Kirsti Ellilä; Isäni koti; Karisto 1994
 
Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan Kirsti Ellilä on pohtinut toisinaan kirjallisuuden genrejä. Lienee asiantuntijataidetta  luokittelu nuoriso- tai viihdekirjallisuuteen tai toisaalta vakavasti otettavaan, ’oikeaan’ kirjallisuuteen. Vaikka en ole ’oikea’ (yo. arvosanan suorittanut) kirjallisuuden asiantuntija, voinen ilmaista kokemusperäisen mielipiteen: lukijalle luokittelut eivät ole tärkeitä, kirja joko kiinnostaa tai sitten ei. Lukija muodostaa ikioman kategorian mielikirjailijoistaan tyylin, kielen rikkauden ja tarinan kutomisen taidon perusteella. Minulle merkitsee paljon myös se, onko kirjailijalla sanottavaa, jota jää miettimään ja joka saattaa vaikuttaa käsityksiini.
 
 – ”Sinä yönä, kun isä kuoli, heräsin kirkkaisiin valoihin ja siihen miten äiti itki. Olin juuri täyttänyt seitsemän enkä paljoa ymmärtänyt tästä maailmasta, mutta tiesin kyllä, milloin elämäni perustuksia horjutti sellainen myrsky, joka ei heti laantuisi.”
 
Kirjan tarina tempaa lukijan heti mukaansa. Kun äiti romahtaa, tytölle tulee vaarista kasvun kiintopiste. Suhde kuvataan lämpimästi ja aidosti. Uskonnollinen kehys on vahva, aidontuntuinen. Pidän kirjailijan koruttomasta tyylistä: lauseet ovat selkeää ydinkieltä, ei turhaa koukerointia ja maalailua, ei ylisanoja. Samastumiskohteita oli riittävästi niin, että tarina piti imussaan ja kosketti positiivisen katarsiksen myötä tunnemuistoja omasta elämästä.
 
 Palatakseni luokitteluun, pitäisi kai kysyä kustantajalta miksi kirjan kansikuva on perinteistä tyttökirjatyyliä. Onneksi kirjasto oli määritellyt kirjan kertomakirjallisuudeksi ja niiltä hyllyiltä se osui luettavaksi. Aikuistuttuani ja maailmalla jo ollen pohdin isänsä tyttären tavoin, missä on kotini. Henkisesti tunsin etääntyneeni lapsuuden maailmasta ja oman maailman löytäminen oli vaivalloinen polku. Kodittomaksi en kuitenkaan jäänyt.
 
”Kenties ihmisellä ei tässä maailmassa muuta kotia voi koskaan ollakaan kuin oma mielensä ja kenties rakkaus sellaisina suloisina hetkinä kun maailmankaikkeus pidättää hengitystään, jotta sielu ehtisi hipaista toista sielua ennen kuin ruumiit yhtyvät ja taika haihtuu.”
 
Kiitos kirjasta, Kirsti Ellilä.
 

  • Ai sinä luit tuon kirjan. Se on muuten Isäni koti, ei tytär 😉

    Hassua, että tänä vuonna olen saanut aika paljon palautetta juuri tuosta kirjasta. Olisinpa tiennyt tämän silloin, kun kirja ilmestyi, ja tuntui ettei se kiinnosta ketään… Vähältä piti, ettei urani tyssännyt tuohon.

    Aina välillä minulla on tuskaisia olotiloja, kun olen miettinyt että millaista kieltä se mahtaa olla. Silloinen kustannustoimittaja ei paljon puuttunut ilmaisuuni, enkä ole sittemmin uskaltanut edes avata kirjaa nähdäkseni mitä siellä sanotaan. Nuo sitaatit eivät tuntuneet niin nolostuttavilta, kuin olisin voinut kuvitella.

    Kommentin jätti kirsti · torstaina 18. helmikuuta @ 23:42

  • Niin ja siis kiitos oikein kovasti tästä huomionosoituksesta:-)

    Kommentin jätti kirsti · torstaina 18. helmikuuta @ 23:44

  • Voi tosiaan, KOTI näkyy olevan. (Korjaan tuon) Siinäpä näkee, miten tavislukija lukee tai mieltää lukemansa. Isäntyttö kun olen ollut…
    Kuten sanottu, pidin tyylistä, jolla tämän kirjoitit. Kaikinpuolinen paisuttelu olisi pilannut aitouden vaikutelman. Hyvä, että kirjoitit. Tällaisia ei ole paljon.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 19. helmikuuta @ 01:24

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.