Pertti Nieminen; Näen syksyssä kevään; Otava 2009

Miten kaunis syksy! / Vanhemmiten / on vuodenaikojen kierto / alkanut kiehtoa mieltäni / entistä väkevämmin: / näen syksyssä kevään, / siementen kypsymisen, / maan levolle käynnin, / horroksen ja unen; / kevät niissä nukkuu, siemenissä / ja maassa. / Odotan sen heräämistä, / ikävöiden, mutta tyynesti; / tiedänhän, ettei se minua petä: / kaipaukseni on onnellista kaipausta. / Miten kaunis syksy! / ja siinä kevät.

(Pertti Nieminen; Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989)

Joulun täyttämä lahjatoivomus on antanut herkutteluhetkiä pitkälle kevättalveen. Niemisen valitut, runoja kuudelta vuosikymmeneltä, paljastaa kauniisti, miten kiinalaisen runouden kääntäjäksi profiloituneen Pertti Niemisen oma runoääni kepeästi ja syvästi soinnahtelee, murahtelee ja herkistyy. Runoilija Niemisellä on intohimoinen suhde sikareihin, Vivaldiin ja lintuihin. Erityinen nautinto on ollut lukea isoisän runoja lapsenlapsistaan.

Jo hyvin nuorena rakastuin runoihin. Silloin luin myös Niemisen suomentamaa kiinalaisen viisauden kokoelmaa, Keskitie. Tovin hyllyköissä koluttuani löysin tuon kellastuneen pokkariversion, joka kulki monessa muutossa mukana. Neljänkymmenen vuoden takaisia alleviivauksia tutkiessa huomaan yllättäen, miten keskitien viisaus on ollut elämässä suuntaa antavana. Löytyi myös useita Pertti Niemisen kokoelmia. Edellinen koottujen teos, Luen muutosten kirjaa, käsittää runot 1956-1972 ja on julkaistu sekä hankittu 1979.

Kai Nieminen, Pertti Niemisen poika, on myös runoilija. Hänen kokoelmansa Se vähä minkä taivasta näkee (Runoja 1969-1989) on myös hyllyssäni, ostettu divarista -94. Kai Nieminen erikoistui isänsä tavoin idän runouteen, valitsi vain Kiinan sijasta Japanin. Hänen runonsa ovat marinoituneet piipputupakan tuoksussa. Luonnonläheisiä tunnelmakuvia on runsaasti, mutta myös omintakeinen huumori sävyttää Kai Niemisen runoutta.

 

siivin suolankimaltavin lentää / kaipuun tiira pois, en enää / ajattele sinua. ei ole merta, / ei lapsuutta. kyynelten suolan / pyyhkäisee tuuli. / ei ole mihin sukeltaa, / ei heijastavaa pintaa josta / näki väläyksen: oman itsensä. / niin hämärtyy ilta, kevein siivin / lentää kaipuu pois. en ole enää missään.

(Kai Nieminen; Tie jota oli kuljettava, 1979) 

 

  • Kun runo oikein puhuttelee, kuluneen muta oikeaan osuvan sanonnan mukaan ’väreet kulkevat pitkin ruumista’: tunne on niin vahva, koskettava. Tässä iässä kaari näkyy. Ja se tekee elämästä niin huikean ja haikean kauniin. Jokaisella päivällä ja hetkellä on merkitystä ja arvoa kuin ikuisuuden verran.

    Näin minulle kävi valitsemiesi runojen äärellä. Kiitos!

    Kommentin jätti Lastu · tiistaina 2. maaliskuuta @ 10:55

  • muta -> mutta

    Kommentin jätti Lastu · tiistaina 2. maaliskuuta @ 10:56

  • Lastulle; ’väreet kulkevat’ – joskus runo on yksinkertaisuudessaan niin vahvaa, etteivät sanat riitä kuvaamaan mitä tuntee…

    Kai Niemisen runoa uudelleen ja taas lukiessa voisi kuulla pojan puhuvan isälleen… sillä kuten lapsemme levittävät siipensä ja lentävät omaan elämäänsä, niin on myös pojan lähdettävä isän luota taakseen katsomatta ja kaipauksen kasvot käännettävä menosuuntaan…

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 2. maaliskuuta @ 18:47

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.