Kävipä kerran muinoin niin, että jossakin siivousinnon puuskassani toimitin vanhan Kotiruoka-kirjan paperikeräykseen. Se oli hankittu jo 1960-luvulla ja monet asiat siinä olivat hiukka vanhentuneet uudelle vuosituhannelle tultua. Olin vähän, että johan minä nyt nämä keitokset osaan, mitä meillä. Vaan kuinkas kävikään?
Toinen meistä parahti kirjan perään, uskokaa tai älkää. Se oli kuulemma pelastanut hänen keitoksensa monta kertaa, kun mie satuin olemaan matkoilla tai sunnuntaitöissä tai missä ikinä. Ja mie kun olin luullut, että hänellä oli ihan syntymähyppysissä taito tehdä huushollimme parasta karjalanpaistia!
Ison Kaupungin isossa kirjakaupassa haahuilin marraskuussa. Kohdalle osui ? kuinka ollakaan ? täysin uusittu painos samaisesta Kotiruoka-kirjasta. Alkoi huvittaa hillittömästi, kävi mielessä, että antaisin sen Toiselle joululahjaksi. Ja niin vain vanha kunnon keittokirja palasi uutena kotiin, lahjaksi molemmille.
No niin, siirappipiparitaikinaa on tehty jääkaappiin odottelemaan leipomishetkeä. Taikinassa on todistettavasti ihan oikea, perinteinen pipariaromi. Osa siitä leivotaan ja paistetaan tänään ja loput huomenna, mikäli taikinasta silloin vielä on jotain jäljellä.
Joo, ensin postilaatikossa, sitten roskiksessa. Mainoksia, mainoksia läjäpäin, eikä tarvita mihinkään. Tavarajoulu on mennyt jos sitä koskaan olikaan meillä. Joulusadun tunnelmaa oli, vaikkei joulupukkikaan käynyt. Pihavajan ikkunaan oli viety hyvissä ajoin toivomuskirjeitä, jotka tonttu varmaan toimitti perille. Lahjat ilmestyivät salaa eteiseen tai kuusen alle..
On joulukorttien aika. Jokainen tervehdys nostaa mielessä pientä iloista muistamisilon mylläkkää. Joskus ennen sitä huolestui, jos ei lähettäjä ollut meidän listallamme. Nykyään semmoinen huoli ei enää tunnu tarpeelliselta. Ne kortit, jotka tulevat yllätyksenä, ovat yhtä iloisesti tervetulleita kuin ne, joita osaa odottaa.
Kun posti toi Esipaimenettaren allekirjoittaman joulukortin seurakunnasta, heräsin ajattelemaan miten mukavalta tuntuu, että eläkkeelle jäänyttä työtoveria muistetaan. Sitten tulivat mieleen ne röykkiöt allekirjoitettavia kortteja, joita olin tottunut näkemään joulun alla kirkkoherran pöydän kulmalla. Olen listoilla.
Työtoverit olivat käyneet pikkujouluilokseen teatterissa tällä kertaa. Satunnaislähteen mukaan näytelmä ei ollut kaksinen eikä oikein muukaan oheisohjelma sykähdyttänyt. Isossa joukossa on aina erilaisia käsityksiä siitä, mikä on hauskaa ja kenen kanssa. Oma asenne vaikuttaa paljon. Niin huonoa näytelmää ei olekaan, ettei siitä jotain sentään löydy.
*Mainion kirpeä näkemys jouluruuhkista työpaikoilla Menopaussin blogista nauratti ihanasti.
Tappelua jossain kotiosoitteessa, päihteissä riehuva nuori nainen haetaan väkisin poliklinikan kautta putkaan rauhoittumaan. Itkee poliisiasemalla puhelimeen: äiti, tule hakemaan. Äiti ei tule, on saanut liian monta tällaista puhelua, tytärkin jo aikuinen.
