Pertti Nieminen; Näen syksyssä kevään; Otava 2009
Miten kaunis syksy! / Vanhemmiten / on vuodenaikojen kierto / alkanut kiehtoa mieltäni / entistä väkevämmin: / näen syksyssä kevään, / siementen kypsymisen, / maan levolle käynnin, / horroksen ja unen; / kevät niissä nukkuu, siemenissä / ja maassa. / Odotan sen heräämistä, / ikävöiden, mutta tyynesti; / tiedänhän, ettei se minua petä: / kaipaukseni on onnellista kaipausta. / Miten kaunis syksy! / ja siinä kevät.
(Pertti Nieminen; Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989)
Joulun täyttämä lahjatoivomus on antanut herkutteluhetkiä pitkälle kevättalveen. Niemisen valitut, runoja kuudelta vuosikymmeneltä, paljastaa kauniisti, miten kiinalaisen runouden kääntäjäksi profiloituneen Pertti Niemisen oma runoääni kepeästi ja syvästi soinnahtelee, murahtelee ja herkistyy. Runoilija Niemisellä on intohimoinen suhde sikareihin, Vivaldiin ja lintuihin. Erityinen nautinto on ollut lukea isoisän runoja lapsenlapsistaan.
Jo hyvin nuorena rakastuin runoihin. Silloin luin myös Niemisen suomentamaa kiinalaisen viisauden kokoelmaa, Keskitie. Tovin hyllyköissä koluttuani löysin tuon kellastuneen pokkariversion, joka kulki monessa muutossa mukana. Neljänkymmenen vuoden takaisia alleviivauksia tutkiessa huomaan yllättäen, miten keskitien viisaus on ollut elämässä suuntaa antavana. Löytyi myös useita Pertti Niemisen kokoelmia. Edellinen koottujen teos, Luen muutosten kirjaa, käsittää runot 1956-1972 ja on julkaistu sekä hankittu 1979.
Kai Nieminen, Pertti Niemisen poika, on myös runoilija. Hänen kokoelmansa Se vähä minkä taivasta näkee (Runoja 1969-1989) on myös hyllyssäni, ostettu divarista -94. Kai Nieminen erikoistui isänsä tavoin idän runouteen, valitsi vain Kiinan sijasta Japanin. Hänen runonsa ovat marinoituneet piipputupakan tuoksussa. Luonnonläheisiä tunnelmakuvia on runsaasti, mutta myös omintakeinen huumori sävyttää Kai Niemisen runoutta.
siivin suolankimaltavin lentää / kaipuun tiira pois, en enää / ajattele sinua. ei ole merta, / ei lapsuutta. kyynelten suolan / pyyhkäisee tuuli. / ei ole mihin sukeltaa, / ei heijastavaa pintaa josta / näki väläyksen: oman itsensä. / niin hämärtyy ilta, kevein siivin / lentää kaipuu pois. en ole enää missään.
(Kai Nieminen; Tie jota oli kuljettava, 1979)
Kirsti Ellilä; Isäni koti; Karisto 1994
Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan Kirsti Ellilä on pohtinut toisinaan kirjallisuuden genrejä. Lienee asiantuntijataidetta luokittelu nuoriso- tai viihdekirjallisuuteen tai toisaalta vakavasti otettavaan, ’oikeaan’ kirjallisuuteen. Vaikka en ole ’oikea’ (yo. arvosanan suorittanut) kirjallisuuden asiantuntija, voinen ilmaista kokemusperäisen mielipiteen: lukijalle luokittelut eivät ole tärkeitä, kirja joko kiinnostaa tai sitten ei. Lukija muodostaa ikioman kategorian mielikirjailijoistaan tyylin, kielen rikkauden ja tarinan kutomisen taidon perusteella. Minulle merkitsee paljon myös se, onko kirjailijalla sanottavaa, jota jää miettimään ja joka saattaa vaikuttaa käsityksiini.
– ”Sinä yönä, kun isä kuoli, heräsin kirkkaisiin valoihin ja siihen miten äiti itki. Olin juuri täyttänyt seitsemän enkä paljoa ymmärtänyt tästä maailmasta, mutta tiesin kyllä, milloin elämäni perustuksia horjutti sellainen myrsky, joka ei heti laantuisi.”
