Luettuani Finlandialla palkitun *Punaisen erokirjan (2003) tajusin, että n.k. sivistyksessäni on Saision mentävä aukko. Alkoi tuntua nololta, että julkisuudessa esiintyvän henkilön tuntee kulttuurivaikuttajana, näyttelijänä tai julkistamansa seksuaalisen identiteetin edustajana paremmin kuin kirjailijana. Saision kirjallinen tuotanto on mittava ja laadukas: romaaneja on toistakymmentä ja näytelmiä vielä enemmän. Päätin keskittyä tässä romaaneihin.  

Kahdesti olen nähnyt ilmestymisvuonna J.H. Erkon palkinnon saaneen *Elämänmenon (1975) pohjalta dramatisoidun tv-sarjan, jossa Ritva Oksanen tekee komean roolityön Eilana ja Seela Sella Lempinä. Draama on unohtumaton, mutta tarina tekee vaikutuksen kirjanakin. Työläiskaupunginosan tiukkojen elinehtojen kovettama perheenäiti purkaa pettymystään lapseen, joka muistuttaa olemassaolollaan hylkäämisestä ja rauenneista toiveista. Jos draaman päähenkilöksi nousi Eila, romaani valottaa vaikuttavasti myös Marja-tytön kasvua nuoreksi naiseksi. 
 
*Sisarukset (1976) on nimensä mukaisesti kahden aikuisen sisaren ja heidän veljensä tarina, joka sijoittuu viime vuosisadalle, sotien aikaan. Kertomus alkaa nuorimman sisaren jouduttua muuttamaan veljensä ja isosiskonsa luo Helsinkiin. Tuli mieleen, että Kertun ja Hiljan luonteenpiirteissä on samaa kuin Elämänmenon Eilalla ja Lempillä. Tässäkin tarinassa on työläisaatteella merkittävä osa. Ehyt tarina, tyyliltään eeppisempi kuin myöhemmät Saisiot.
  
*Kainin tytär (1984) käsittelee jo avoimesti naisrakkauden teemaa. Tarina kertoo lahjakkaan sellistitytön ja hänen opettajansa suhteesta, joka ei kulje tavanomaisia latuja ja päättyy tuskalliseen eroon.
 
*Vastavalo (2000) jatkaa Saision muistinsirpaleiden keruuta. Sveitsiläinen orpokoti on erikoinen kesätyöpaikka nuorelle naiselle ja kokemukset kasvattavat. Useampikin lapsuusmuisto on tullut toisissa kirjoissa jo kerrotuksi, mutta ne saavat lisämausteita ja liittymäkohdat elävöityvät.
 
*Pienin yhteinen jaettava (1998) kuvaa tytön kasvua. Teksti on tehty taitavasti katkelmalliseen muotoon, jossa isän kuoleman nostamat muistonpalat tihentävät isä-tytär-suhteen analyysia.
  
*Betoniyö (1981) on kuvaus lähiön betonislummissa kasvavien veljesten karun ja tunneköyhän elämän yhdestä vuorokaudesta. Ahdistavalta tuntuneen romaanin pohjalta on sovitettu näytelmäkin. – Betoniyö ei sytyttänyt minua, vierastin näiden nuorten miesten valjua ja päämäärätöntä haahuilua. Taatusti sellaista elämää on, mutta voihan kysyä mitä annettavaa kertomuksella on katsojalle tai lukijalle.
  
**

Toisen kirjastoreissun Saisio-pinon aloitin *Exitistä (1987), jonka Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo yhdessä ovat kirjoittaneet matkoistaan Meksikossa, Burmassa, Intiassa ja Nepalissa. Pidän kovasti matkakirjoista ja tässä oli mielenkiintoisia yksityiskohtia kaukomaista. Kirjoittajat ovat viipyneet kohteissaan, maistelleet kaikin aistein, taiteilijan uskalluksella heittäytyneet kokemuksiin ja oivallukset välittyvät lukijalle. Näkökulmat ovat paikallisten ihmisten puolella. 

 
*Kohtuuttomuus (2008) on kirjaksikin kohtuuttoman paksu. Lukeminen tuntui työläältä, Saisiolle ominainen pätkäinen tyyli näin pitkässä romaanissa (lähes 600 sivua) tuntui poukkoilevalta. Ajoittain oli vaikea pysyä henkilössä, jonka elämästä puhuttiin. Mietin, miksi teksti oli etäännytetty jollekin avaruusolennolle kirjoitetuksi ja miksi Saisio valitsi päähenkilöksi miehen, joka ei oikein tunnu mieheltä. Tiivistäminen olisi parantanut luettavuutta.
 
*Kadonnut aurinko (1979) on teatterimaailmaan sijoittuva tarina, jossa tavallinen lukija pääsee kurkistamaan väliverhon toiselle puolelle, näyttelijöiden keskinäisiin suhteisiin ja maaseutukaupungin kulttuurisiin intrigeihin. Tässä Saision kerronta toimi hyvin ja tapahtumaympäristö on aidon tuntuinen.
  