Naapuri korjaa hädissään melkein alasti ulos paenneen viisivuotiaan, etsii vanhoja lastenvaatteita komeroistaan, soittaa poliisille. Pieni poika purkaa kokemustaan poliisisedälle: isä riehuu kännissä, ei siellä uskalla olla. Poliisi etsii äidin toisesta osoitteesta, vie pojan sinne. Riipaisee paljon nähnyttäkin.
Dokumentti poliisin päivystysyöstä herätti monenlaisia mietteitä. On tosi rankkoja töitä, joita kokeneen poliisin sanoin ?kenenkään ei pitäisi joutua tekemään?. Ne työt tehdään, koska jonkun on nekin tehtävä, mutta kyllä se syö ihmistä. Poliisissa työskentelevät ansaitsevat arvostusta, tukea ja myötätuntoa.
Joulu tulee ja monessa osoitteessa varustaudutaan juhlimaan tapaan, joka tietää poliisille töitä. Maailma ei ole toiseksi muutettavissamme, vaikka miten mieltä raastaisi tietoisuus hädissään olevista lapsista. Toivoa antaa, että löytyy edes joku aikuinen, joka välittää, vaikka naapuri tai poliisi.
Tänään olin tervehtimässä rouva Dosenttia ison kaupungin yliopistollisella silmäklinikalla. Näöntarkistustoimet vietiin läpi kohtuullisen vauhdikkaasti ja ilahduttavin tuloksin. Pariin otteeseen olin rouva Dosentin juttusilla. On hieno, kenties poikkeuksellinenkin kokemus, kun tulee kohdelluksi yksilönä potilas-lääkäri-suhteessa. Kuinka moni lääkäri ottaa potilaan vastaan kuin vanhan tuttavan ja ilahtuu yhdessä potilaan kanssa, kun asiat ovat mahdollisimman hyvin?
Kotoa lähtiessä oli ihan mukavan kuiva sää, mutta isossa kaupungissa jo tuuli tavallistakin rajummin ja viskoi vettä päin naamaa. Aamuvarhaisella työmatkallaan täpötäydessä junassa istuvia oli hauska silmäillä. Noin joka toinen oli nimittäin enemmän tai vähemmän nukuksissa. Valveilla olijat näyttivät kertakaikkisen tympääntyneiltä elämäänsä, erityisesti miehet. Vaunussa oli vain kaksi sirkeää naisihmistä, joista toinen luki ja kommentoi aamulehden uutisia ja toinen hymyili ja nyökkäili koko ajan.
Klinikalta päästyä käväisin ylevässä ympäristössä kahvilla ja sitten poikkesin tavaratalossa tekemässä muutaman tarpeellisen hankinnan.Toinen tulee löytämään jouluaattona kuusen alta pehmeän paketin, eikä sen sisältö ole hänelle yllätys.
Surffataan taas kiihtyvän sesongin mainingeilla. Lahja-asioista riittää puhetta, postilaatikot tursuavat koreita esitteitä. Tarkoitus lienee alun juurin ihan kelpo, että jos aikoo, olisi hyvä tehdä se nyt eikä aatonaattona. Ideoistakin voi olla oikeasti pulaa monella, joka arkena askartelee isommissa ympyröissä.
Tätä lahjajuttua olen miettinyt. Halu ja tarkoitushan on ilahduttaa lähimmäistä, vai mitä. Moni toki ilahtuukin. Toisaalta moni naama saattaa hyvistä aikeista huolimatta venähtää aattoillan riemuhetkillä ja arki alkaa ikävästi vaivihkaisin vaihto-operaatioin tiskeillä, joiden takana on toinen pitkänaamainen.
Äitini piti kunnia-asianaan neuloa sukkia jälkikasvulle joululahjaksi. Kun en itse ole käsityöihminen, olen kyllä ilahtunut sukista. Nyt vain on niin, että koko suvulla on villasukkia semmoiset määrät, että on mitä väreissä valita. Emme ehdi elinaikanamme edes pitää kaikkia, puhki kuluttamisesta puhumattakaan.
