Kitkeränmakuinen ja häpeilevä tunnustus: olen rajoittunut lukija. Senhän tietysti olette jo huomanneetkin, eipä silti. Raja tulee vastaan milloin missäkin. Lajityyppi romanttiset ja hömpähtävät (naisten) päiväunelmakirjat ennalta arvattavine juonenkäänteineen juuttuvat alkuunsa. En vain jaksa. Eipä kiinnosta liioin miestenkään päiväunet, nuo rähjäisten sankaridekkarien urotyöt tai elämässään ajelehtivien hörhöilyt. Paljon on kirjallisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa, mutta onneksi myös riemastuttavia löytöjä. Rajoittuneisuus on hyväksyttävissä, koska järki sanoo, ettei yksi elämä riitä kaiken kiinnostavankaan lukemiseen.

Viimeksi olen törmännyt rajoihini Kjell Westön kohdalla. Hän on kriitikoiden ja ns. suuren yleisönkin arvostama kirjailija, koska hänen teoksiaan luetaan ja ostetaan lahjoiksi. Yritän toistamiseen lukea Missä kuljimme kerran. Ei tule mitään. Tiiliskivi painaa. Tyylin laveus, monisanaisuus ja loputon ihmisvirta hukuttaa. Olo on kuin pikku purrella, joka ponnistelee valtameren aalloilla vastatuuleen.

Vaikka tartun toiveikkaana moniin puheena oleviin, palkittuihinkin kirjoihin, aina ei käy kuin haaveillaan. Joskus ihastuu, joskus pettyy. Olen viime aikoina opetellut sukeltelemaan kirjaston kirjameressä. Tuntemattomat kirjoittajat, joista en ikinä ole kuullutkaan, saattavat tarjota miellyttäviä yllätyksiä. Umpimähkään en sentään kotiin kanna mitä tahansa, selailun pitää kuitenkin tarjota jokin täky, vihje siitä, että lukeminen kannattaa.

*

Maila Ovaska; Polttava lapsuus; Tammi 1998

Sodan vuosiin syntyneen 50-luvun tytön kasvukertomus Savon sydänmailta puhutteli, riipaisikin. Millaista onkaan tulla viiden pojan jälkeen perheen ainoaksi tyttäreksi. Millaista syntyä isän ja äidin vaiettuihin salaisuuksiin, kantaa perittyjä syyllisyyden ja huonouden tuntoja. Kasvaa siinäkin omaksi itsekseen, nousta näkyviin.

Maila Ovaska kirjoittaa rehevää pohjoissavolaista kieltä, joka paikallismurteiden tavoin on erittäin ilmaisuvoimaista ja rikasta. Yleiskielen ja murteen vaihtelu tuntuu lukijasta virkistävältä. Tekstin yksityiskohtien runsaus suorastaan häkellyttää. Sodan jälkeinen elämä syrjäseudulla kuvautuu paljaana koko karuudessaan. – Pidin kirjasta, jonka tekijä on tuttukin. Tarina tuntui eletyn aidolta ja on oivallisesti kirjoitettu.

*

Anne Michaels; Routaholvi; suom. Kaijamari Sivill; WSOY 2010

Tämän vuoden kirjauutuuksista tähän mennessä lukemistani ehdottomasti kiinnostavin. Tässä lukija kohtaa enemmän kuin hyvin kirjoitetun romaanin, tämä on todellista kertomataidetta. On ilo lukea rikasta, monikerroksista ja hienosti suomennettua tekstiä! Kirja alkaa hieman erikoisesta kohdasta tarinaa niin, että aluksi on vaikea päästä juoneen, mutta vähitellen lukija suorastaan tempautuu mukaan. Teksti hengittää ja tarina polveilee hiljaisia polkuja, joilta avautuu huikaisevia välähdyksiä päähenkilöiden elämään ja persoonaan. Lukijalle jää onnellinen, ravittu olo.

*

Karin Fossum; Jonas Eckel; suom. Katriina Savolainen, Johnny Kniga 2002 ; Murtuma; suom. Tarja Teva, Johnny Kniga 2006

Karin Fossum on minulle uusi tuttavuus, norjalainen kirjailija, joka palkittiin jo esikoisrunoteoksestaan Norjassa ja on siitä pitäen palkittu lukuisilla pohjoismaisilla palkinnoilla teoksistaan. Luin ensin Jonas Eckelin ja totesin, että lakoninen tyyli toimii tässä lyhyehkössä tarinassa erinomaisesti. Fossum kuvaa taitavasti päähenkilöparin suhteen kehitystä ja tarinan loppu tuntuu yllättävyydestään huolimatta johdonmukaiselta.