***
  
Kolmannen kirjastokäynnin saaliiksi jäi kaksi paksua opusta, *Voimattomuus (2005) ja Jukka Larssonin nimellä kirjoitettu * Kärsimystrilogia (1993). Näitä lukiessa mietin millä tavalla Larssonin (miehen) nimellä kirjoitettu eroaa Saision (naisen) omalla nimellä kirjoittamasta. Kyllä se eroaa, vaikka opukset ovat rakenteeltaan ja tyyliltään yhteneväiset. Voimattomuuden koko henkilökaarti on niin etäännytettyä ja suhteet niin ohuen tuntuisia, ettei heistä jää jälkimakua.

Trilogian *Kiusaajan (1986) Jukka on vahvasti mies, jolle Marko ja muut kauniit pojat luovat Saision kirjoille ominaisen homoeroottisen suhdeverkoston. Kiusaajan tarina alkaa vankilassa ja sen kova maailma tuntuu uskottavasti kuvatulta. Hämmentävää, miten aidosti Saisio osaa kuvata miehen tuntoja ja seksuaalisuutta. *Viettelijä (1987) on Jeesuksen tarina, jossa Juudaksella on eniten sanottavaa. Romaani on sinänsä hyvin kirjoitettu, mutta jos kriteerinä pitää sitä, että toisinto antaisi uuden tulkinnan aineksia tuttuun tarinaan, henkilökuvaan tai opetuslasten keskinäisiin suhteisiin, ei sisältö vakuuttanut. *Kantaja (1991) käsittelee isän ja pojan tarinaa sekä pojan homoeroottisia suhteita. Tähänkin on Saisio ottanut rinnakkaistarinan, raamatun tuhlaajapoikakertomuksen toisinto lomittuu alkuperäistarinan kanssa. 

Kärsimystrilogian jälkisanat-osiossa Saisio perustelee salanimellä kirjoittamista. Ken muistanee 1980-luvun kulttuuridebatin aiheesta Jukka Larsson, tai 1990-luvun Finlandia-palkintoehdokas Ewa Weinin henkilöyden paljastumisen, saa tästä kiinnostavaa tietoa, miten kustantamot ja kriitikot tuohon aikaan toimivat. Saisio epäilee kriitikoiden suhtautuvan miesten esikoiskirjoihin positiivisemmin kuin naisten. Lienee selvää, että sekä kustantaja että kriitikko – kuten lukijakin – on ihminen, jolla on yksilöllisiä mieltymyksiä, ennakkoluuloja, jopa laumasieluisuutta.

****  

Neljännellä kirjastoreissulla sain Ewa Weinit. Puolimaailman nainen (1990) on nimetty kirjalliseksi omakuvaksi ja Kulkue (1992 ) vaellusfreskoksi. Edellinen tuntui jotenkin hapuilevalta ja keskeneräiseltä.  Jälkimmäinen oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin, missä yhteydessä oikea kirjoittaja tuli ilmi. En päässyt yhdellä lukemalla vaellusfreskoonkaan sisälle, se jäi loputtoman henkilökavalkadin kiemuraisten kohtaloiden vyyhdeksi, jonka psykoottinen mielenmaisema jättää lukijan ymmälleen.   

Pirkko Saisio on lahjakas, kiinnostava, taitava, jopa loistava kirjailija. Oman elämäntarinan aineksien käyttö ja toistuvat teemat ovat ilmeiset. Uskonto, raamatuntekstit ja homoeroottiset suhteet tulevat esiin lähes joka teoksessa. Saision tuotanto olisi varsinainen kultakaivos paitsi kirjallisuuden tutkijoille, myös psykologian ja psykiatrian ammattilaisille, jotka haluavat ymmärtää ihmistä. Minussa tämä lukusessio on synnyttänyt paljon ajatuksia ja ymmärrystä erityisestä elämänkohtalosta. Meissä kaikissa on syvä ihmisyys samaa.   

 

  • Minulla on sama juttu, etten ole lukenut mitään Saisiota. Kiitos tästä jutustasi, laittoi tosissaan miettimään, että välillä pitäisi ”tulla pois” omista totutuista kirjanhankinnoista ja lukea jotakin muutakin. Westötäkin luin vasta, kun hänet palkittiin, samoin S Oksasta luin samoin vasta, kun palkittiin. Ja hyvä että edes silloin, miten muuten sitä voi olla mielipiteitä useammasta kirjailijasta, ellei heitä lue. Mukavaa viikonloppua!!

    Kommentin jätti vilukissi · perjantaina 12. maaliskuuta @ 08:02

  • Palkinnot lienee perustettu lukevan yleisön huomion saamiseksi laadukkaalle kirjallisuudelle. Palkittu kirja on ainakin varma valinta sille, jolla on niukasti lukuaikaa. On siinä sekin puoli, että paljon hyvää kirjallisuutta jää katveeseen, kun nostetaan joku palkinnon arvoisesti esille. Ja niinkin on, ettei uutuuskirja ole välttämättä hyvä, kustantajan eniten mainostama ei ole paras eikä kriitikonkaan arvioon voi aina sataprosenttisesti luottaa.
    Viikonloppu taitaa mennä kuumeilevaa elämäntoveria hoivatessa… 🙂 – toivottavasti sulla on kotijoukko terveenä. Ei silti, hoivauskin voi olla mukavaa.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 12. maaliskuuta @ 18:47

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.