Kirjan tarina tempaa lukijan heti mukaansa. Kun äiti romahtaa, tytölle tulee vaarista kasvun kiintopiste. Suhde kuvataan lämpimästi ja aidosti. Uskonnollinen kehys on vahva, aidontuntuinen. Pidän kirjailijan koruttomasta tyylistä: lauseet ovat selkeää ydinkieltä, ei turhaa koukerointia ja maalailua, ei ylisanoja. Samastumiskohteita oli riittävästi niin, että tarina piti imussaan ja kosketti positiivisen katarsiksen myötä tunnemuistoja omasta elämästä.
Palatakseni luokitteluun, pitäisi kai kysyä kustantajalta miksi kirjan kansikuva on perinteistä tyttökirjatyyliä. Onneksi kirjasto oli määritellyt kirjan kertomakirjallisuudeksi ja niiltä hyllyiltä se osui luettavaksi. Aikuistuttuani ja maailmalla jo ollen pohdin isänsä tyttären tavoin, missä on kotini. Henkisesti tunsin etääntyneeni lapsuuden maailmasta ja oman maailman löytäminen oli vaivalloinen polku. Kodittomaksi en kuitenkaan jäänyt.
– ”Kenties ihmisellä ei tässä maailmassa muuta kotia voi koskaan ollakaan kuin oma mielensä ja kenties rakkaus sellaisina suloisina hetkinä kun maailmankaikkeus pidättää hengitystään, jotta sielu ehtisi hipaista toista sielua ennen kuin ruumiit yhtyvät ja taika haihtuu.”
Kiitos kirjasta, Kirsti Ellilä.
* John O’Donohue; Anam Cara, Kelttiläistä viisautta; suom. Anuirmeli Sallamo; Otava Seven 1999
Olen kulkenut tämän kirjan kanssa viime kesästä lähtien. Kun avasin sen ensi kertaa kirjakaupan pokkarihyllyssä, tiesin heti, että tämä on minulle. Se on kuin rakastuminen, tunne, että on tuntenut toisen aina, vaikka vasta juuri kohdattiin. Ennen näin on tapahtunut minulle divarissa, jonkun vanhan kirjan osuessa käteen. ’Siinähän sinä olet’.
Anam cara on gaelin kieltä ja tarkoittaa sielun ystävää, henkistä opasta, jolle ihminen voi paljastaa yksityisimmän minänsä, mielensä ja sydämensä. Tällainen yhteenkuuluvuus voi syntyä kahden ihmisen tai ihmisen ja korkeimman hengen, Jumalan välille. Ystävyyden lisäksi kelttiläiseen maailmankuvaan pohjautuvassa kirjassa pohditaan aistien maailmaa, yksinoloa, työtä kasvun välineenä, ikääntymistä ja kuolemaa. Kirjoittaja on irlantilainen runoilija, filosofi ja tiedemies.
Anam Cara on puhellut minulle lempeästi ja hiljaisin äänenpainoin tärkeistä asioista, joita olen läpi elämäni kantanut sydämessäni ja mietiskellyt. Siitä puuttuu kokonaan vaatimuksen, ahdistelun ja suorittamisen henki. Se on kuin ystävä, joka tulee syli auki vastaan, kun tulen luokseen. Pokkariversio on pieni ja kevyt ottaa mukaan mihin tahansa. Hellin unelmaa, että vielä joskus lähden Anam Caran kanssa kelttien maahan.
Satu Koskimies; Hurmion tyttäret; Tammi 2009
Varhaisnuoruuteni väkevimmät runoelämykset ovat toisaalta Eino Leinolta, toisaalta ’Tulenkantajien’ runoudesta. Erityisesti minuun teki vaikutuksen Katri Valan vapaamittainen runous, jossa välähteli vahvoja ja omaperäisiä värejä. Hurmion tyttäret herätti muistoja omasta nuoruudesta, ensirakastumisesta, intohimoisesta runojen lukemisesta ja kirjoitusyritelmistä. Muistan 1960-luvulla Helsingissä opiskeluaikana etsineeni runoilijan muistomerkin, joka on Sörkän kallioille perustetussa Katri Valan puistossa.
