Kaupunkimme kirjaston palvelu on monipuolista ja kiitettävän aulista. Kirjoja on kolmessa kerroksessa, on lukusali, tutkijahuoneita, luentosali ja oleskeluaula. Ovensuussa ilmaisinporttien vieressä on asiakaslähtöinen ’tuo ja vie’ -hylly. Poistokirjojen vaunusta saa ottaa vapaasti. Yhden viikon kirjojen lainahyllystä löytää luetuimpia uutuuksia. Erikseen on hyllyt scifi-, dekkari- ja romantiikkagenreen kuuluvien kirjojen ystäville. Viimeksi löysin myös irtohyllykön, johon oli koottu mietelausekirjoja. Teemaesittelypöydät ja harvinaisempien uutuuksien hylly auttavat minua usein löytämään kiinnostavaa luettavaa. Vastikään panin ilahtuneena merkille, että esittelyyn oli koottu naisrunoilijoiden uusimpia teoksia.

Tua Forsström; Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja; suom. Caj Westerberg; Teos 2008

On puutarhoja sateessa / On sitruunapuita yössä / On öinen käännös jossa me olemme / mitä olemme: sisämaan sademetsää, kiveä, hitaasti / virtaavaa vettä

Tua Forsströmillä on omintakeisen runoilijan ääni. Hänen teksteissään eläimet ja ihmiset elävät rinnakkain ja runomaiseman luonto on globaali. Herkkää, tuoksuvaa runoa.

*

Leena Tiilikka; Ruusun kosketus; Gummerus 2004

Naiselle kasvoi siivet / hän lähti lentoon / tavoitti sateenkaaren. // Mies? / Seisoi juurillaan / piteli pesää oksillaan / varoi tuulia. // Pilvet väistyivät. / Sateenkaari helähti / tuhansina siruina metsään. / Nainen leijui, tömähti. / Lapaluista pöllähti / ruusunpunainen tomu.

Leena Tiilikka (ent. Suutarla), sairaalapappi ja psykoterapeutti, on julkaissut tätä ennen kaksi runokokoelmaa ja laulunsanoituksia, joista kaksi on otettu virsikirjaan (numerot 481 ja 570). Kokoelman runot puhuvat ihmisen puolesta, sanoittavat kipeitä paranemisen ja luopumisen prosesseja. Runojen vahvuus on mies- ja naiskuvan moniulotteisuudessa. Jotain hivenen vanhahtavaa tyylissä kyllä on.

*

Johanna Venho; Ilman karttaa; WSOY 2000

– – Hän tiesi, muttei osannut elää siinä; / onni ei ole kevyt reppu, / katkeruus on helpompaa, paljon / pienempää. / Katkeruus niin kevyt kuin taivaskangas / putoaa pään yli ja tukkii suun.

Johanna Venho kirjoittaa kiinnostavaa runoa, jossa naisen hengitys kuuluu ihmisen äänessä ja emous on totta ja ihanteetonta.

*

Vilja-Tuulia Huotarinen; Iloisen lehmän runot; WSOY 2009

– – Lehmän muisti ei ole kuin hevosen, pitkä ja valoisa. / Lehmän muisti on lehmän katseen mittainen: äkkisyvä. / Koskaan ei voi tietää mikä tyynen pinnan alla tummuu.

Lehmä on tässä kokoelmassa luettavissa myös naiseuden metaforana. Miten voikin jokin niin painava olla niin kevyt, siivekäs ja iloa loiskiva, tulee mieleen. Tästä runokokoelmasta tulee hyvälle tuulelle, mikä on harvinaista, sillä usein runous on totista ja turvoksiin asti täynnä piileviä merkityksiä.