Tartuin uudempaan teokseen valmiiksi kiinnostuneena. Murtuma alkaakin lupaavasti, mutta mies, jonka tarina lähtee erikoisella tavalla kehkeytymään, alkaa kohta muistuttaa omituisen paljon Jonas Eckeliä. Romaanin rakenne on kiinnostava; siinä päähenkilö käy keskusteluja kirjailijan kanssa omasta tarinastaan, jota kirja kuljettaa. Kirjan mies, Alvar Eide osoittautuu hyväntahtoiseksi tossukaksi, joka ei pysty pitämään puoliaan mitenkään. Hän on jopa siinä määrin piinallinen henkilö, että lukija ärsyyntyy ja joutuu pitämään taukoja. Epäilemättä näitä jonaksia ja alvareita on oikeassakin elämässä, mutta useampaa kirjaa näin masokistisista henkilöistä en välittäisi lukea. Fossum on toki niin hyvä kirjoittaja, että hänen tekstinsä kiinnostavat jatkossakin.

*

Kirsti Ellilä; Miehen tuoksu, Karisto 2007 ; Pappia kyydissä, Karisto 2009 ; Usko, toivo ja kuolema, Tammi 1998 ; Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto 2005

Näistä kirjoista Pappia kyydissä oli antoisin. Samaistumispintaa löytyi kirkosta työyhteisönä ja siinä, miten päähenkilön vakaumus avartuu elämänkokemuksen mukana. Naispappeushan näyttää olevan luterilaisessa kirkossa yhä ajankohtainen puheenaihe. Jyrkän linjan raamatuntulkintaa edustavat ovat ajautuneet paitsioon, riippuvat äitikirkon helmoissa ja samalla potkivat sitä nilkkoihin. Pappia kyydissä kuvaa aidontuntuisesti tilannetta, joka syntyy perheen sisällä, kun vanhempien yhteiseksi kuviteltu uskonnäkemys eriytyy. Tässä kirjoittajalle ominainen kuivakka huumori toimii hyvin ristiriitaisen ja hankalan tilanteen keventäjänä.

 Mitä alussa jo totesin ns. rakkausromaaneista sai minut melkein jättämään viimeksi mainitun teoksen kirjastoon. Kansikuva sai kohottelemaan kulmia, mutta kun takasivun esittely lupasi ’lämmintä ironiaa’ aiheesta, päätin ainakin yrittää lukemista. Alun Gisela ja Mikael -pätkä jo nauratti, Kirsti Ellilä näämmä vetää pitkin matkaa sisätarinaa överiksi saadakseen varsinaiselle tekstille särmää ja pontta. – Kirja olikin ihan hauskaa luettavaa.

Miehen tuoksu sen sijaan ei vakuuttanut minua. Museomaailmaan sijoitettu tarina ei oikein päässyt siivilleen, päähenkilö tuntui laimealta ja alavireiseltä eikä miehen tuoksukaan kirjassa tunnu nimestä huolimatta. Museaalinen Pyhä Yrjänä, joka alussa mainitaan useaan otteeseen, sytyttää vielä hetkeksi tekstiin kipinää tarinan loppuvaiheessa.

Usko, toivo ja kuolema liittyy myös aihepiiriltään seurakunnallisiin ympyröihin. Siinä nostetaan näyttämölle historiasta todellisuuspohjainen naisprofeetan johtama lahko ja sen jättämät arvet mukana olleisiin lapsiin, perheisiin ja sosiaaliseen yhteisöön. Homoseksuaalisuusteemakin kulkee tarinan taustalla pitkään ikään kuin piilossa. Romaanin rakenne on kiinnostava, teemoja lähestytään monen henkilön kautta. Yllättävä loppuratkaisu tuntui perustellulta. Kirjassa säilyy alusta loppuun hyvä jännite eikä ahdistavilla aiheilla tarkoituksellisesti mässäillä.

 

  • Kiitos kirjallisuusvinkeistä. Vestön kirjan kahlasin taannoittain läpi, mutta nyt minä luovutin Hannu Väisäsen Kuperat ja koverat puolessa välissä. Se ei vain ollut minun mieen. Aikaisemmat kirjat olivat parempia. Noista mainitsemistasi kirjoista haen kirjastosta ja katson olisivatko minulle sopivia.

    Kommentin jätti pensastasku · perjantaina 16. huhtikuuta @ 00:02

  • Jotenkin minua lohdutti lukea kirjallisuustieteen ammattilaisen motto blogissaan (http://inahduskirjat.blogspot.com/), hän sanoo opettelevansa jättämään huonolta tuntuvan kirjan kesken. Sitä pitää siis ihan opetella. Kirjastot ovat siitäkin ihania, että jos pettyy lainaamaansa, kirjan voi huoletta jättää kesken. Kotiin ostan vain sellaisia kirjoja, jotka huomaan niin mielenkiintoisiksi, että niihin voi palata uudestaan ja uudestaan. Sellaisiakin on paljon.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 17. huhtikuuta @ 01:51

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.