Satu Koskimies on erilaisia autenttisia lähteitä tutkittuaan muovannut romaanin muotoon Katri Valan ja Elina Vaaran ystävyyden tarinan, johon kiinteästi liittyivät saman ajan runoilijatoverit Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Lauri Viljanen. Kirjassa puhuttelee tuon aikainen väkevä runoilijakutsumuksen tietoisuus, jolla ei vaihtoehtoja tuntunut olevan. Elina Vaara tunnisti omakseen laulunomaisina helkähtelevät riimit. Hän haki sieluntoveruutta Katri Valasta ja runoilijatoveruutta Lauri Viljasesta, joka rakastui järjettömästi häneen. Vaara hajotti itseään monissa intohimoisissa miessuhteissa, mutta meni lopulta naimisiin Laurinsa kanssa. Katri Valan oli hankittava toimeentulonsa opettajana elättääkseen äitinsä ja veljensä ja lopulta ankara elämä mursi hänen terveytensä. Olavi Paavolainen ei kyennyt luomaan runoteosta, mutta loi elämästään surrealistisen taideteoksen. Yrjö Jylhä näyttäytyy kirjassa molempien runoilijattarien ihailun kohteena. Hurmio oli Tulenkantajien tunnussana, siitä kirjalle nimikin.
Niinkö se oli, että runo syntyi ja eli elämän kiihkosta, hurman ja tuskan hetkistä? Ja mistä syntyy tämän ajan runous, mistä se elää?
Vuorimänty pihassani muuttuu levottomaksi keväällä. / Sen oksat hamuilevat maata ikään kuin / siltä olisi jotakin hukassa. / Kenties se etsii vuorta, johon nojata / kenties maan nahkaa pitkin vaeltaa eksynyt kutsu. / Ostin vuorimännyn pienenä taimena torilta kauan sitten / mutta ei minusta ole sen kesyttäjäksi, / sama sisäsyntyinen levottomuus meissä molemmissa.
* Eräänä aamuna linnunliverrys; luontorunoja 2006
Olen tänä syksynä lukenut Liisa Marjatta Järvisen teoksia. Hänen kirjallinen tuotantonsa on kohtalaisen mittava alkaen saduista ja tyttökirjoista, kuunnelmiin, runoihin ja romaaneihin. Lehtorina ja pappina toimiessaan hän osoittautui loistavaksi pedagogiksi ja puhujaksi sekä käytti seurakuntatyössä monipuolisesti piirtäjän ja dramaturgin lahjojaan. Romaaneissa hänestä löytyy sujuva ja omaääninen kertoja. Aloitin tällä erää uusimmasta romaanista Sisar vesi, veli tuuli (2009) ja sen perään innostuin lukemaan aiemmat, osan jo toiseen kertaan. Kun lukee systemaattisesti kirjailijan tuotantoa, saa hyvän kokonaiskuvan kertojanlaadusta ja tyylin kehittymisestä, mutta saattaa myös alkaa lähestyä kyllästyspistettä tiettyjen teemojen toistuessa.
Kirjoissa on viittauksia raamatun kertomuksiin, erityisesti esiin nousevat naishahmot, paratiisin Eeva ja Uuden Testamentin Mariat. Raamatullinen aineisto sulautuu kansalliseen ja yleismaailmalliseen mytologiaan. 1996 ilmestynyt Naisen myyttinen säikähdys on vertaileva tutkielma raamatun, Kalevalan ja Kreetan minolaistarustojen luomiskertomuksista ja naiskuvista. Tulkinnoissa on vahvoja feministisiä sävyjä.
Kirjoittajalla on vaistonvarainen, mystinen suhde luontoon, jota hän kuvaa hienosti ja monitasoisesti. Puut ja eläimet personoituvat, puhuvat ja kuuntelevat, meri huokailee eroottista kaipausta. Romaaneissa toistuva teema on toisaalta yksinäisyys, toisaalta miehisen kumppanin kaipuu. Rakkaustarinat kuvataan paljolti tapahtuviksi päähenkilön mielikuvissa ja unelmissa, ne jäävät episodimaisiksi, katkeavat tavalla tai toisella kesken. Kirjailijan suorastaan intohimoinen kiinnostus Kreikan saariin ja kieleen, myytteihin ja taruihin, näkyy monissa romaaneissa.
Romaanien päähenkilöt ovat enimmäkseen aikuisia, kypsään ikään ehtineitä naisia. Nimiään myöten Marjatta, Mari, Maria, Aura, Roosa, Almakin muistuttavat kirjailijaa itseään. Yhtymäkohtia ei ole yritettykään häivyttää, vaikka tarina olisi fiktiivinen. Henkilökohtaiset kokemukset antavat tekstiin syvyyttä, toisaalta kirja kirjalta tarinat käyvät ennalta arvattavammiksi. Järvisen teoksissa päähenkilö kypsyy ihmisenä, mutta hänen rakkaushaaveissaan pysyy nuoren naisen romanttisten unelmien sävy. Intohimo tuntuu jäävän sanalliseksi, kokijan pään sisään ja ohenee mielikuvien myllertäväksi leikiksi.
Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988 ja lehtori Liisa Järvinen oli heidän joukossaan. Naispapin päiväkirjassa (1989) hän kuvaa tuntemuksiaan ja pohdintojaan pappeudesta. Kokemuksen karttuessa papin työn kokonaisvaltaisuus seurakuntaelämässä paljastuu. Omaelämänkerrallisen romaanin Laulu ylitsevuotavasta maljasta (1992) teemana on rakkauden kohteen menetys. Surua kuvatessaan kirjailijan teksti on aitoa, kaunista ja koskettavaa.
Mystisin Järvisen teoksista lienee Nainen kutsui kuvaansa (1993). Miehinen vastavoima saa milloin poron, milloin erakkomunkin hahmon. Päähenkilö etsii itseään ja naiseuttaan maalaamalla kiihkeästi kallioluolaan paratiisikertomusta. Naisen syvältä nouseva huuto romahduttaa luolan, mutta kuvat eivät katoa. Ne ovat piirtyneet naisen sieluun ja alkavat elää siellä.
Kosminen nimenhuuto (2007) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, vanhusten oikeuteen elää ja kuolla haluamallaan tavalla. Kirjailija kuljettaa romaanin päähenkilön jälleen Kreikan saarelle, jossa vanhus muistisairauteen kuuluvissa pelkovaiheissa päätyy itsemurhaan. Alman tarina horjahtelee ajoittain uskottavuuden rajoilla. Lukija joutuu miettimään ihannoiko romaani eettisesti kestämättömiä ratkaisumalleja. Itsemurhateema tulee uudelleen vastaan tuoreessa romaanissa Sisar vesi, veli tuuli.
Thalassa, meri (1997) ja Rodos (2000) ovat matkailutarinoita, joissa on samat päähenkilöt. Edellisessä tapahtumien näyttämöksi on valittu Kreeta, jälkimmäisessä nimisaari. Kirjailija sukeltelee uhkarohkeasti nykyajasta antiikkiin, jopa raamatun aikaan. Hän on ilmeisen viehättynyt Kreikan jumaltarustoon. Kirjoissa on hienoja merikuvauksia. Ota vuotesi ja kävele (2005) tuntuu olevan jonkinlainen selitysteos, jossa kerrataan jo julkaistujen Kreikka-romaanien tapahtumia ja valotetaan taustoja. Kirjan nimi ei ehkä ole kovin onnistunut, sillä se ei anna viitettä sisällöstä ja jopa kirjaston henkilökunnalla oli vaikeutta tajuta, ettei kysymys ole vuoteesta vaan vuosista.
Lähinnä lastenkirjoiksi luonnehdittavia ovat Eero-enkelin joulukirkko (1987), Susi ulvoo Saanalla (1977), Luontoäidin esiliina (1980) ja Pää pystyyn Leena (1972). Isän isot askeleet (1986) -kirjaa en saanut käsiini. Pyhä Anna ja Ukko Ilmarinen (1983) lienee eräänlainen aikuissatu, jonka raamatulliset viitteet eivät lapsilukijalle ehkä aukene.
Ehyin kirjoista on mielestäni Sammakonkukkaoja (2004), joka on oman lapsuuden kuvaus äidin ja isän lapsuusmuistoilla täydennettynä. Siinä paljastuu kauniisti kirjailijan ymmärrys omasta taustastaan ja suvun vahvojen naisten vaikutus siihen, minkälainen aikuinen nainen Liisa-tytöstä kasvoi.
***
Andrei Makine; Vera (La Femme qui attendait), suom. Annikki Suni; WSOY 2004
Kirjailijasta sanotaan takakannen esitteessä, että hän on lukijoidensa ihailema ja rakastama klassikko. Hyväksyn ilman muuta klassikko-määritteen, mutta ’lukijoiden ihailema ja rakastama’ haiskahtaa myyntipuheelta. No, tiesin Makinen nimen, jopa sen, että häntä arvostetaan kirjallisissa piireissä. Arvelin häntä ensin virolaiseksi, mutta hän onkin venäläissyntyinen ranskalainen. Wikipedian mukaan häneltä on julkaistu suomennoksia ainakin kahdeksan ja ranskankielisiä teoksia on vielä kosolti suomentamatta. Poimin kirjastosta umpimähkään yhden, se sattui olemaan Vera.