Olen huono keksimään lahjaideoita, vielä huonompi tekemään omin käsin mitään kelvollista. Siksi tähän aikaan vuodesta nousee hiki otsalle joulua ajatellessa. Arvostan lahjalla ilahduttamista, mutta saman ilon tuottaa itselleni pelkästään rakkaiden ihmisten tapaaminen tai pieni joulutervehdys.
Ollaan toisillemme tuntuvasti olemassa, se riittää.
Tämän synkemmäksi ei sää voi tulla; sataa lotisten, marraskuun pitkää pimeää kaiken päivää. Kumma kyllä sisäiseen mielialaan se ei nyt vaikuta masentavasti. Olen puhutellut itseäni joulun tulosta. Sehän tulee joka vuosi. Se ei ole vääjäämätön kohtalo, se tulee sellaisena kuin siihen sisäisesti ehtii asettua. Nythän on aikaa. Jospa asettuisin oikein päin.
Viikonloppu lupaa mielenkiintoisia. Ystävä Savon sydämestä saapuu ja yhdessä sukelletaan muiden unennäkijöiden sekaan pohtimaan millaisena elämä näyttäytyy unipeilissä. Toinen ei tämäntyyppisiin naisten kotkotuksiin sorru, väittää jopa, ettei muka näe unia ollenkaan. Luulenpa, että insinööriaivo olisi jo poksahtanut, jos ei näkisi. Ei vain muista näkemiään.
Mitä tällä viikolla olen puuhaillut, pitää ihan miettiä. Kirjoittanut, lukenut, laulellut yhden illan, viettänyt Ison Kaupungin päivän, tavannut ystäväkollegaa toisena päivänä. Kieltämättä ulkoilu on jäänyt näillä säillä vähiin, samaten täsmäpuuhat. Elämä on tuntunut elämältä siltikin, vaikka Toinen mökötti pari päivää. Se ei ole uutta, mutta syyn selvitys on aina mielenkiintoinen prosessi. Sitä stressaa työt. Paras olla natisematta pienistä.
Laukun kanssa junaan. On tullut viimein aika toteuttaa yhteinen reissu, joka kerran sovittiin tehtäväksi sinä vuonna, kun molemmat jäämme eläkkeelle, Nuoruudenystävä ja minä. Sanottu vuosi viilettää jo viimeisiään. Elämähän on siitä merkillinen, että se ei kaihda irtisanoa tämmöisiä sopimuksia, jos niikseen on. Toisinaan se panee lukemaan pienellä präntättyjä oikein lukulasit nenällä ja sieltäpä ilmaantuu pikkuinen ehtolauseke, joka mullistaa aiotun suunnitelman. Kaikesta huolimatta olemme jo matkalla. Elän toivossa, että seuraavat päivät sisältävät vuorovaikutteista, kotoisella puheenparrella höystettyä aatosta eläkkeelläolon ihanuudesta. Mikäli entiset merkit pitävät, keskitytään asian humoristisempaan laitapuoleen oikein tosissaan. Niin että, eipä nyt muuta vähään aikaan. Nähdään..
Olen alkanut tuntea ahdistuksen väreitä. Kaupungin jouluvalot on sytytetty. Tavarataloihin ja marketteihin on ilmaantunut valtavia röykkiöitä tavaroita, joita oletetaan ihmisten tarvitsevan jouluna. Adventtiin on kolme viikkoa, marraskuu on hädin tuskin puolivälissä.
Tämä ei varsinaisesti pyri olemaan kaupallisen joulun vastustamispuheenvuoro. Ymmärrän, että näin tämä menee, että yhteiskunnan rattaat pysyvät pyörimässä. Monet saavat elantonsa kaupan palveluksessa. On mukavaa, että paljon kaikkea kaunista ja herkullista on valittavissa.
