy uuteen, omaäänisten kirjoittajien sukupolveen. Minulle tuli mieleen Jyrki Vainosen Tornit, jokin sama tunnelma tässä. Odelma ei ole missään mielessä perinteinen, tuskin romaanikaan. Koin sen eräänlaisena myyttisenä luomiskertomuksena, joka kehkeytyy hitaasti.  Katja Kaukosen kieli on tuoretta, versokasta, hän luo kirjoittaessaan kieltä, kuten kertomuksen nainen itseään joesta noustuaan. Tarina lienee parhaiten ymmärrettävissä tai vastaanotettavissa intuitiivisesti, tapahtumia on vähän, oikeastaan tarinaa ei olekaan, on unimaailmaa, varjoja, hengitystä, aikavyöhykkeitä, menneeseen ja tulevaan liukuvia aaltoja. Odelma ei ehkä ole kaikkien kirja, mutta kestää monta lukemista ja avautuu vähän kerrassaan.

”Kaikki oli suurta kehää, lähteminen paluuta, paluu lähtemistä. Toisinaan välimatkat katosivat, lähellä oli kaukana ja kaukana oli tässä. Ei ollut kysymys siirtymisestä paikassa, oli kysymys ajasta, merkityksistä, jonka matkaamiselle antoi. Mikä oli tämän matkan tarkoitus? Luottamusko? Ei, vaan paluu.”

*

Riikka Pulkkinen; Totta; Otava 2010

”Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.”

Kuten päähenkilö Anna toteaa gradustaan, samaa voisi sanoa romaanista: kokonaisuus tuntuu monimutkaiselta. Kerroksia on liikaa, tarina hulahtelee kerroksesta toiseen välistä vuosiluvulla erottaen, välillä ilman siirtymiä. Lukija joutuu miettimään kenen elämässä nyt mennään. Yhden sukupolven naiset ovat Elsa ja Eeva ystävineen; toisen Eleonoora, joka Ella-tyttönä kasvaa Elsa-äidin poissaolon ja läsnäolon keinussa; kolmannen Eleonooran tytär Anna ystävineen ja siskonsa. Lukijalle jää vaikutelma kuin Anna toistaisi tajuamattaan vaietun Eevan elämää ja kohtalon käänteitä kunnes kuoleva isoäiti pukee hänet Eevan mekkoon ja avaa Eevan tarinan. Psykoterapiateorioissa tunnetaan käsite suvun salaisuuden kantaja, tässä romaanissa se on Anna.
Riikka Pulkkinen on ilmeisen lahjakas kertoja, joka ottaa tässä romaanissa ison haasteen.  Tarina on välillä hajoamaisillaan, mutta pitää silti imussaan. Kannattaa lukea.
***

  • Olen lukenut tuon Riikka Pulkkisen. Hyvin osasit kiteyttää! Luen parhaillaan Pulkkisen Rajaa…se on paljon selkeämpi kuin tuo Totta.

    Kommentin jätti vilukissi · tiistaina 29. maaliskuuta @ 11:51

  • Ajattelen, että hyvien kirjoittajien kirjoja kannattaa lukea aina kun kirjastosta sattuu saamaan. Pulkkinen on sellainen. Pitääpä silmäillä, jos saisi Rajan. On myös niin, että helposti tulee naisena luettua enemmän naiskirjailijoita – ilmeisesti se ajatuksenjuoksu tuntuu tutummalta tai mitä sitten onkin. Nyt olen tietoisesti yrittänyt etsiä myös hyviä mieskirjailijoita. Tässä satsissa sattuu olemaan monta.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 30. maaliskuuta @ 09:45

  • Kiitos, Ellinoora, kun luit Odelman. Ihan surku tuli, kun mietin, että kipeänä kahlasit vaativaa tekstiä. Minäkin pidän Haahtelasta. Elena on hänen teoksistaan minua eniten puhutteleva. Valoisaa kevättä!

    Kommentin jätti Katja · torstaina 31. maaliskuuta @ 11:41

  • Katja, aion lukea Odelman jonkin ajan päästä uudestaan ’selvin päin’. Lukiessa tuli voimakas tunne, että tämä tarina aukenee hitaasti ja antaa itseään uusilla lukukerroilla. (Nyt kävin hakemassa myös kriitikkojen arviointeja ja positiivisia nuo näyttävät olevan.) – Kiitos persoonallisesta, omaäänisestä kirjasta!

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 31. maaliskuuta @ 12:15

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.