Pakko sanoa: lukija täällä ihastui. Ensinnäkin, mikä loistava tarina! Sitten, miten kerrottu! Ja vielä, miten kauniita, ravitsevia sanoja hän löytää, miten saa loihdittua lukijan sielun silmiin ennen näkemättömät näyt! Kirjassa on henkeä salpaavan kauniita kohtia, joita on luettava ääneen ja lukiessa väristys kulkee läpi sielun…
”Mirnojen aika, leijuva ja pysähtynyt aika, imi minut vähitellen itseensä. Minä sulauduin syksyn valojen vaivihkaiseen virtaan, kestoon, jolla ei ollut muuta tavoitetta kuin lehtien lakastunut kulta, kuuran hento pitsi aamuvarhaisella kaivonkehällä, omenan putoaminen paljaalta oksalta hiljaisuudessa, joka oli niin kirkastunutta että ruohon kahahduksen pudonneen hedelmän alla kuuli selvästi. Kaikki oli vakavaa ja samalla kepeää elämässä, jonka aika oli unohtanut. ”
*
Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa, suom. Kristiina Savikurki; Otava Seven 2009
Afganistanin naisista on kirjoitettu monta riipaisevaa romaania. Tuhat loistavaa aurinkoa on kauhistuttavassa alastomuudessaan vaikuttavimpia. Kirja kertoo Mariam-tyttösestä, jonka äiti on tullut raskaaksi ollessaan tytön isän perheen palveluksessa. Kelvoton palvelija saa häädön ja tyttö kasvaa äitinsä kanssa kahden äärimmäisessä köyhyydessä ja turvattomuudessa, johon isän harvat vierailut tuovat pieniä auringonsäteitä. Kun katkeroitunut ja väsynyt äiti hirttää itsensä, tyttö yrittää palata isänsä luo, mutta isä naittaakin hänet leskeksi jääneelle suutarille. Tarina risteää toista, sodan ja talebanien hirmuhallinnon murtaman toisen perheen tytär Laila kadottaa rakastettunsa ja tajutessaan olevansa raskaana suostuu samaisen suutarin uudeksi vaimoksi. Kaksi naista löytävät alun kyräilyvaiheen jälkeen väkivaltaisen suutarin kodissa toisistaan tuen, joka kasvaa uljaisiin mittoihin, kun Laila saa tietää rakastettunsa olevan elossa. Piinallisen todentuntuinen kuvaus naisen elämästä vanhoillisessa islamilaisessa kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen.
**
Pirkko Saisio; Punainen erokirja; WSOY 2003
Saisio on avannut elämänsä niin auki, että lukijaan koskee. Mietin, miten kirjoittaminen on mahtanut raastaa, miten tämän ja paljon tässä ääneen sanomattoman on voinut kyetä elämään läpi ja jäämään silti henkiin. Olemaan vahvempi kuin koskaan. Sillä todellinen vahvuus on eletyn elämän katsomista silmiin, puolustautumatta, selittelemättä.
Marraskuun alussa luin sattumoisin ensimmäisen Saisioni, tämän Punaisen erokirjan. Kun siitä toivuin, päätin, että Saisio olkoon seuraava kirjailija, jonka kirjat luen kaikki. Haluan nähdä mitä kautta tullaan tekstiin, joka saa lukijan näin aseettomaksi ja hiljaiseksi.
?
Lars Sund; Onnellinen pieni saari; suom. Katriina Savolainen; WSOY 2007
Kiinnostuin kirjasta Hav – Haavetar -blogissa lainattujen katkelmien ansiosta. Kirja kuvaa pieteetillä saaristolaiselämää pienellä saarella asuvien henkilöiden kautta. Tarinassa on groteskiksi äityvä juoni, jossain mielessä kumminkin täysin mahdollinen. Sund ei lankea liiallisiin selittelyihin absurdien tapahtumien kulusta. Onnellinen pieni saari on eräällä tavalla Suomi pienoiskoossa: syrjäinen sijainti, luonnonolosuhteiden määrittämä vuodenkierto ja arkinen elämänmeno, jossa jokainen tuntee jollain tavalla toisensa eikä henkilökohtaisille salaisuuksille jää tilaa. Kirjaa voi lukea myös jännityskertomuksena, jossa tapausten selvittely jää sivuasiaksi, pääosassa ovat saaren ihmiset ja heidän elämänsä. Sund osaa kirjoittaa pehmeästi ja lämpimästi omituisimmistakin asukkaista. Hän käyttää myös hauskalla tavalla kirjoittajaminää osana tarinaa.