Työelämän vuosina oli vielä joulun juhlinta pieninä palasina etukäteen eri ryhmien kanssa siellä ja täällä. Kuinka ollakaan, tänään minua kysyttiin ystävällisesti juontamaan joululaulajaisia ja toimimaan esilaulajana ja säestäjänä. Ehei, ei enää. Haluan viimein istua jossakin takarivissä ja laulaa muiden mukana.
Miksi minua mahtaa ahdistaa nämä joulun lähestymisen merkit? Taas nostaa päätään vanha unelma joulusta kaukana kaupungista, lumisen metsän keskellä jossain. Milloin?
Minulla on ollut onni löytää taitava kampaaja, jonka asiakas olen ollut toistakymmentä vuotta. Liikkeestä toiseen olen siirtynyt hänen perässään. Viime vuodet hänellä on ollut oma liike yhdessä taitavan ystävänsä kanssa. Siellä on aivan ihana ilmapiiri. Pääsen vielä aika helposti sinne junalla, mutta toivon hartaasti, että hän ei muuttaisi enää kauemmaksi.
Asiakassuhde oikeaan kampaajaan on naisen elämän tärkeitä suhteita. Olen nähnyt aikuisvuosinani monta hiusalan ammattilaista. On ollut itsetietoisia hiusmuotoilijoita, joille olen ollut vain pää ja lompakko. On ollut sinänsä kelpo kampaajia, joiden jäljiltä en vain ole tuntenut itseäni. Ja niitähän on, jotka tapaa vain kerran heti kohta tietääkseen, että ei, ei tätä.
Oikeastaan kampaajani ei kampaa vaan muotoilee, hänellä on hyvät ?saksikädet?. Hänen työnsä jälki on laadukasta ja hän pysyy aikataulussaan. Hänellä on tyylisilmää. Hän näkee ihmisen kokonaisuutena ja tuntuu tietävän vaistomaisesti, mikä kullekin sopii. Hän ehdottaa hienovaraisesti jotain uutta aika ajoin, soveltaen muotivaihteluja asiakkaan tyyliin.
Kampaaja ja pitkäaikainen asiakas tuntevat toisensa paremmin kuin naapurin rouva tai moni työtoveri. Kun tulin kiireisenä töiden välissä, kampaaja hoiti hommat napakasti. Kun tulin väsyneenä rankan työpäivän jälkeen, hän hieroi pestessään muutaman minuutin päänahkaa ja kas! stressi helpotti. Hänellä on taito jutella henkilökohtaisesti, silti tunkeilematta ja aina valoisaan sävyyn.
Taitava kampaaja on peruspositiivinen ihminen. Muutaman kerran olen vaistonnut, että hänellä on murheita. Hän on kertonutkin niistä hiukan. Edelliskerralla tulin sanoneeksi hänelle lähtiessä: pidäthän huolta itsestäsi. Viimeksi hän totesi elämänkuvionsa olevan muuttumassa. Ajattelen myötätuntoisesti häntä ja toivon, että hän jaksaa kipeän vaiheen yli.
Viittanainen purjehtii kahveineen pöytään, josta joku on lähtenyt. Hän siirtää reviiriltään tyhjän kahvikupin viereiselle pöydälle. Laukku olisi kertonut, että pöytä on varattu. Siihen vain, pois oman nenän alta. Pöytäänsä palannut siirtää kuppia hiukan, katsoo viittanaista neutraalisti silmiin, kunnes tämä laskee katseensa. Kumpikaan ei sano mitään. Niin pieniä sanoja, niin vaikeita sanoa. Anteeksi, en huomannut.
Kolme nauravaa mummoa nurkkapöydässä. ? Minä kysyin sitten siltä, että missäs se poreallas on. Miten niin, se sanoi, ei semmoista ole kuin sviitissä. No sviitissä, sviitissä, minä sanoin, sviittikamaahan tässä ollaan vai mitä, hihi?kjähäh…ei meinannut uskoa?
|
|
