Satu Koskimies; Hurmion tyttäret; Tammi 2009
 
Varhaisnuoruuteni väkevimmät runoelämykset ovat toisaalta Eino Leinolta, toisaalta ’Tulenkantajien’ runoudesta. Erityisesti minuun teki vaikutuksen Katri Valan vapaamittainen runous, jossa välähteli vahvoja ja omaperäisiä värejä. Hurmion tyttäret herätti muistoja omasta nuoruudesta, ensirakastumisesta, intohimoisesta runojen lukemisesta ja kirjoitusyritelmistä. Muistan 1960-luvulla Helsingissä opiskeluaikana etsineeni runoilijan muistomerkin, joka on Sörkän kallioille perustetussa Katri Valan puistossa. 
 
 
  Satu Koskimies on erilaisia autenttisia lähteitä tutkittuaan muovannut romaanin muotoon Katri Valan ja Elina Vaaran ystävyyden tarinan, johon kiinteästi liittyivät saman ajan runoilijatoverit Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Lauri Viljanen. Kirjassa puhuttelee tuon aikainen väkevä runoilijakutsumuksen tietoisuus, jolla ei vaihtoehtoja tuntunut olevan.  Elina Vaara tunnisti omakseen laulunomaisina helkähtelevät riimit. Hän haki sieluntoveruutta Katri Valasta ja runoilijatoveruutta  Lauri Viljasesta, joka rakastui järjettömästi häneen.  Vaara hajotti itseään monissa intohimoisissa miessuhteissa, mutta meni lopulta naimisiin Laurinsa kanssa. Katri Valan oli hankittava toimeentulonsa opettajana elättääkseen äitinsä ja veljensä ja lopulta ankara elämä mursi hänen terveytensä. Olavi Paavolainen ei kyennyt luomaan runoteosta, mutta loi elämästään surrealistisen taideteoksen. Yrjö Jylhä näyttäytyy kirjassa molempien runoilijattarien ihailun kohteena. Hurmio oli Tulenkantajien tunnussana, siitä kirjalle nimikin.

Niinkö se oli, että runo syntyi ja eli elämän kiihkosta, hurman ja tuskan hetkistä? Ja mistä syntyy tämän ajan runous, mistä se elää?

  • Kylläpä mielenkiintoisen kirjavinkin heitit. Lueskelin muuten viime kesänä uudestaan nuo Satu Koskimiehen ja Kaarina Haavion päiväkirjateokset. Jotakin ylevää oli Tulenkantajien runoissa, nykyään katsotaan ennemmin arkisen elämän pieniin tuokiokuviin. Onko ihanteellisen elämän malli muuttunut?

    Kommentin jätti [email protected] · torstaina 14. tammikuuta @ 23:37

  • Mahtaako ihanteita enää ollakaan, ei ainakaan sellaisia kuin ne Tulenkantajien aikaan olivat ja vielä minunkin nuoruudessani. Usein tuntuu, että ihmisillä on vain tämä reaalitodellisuus ja kirjallisuudessakin haetaan usein siitä sen raadollisin puoli. Ylevyyttä en niinkään kaipaa kuin henkisempää ja eettisempää kerrontaa. 50-luvun tyttöjä olen minäkin, joten tunnistin Satu Koskimiehen ja Katariina Haavion päiväkirjoista sen menneen maailman.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 15. tammikuuta @ 00:38

  • MInäkin luin nuo päiväkirjat.

    Kommentin jätti mm · perjantaina 15. tammikuuta @ 16:14

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.