Pidin kirjasta. Miellyttävä lukukokemus saa jatkossa tarttumaan muihinkin Lars Sundin teoksiin.
Santoka; Vastapäätä kapakka, suom. Kai Nieminen; Basam Books 2002
Tässäpä syksyisen alakulon täsmäkirja; haikuja levottoman runoilijasielun vaelluksen varrelta. Itsemurhasta pelastettu, kodittomana lopun elämäänsä kulkenut kerjäläismunkki on merkinnyt muistiin yksinkertaisuudessaan nerokkaita haikuja, joissa yksinäisyys ja kuolema, syksyn ja talven maisema puhuvat. Vuoret, ruoho, tuuli, kaskaat – samat kuvat toistuvat, mutta runoilija Kai Niemisen suomennos löytää ytimeen.
Antti Hyry; Uuni; Otava 2009
Ennen kirjan lukemista satuin näkemään Helsingin Sanomista Matti Mäkelän ironisen kritiikin Uunista. Se nauratti minua kovasti. Tavallaan kiinnostuinkin kirjasta paljolti siksi. Hyryn pohjoispohjalainen lakonisuus on omalaatuisuudessaan kiehtovaa. Kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyvä teos kiinnostanee hyvän proosan ystäviä. Moni oli varmaan jo luullut Hyryn vaienneen kirjailijana.
Kirjassa siis muurataan uunia. Ensimmäiset sata sivua päähenkilö enimmäkseen miettii, aikoo, suunnittelee ja valmistelee uunin tekoa, muuraamista kestää seuraavat kaksi ja puolisataa sivua. Selvästikin kirjailija tietää mistä puhuu. Jo uunin tarpeisto kuulostaa sen verran eksoottiselta, että satunnainen naislukija tajuaa pääsevänsä nyt täysin neitseelliselle elämänalueelle, josta hänellä ei ole ollut kuunaan harmainta aavistusta. Tämähän ei voi olla kuin äärimmäisen kiinnostavaa.
Vaikka tarina etenee verkkaisesti, päähenkilö ei ole mikään oblomov. Ryhtyessään toimeen, hän saa myös aikaan. Toimehdinta on myös äärimmäisen keskittynyttä, uunin muuraamisen keskeyttää vain tarpeiden hankkiminen peräkärryllinen kerrallaan ja työtauot, jotka asianomainen yleisimmin viettää sängyssä selällään. Valujen kuivumista odotellessa päähenkilö käy lapsuuskodissaan toisaalla, poikkeaa hillasuolle ja tekee porukan mukana matkan Ruotsin puolelle tutkimaan vanhojen kirkkojen urkuja. Tuumiskelua on sopivasti ja pari kolme vitsiäkin kerrotaan. Romaanin sivuhenkilöitä on niukasti, jokunen avuksi poikkeava sukulaismies tai naapuri. Päähenkilön puoliso toimii siinä sivussa omalla rajatulla sektorillaan: tekee ruokaa, leipoo ja säilöö. Puolisoiden ja miesten keskeinen kommunikointi kuvataan harvasanaiseksi, mutta asiat tulevat selväksi ja tunnelma on tasainen. Tekstissä ei ole murtumakohtia, uunin muuraus etenee pahemmitta haavereitta ja tulee kirjan viime sivuilla valmiiksi. ? Kumma juttu, vaikka en ymmärrä tuon taivaallista uunin muurauksesta, vanhoista uruista tai vanhojen pohjalaistalojen entisöinnistä, minua viehätti kirjan tunnelma ja kaikesta välittyvä alleviivaamaton elämänviisaus. Kannattaahan tämä lukea.
*Chimamanda Ngozi Adichie; Puolikas keltaista aurinkoa, suom. Sari Karhulahti; Otava 2009 (2006)
Aika harvoin enää käy niin kuin lapsena, että kirja tarraa kiinni, pakottaa lukemaan pitkin päivää ja yötä, kunnes tarina päättyy. Tämä kirja teki sen. Reilut 600 sivua ei ihan yhdeltä istumalta mene, varsinkaan, jos ei ahmi nopealuvulla tekstiä. Kirja on palkittukin. Olen kyllä semmoinen lukija, joka ei ilman muuta aina kehutuista ja palkituista romaaneista piittaa. Monet booker-palkitut ja nobelistit ovat omituisen koukeroisia, käsittämättömiä suorastaan. Tämä tarina hohtaa oudon kiehtovaa valoa.
Tarina sijoittuu Nigeriaan, Biafran valtion syntyvaiheisiin. Sisällissodan vaikutusta ja toisiaan seuraavien vallankumousten tuhoisaa ketjua kuvataan dramatisoimatta, lähes viileän tarkasti – milloin maassa oleskelevien tai asuvien valkoihoisten, milloin eri heimoisten paikallisten näkökulmasta. Tarinassa kuvataan yläluokkaisten ja Euroopassa koulutettujen afrikkalaisten elämää rinnan heidän palvelusväkensä ja näiden alkuasukasperheiden kohtaloiden kanssa. Kirjan vaikuttavuus muodostuu eksoottisesta tapahtumaympäristöstä ja kulttuurista sekä historiallisesta tilanteesta ja sotaa seuranneen nälänhädän vaikutuksesta ihmisten elämään. Biafran sota seurauksineen ylitti aikanaan maailman uutiskynnyksen ennen näkemättömällä tavalla eikä sukupolveni voi sitä unohtaa.
Lukijaa ahdistaa tietoisuus siitä, että tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa. Pidän teoksen merkittävimpänä ansiona kirjailijan kertojantaitoa: hän antaa Afrikalle kasvot ja paljastaa sen sydämen.
* Virpi Hämeen-Anttila; Sokkopeli; Otava Seven 2007
Tummasävyisen pokkarin takakansi mainostaa: ”Kiitetty tarinankertoja tekee sen jälleen: vangitseva romaani nuoruudenystävistä, jotka menneisyyden salaisuudet saattavat yhteen”. Puoleen väliin tarina kahlailee uuvuttavassa vihjeviidakossa. Kirjailija tosiaan ’vangitsee’ lukijan, nimittäin sananselityksellä. Väkeä ja oheisväkeä on niin, että silmissä vilisee. Lieneekö dekkariksi tarkoitettu, juttua kumminkin ratkotaan amatöörikimpassa kavereiden kesken. Jännitystäkään ei oikein synny, juttu vain kiemuroi kunnes lässähtää.
– Olenkohan liian kriittinen, kun rohkenen toivoa, että ’kiitetty tarinankertoja’ on kirjoittanut ja kirjoittaa parempaakin.
* Sirpa Kähkönen; Lakanasiivet; Otava Seven 2007
Kirjailija sukeltaa menneeseen aikaan, Kuopion pommitukseen sotakesänä 1941. Nuorelle kirjailijalle uhkarohkea sukellus, mutta niin vain hän saa isovanhempiensa ajan kokemukset tuotua kuin eilisinä tähän päivään. Lakanasiivet on erikoisesti naisten sotakertomus. Miehet, jotka yleensä kotirintamalle olivat jääneet, vilahtelevat taustahahmoina. Kiinnitin huomiota Kähkösen virtuoosiin kieleen, jossa sanat tanssivat siekailemattoman tuoreessa rytmissä, paikoin vallattomana ilotulituksena, mutta päivänmittainen tarina sen sijaan tuntui sotkeentuvan lakanoihin. Monen henkilön näkökulmaa käyttävä kirjoitustapa sisältää riskin, ettei tarinaan synny riittävästi jännitettä. Kirjailija on palkittu romaanisarjastaan, jonka itsenäinen jatko-osa Lakanasiivet on.
– En tiedä tarttuisinko aiempiin romaaneihin tämän perusteella, mutta odotan kyllä kiinnostuneena Kähköseltä seuraavaa.
* Petri Tamminen; Mitä onni on; Otava Seven 2008
Kirja tuntui sopivan matkalukemiseksi, pieni ja kevyt pokkari, kiinnostava kirjoittajanimi ja aihekin mitä parhain. Poikkeuksellisesti luin kirjaa ääneen luku kerrallaan, arvelin Toisenkin pitävän Tammisen lakonisesta tyylistä. En erehtynyt, parin ekan luvun jälkeen hän jäi kuuntelemaan. Lukeminen jatkui kotona, kun matka päättyi ennen kirjaa.
– Tamminen on mies ja sanottavansa sen mukaista. Naislukija voi olla omaa mieltään joistakin ajatuksista, mutta Tammisen tyyli on lukijaystävällinen ja kirjallisesti ehdottoman pätevä. Pidin kirjasta.
* Tomi Kontio; Delta; Teos 2008
* Heidi Liehu; Kultaiset tikapuut; WSOY 2008
”Hirvi puhkeaa järvestä / veden pilttuisiin, iltahämärässä / kun kuikka kokoaa huudollaan / horisontin kuin liian suurella parsinneulalla / * / ja toinen maailma josta se tulee / turvassa poismenneiden usvaa / ja korahdus, joka ei tiedä / * / onko se syntymää vai kuolemaa / kaikki tämä jota me elämäksi neulomme” -Tomi Kontio
Tomi Kontio on runoilija, jonka teksteihin palaan ja uusia odotan. Hänen runonsa tuntuvat ehdottoman elämänmakuisilta. Tässä kokoelmassa on läsnä jokin yksinäisyyden, eron ja kuoleman teemoista tihkuva väsymyksen häive. Kontiolla on tapana leikkiä sanoilla, yllättää yksittäisellä riimillä – kuin naurahtaa kesken kaiken. Monimerkitykselliset sanat aukeavat usein vasta yhteydessään ja sytyttävät oivalluksia. – ”minne virtaavat oksien joet / minne muisto, suisto, delta / i sorgen”
Heidi Liehua luen, vaikka usein en tavoita ajatustaan, en tunnelmaakaan. Ehkä odotan häneltä jotain rohkeasti uutta, miksiköhän. Runoja voi lukea monista motiiveista. Voi ihailla sanan taidetta, lauseen rytmiä, sukeltaa tunnelmaan, ihmetellä, hätkähtää, oudoksua. Liehu ei oikeastaan puhuttele eikä häikäise – hän tarjoaa tekstin, jolla ei ole selvästi tunnistettavaa omaa ääntä, mutta runolta se maistuu.
”Virkistyn joka kerta kun / ajattelen kuolemaa / Säikähdän aina kun / se ajattelee minua / * / Pientareella / ohdakkeenkukat loistavat uljaina” -Heidi Liehu
***
*Abbas Kiarostami; Matkalla tuulen kanssa, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; WSOY 2008
”Ensimmäinen yksinäinen syksy, / kuuton taivas. / Sata laulunlankaa sydämessä.”
Kirjoittaja lienee tunnetumpi palkittuna elokuvaohjaajana kuin kirjailijana. Matkalla tuulen kanssa (persiankielinen ilm. v. 2000) on Kiarostamin esikoisrunoteos. Suomentaja sanoo esittelyssään: ”Kiarostamin runot muistuttavat hänen elokuviaan. Niiden kerronta on hidasta, ilmaisu harkitun niukkaa ja lukijan/katsojan huomio ohjataan maiseman yksityiskohtiin, joista vasta vähitellen alkaa hahmottua kokonaisuus, tarina. – – Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken, kuten kamera kohteensa. * Juna valittaa / ja pysähtyy. / Perhonen nukkuu rautatiekiskolla.”
Minimalismi viehättää minua, olen joskus aiemminkin täällä todennut. Kuvat ja runokuvat, joissa niukkuus kimaltaa kätkeytyvää valoa; elokuvat, joissa näennäinen tapahtumattomuus kantaa sisäisiä jännitteitä ja pinnanalaisia kuohuja. – ’Matkalla tuulen kanssa’ on ihana kirja, jonka kannessakin tuulee.
”Yö / pitkä / päivä / pitkä / elämä / lyhyt.”
***
*Ilpo Tiihonen; Lyhyt oodi kaikelle (Valitut runot 1975-2000); WSOY
Valitut tai Kootut on yleensäkin hyvä läpileikkaus runoilijan tuotannosta. Voi havaita, miten ajattelu ja runoääni on kehittynyt vuosikymmenten perspektiivissä. Olen ’vanhanaikainen’ lukija, minusta teksti puhuu parhaiten ilman muotokikkailuja. Niistä ei yleensä lisäarvoa tipu lukijan laariin, saattaapa panna epäilemään, onko runossa ajatus ja jos on, miksi lukijan pitää voimistella löytääkseen sen. Tässä osa tekstiä on ladottu rivit pystysuoraan, liekö kustantajan idea.
Tiihosen runoilijanääni alkaa ensimmäisten kokoelmien kirpeästä rohinasta, joka leikkaa kuvia reaalimaailmasta. Vuosien myötä tyyli tasoittuu, proosaantuu, pehmenee. Kieli on katu-uskottavaa ja arkista, havainnot teräviä. – Tiihosen Valitut eivät ehkä päädy kotikirjastooni, mutta silloin tällöin on mukava lukea karhean miehistä runoa.
|
|
