Pääkaupunkipäiväni päätteeksi houkuttelin Toisen työstä päästyään katsomaan kanssani paljon puhuttua uutuusfilmiä The Queen. Pääosan esittäjä sattuu olemaan suuresti arvostamani englantilainen näyttelijä, Helen Mirren, jonka status on aina vain kohonnut viime aikoina palkintojen myötä. Katsojia oli runsaasti, ikäisiämme enimmälti.
Ristiriitaisia tunteita herättävä ja yhä roolissaan toimiva brittiläisen kuninkaallisuuden ruumiillistuma ei ole helppo rooli tehdä vakavissaan. Mirren on niin laadukas näyttelijä, että edes tahatonta komiikkaa ei lipsahda mukaan pieteetillä toteutettuun kuningatarhahmoon. Hän onnistuu tuomaan todella hienosti esiin päähenkilön inhimillisen murtumapisteen ja hitaan taipumisprosessin tilanteessa, johon protokollasta ei ole apua.
Tärkeässä roolissa on myös vasta valittua pääministeriä esittävä Michael Sheen, joka onnistuu täydellisesti välittämään esittämänsä henkilöhahmon karismaattisuuden. Elokuvan hahmot myös yllättävät. Prinssi Philip näyttäytyy elokuvassa varsin kovana ja kulmikkaana ja prinssi Charles mielikuvaa pehmeämpänä ja diplomaattisempana. Kuningataräidin esittäjä muistuttaa esikuvaansa kovin vähän. Muu kuningasperhe loistaa poissaolollaan.
Pidin elokuvasta. Tarina oli faktan ja fiktion sekoitusta; henkilöt olivat todellisia ja elokuvaan oli leikattu mukaan kohtalaisen runsaasti myös aitoa, alkuperäistä uutisfilmimateriaalia. Tarinan kulkuun eläytyessä saattoi jopa unohtaa, ettei pääosaa esittänytkään kuningatar Elisabet itse – mikä jo sinänsä kertoo jotain.
Tämä on sitä vuodenaikaa, jolloin on saanut nauttia television urheilulähetyksistä semmoinenkin katsoja, jota pelkkään vauhtiin ja voimaan perustuvat talviurheilulajit kiinnosta. Em-taitoluistelukisoista lähetetyt ’valitut palat’ ovat olleet herkuttelijan juhlaa.
Olen miettinyt tämän urheilulajin vaativuutta ja palkitsevuutta. Miten pitkä on tie sille osaamisen tasolle, jolla menestytään kansainvälisissä kilpailuissa. Miten lyhyt on optimaalisen taidon aika ja kovaa työtä vaatii pysyä huipputasolla. Ja miten pienestä onnistuminen on joskus kiinni kisajäällä.
Kilpailujen seuraamisen nautinto on kasvanut sitä mukaa, kun omien taitotaso on noussut ja sijoitukset parantuneet. Myös pisteiden laskusysteemin tarkennus tekniseen ja objektiiviseen suuntaan tuntuu hyvältä. Enää ei jää tilaa tuomaripelille ja kilpailijain entisten meriittien vaikutukselle siinä määrin kuin vuosia sitten.
Vuosien mittaan lajikehityskin on ollut huimaa. Hypyt tulevat yhä vaativimmiksi. Jäätanssi lähestyy jo akrobatiaa. Voimaa, vauhtia ja taitoa pitää olla. Sitten on vielä ’se jokin’, persoonallinen lumo, ilmaisukyky, jota ilman ei mestariksi tulla. Ja vielä onneakin, onnistumisen tahtoa tarvitaan.
Tottahan sekin on, että Euroopan mestaruus heltiää helpommin kuin MM-mitali tai Olympiakisojen palkintosija. Kaukoitä on näyttämässä kaapin paikkaa sekä Euroopalle että amerikkalaisille. Venäjällä ei enää ole itsestään selvää ylivoimaa edes EM-kisoissa.
Kiitos upeista elämyksistä Kiira, Susanna ja Alisa! Onnea pronssimitalista, Kiira Korpi!
Ajatella, vieläpä tuli eteen palaveri, vaikka jo luuli työstä jäätyään, että ei enää ikinä. Ei samanmoisten asiain kimpussa tosiaankaan, mutta kumminkin. Kollegan kanssa oli tullut luvattua muinaisille kurssikavereille viimeksi tavatessa, että me sitten kutsutaan koolle porukka, kun ollaan eläkkeellä. No, nyt ollaan siinä.
Ei muuten olla nähtykään sen jälkeen, kun jäätiin. Piti ensin päivittää tietokanta: mitä kummallekin on tapahtunut, miltä eläkkeelle jääminen ja sittemmin oleminen on tuntunut ja sitä rataa. Minähän en päässyt hänen lähtöjuhliinsa, kun satuin jäämään auton alle edellispäivänä. Elämä se sitten jaksaa yllättää.
K.kaveri oli luvannut palata kotiinsa tekemään ruokaa itselleen ja toiselleen puolipäivän aikaan, joten aikaa oli sen verran. Tunti ja kolme varttia elämän päivitystä, vartti asian suunnittelua. Tämähän meiltä käy. Seuraava tapaaminen kuukauden päähän ja kumpi etenee mitenkin. Siinäpä se.
Se ero on entisiin, että tämä palaveri ei enää tuntunut työltä. Se oli iloa.
Ulkoilureitin metsässä oli käynyt moottorisahamies, jonka jäljiltä oli runkoja pitkin ja poikin, oksia kasoissa ja levällään, risuja huiskin haiskin. Pihka tuoksui. Saapa nähdä milloin ja miten jatkuu tämä kaupungin puisto-osaston metsänhoito-operaatio, nyt oli hiljaista.
Aamuisella kävelyllä oli kylmää ja kaunista. Huurre kimalsi pensaissa, heinänkorsissa, peltoaukean peittävällä hangella. Sininen avaruus hulmuili maiseman yllä. Ojanpielen pajukot puskivat kissoja. Kulkijan askelet narskahtelivat hilpeästi – talviääni, jota olen ikävöinyt!
Kaapin nuohousoperaatio on loppusuoralla. Säilytettävät paperit ovat siistissä kasoissa menossa asiakirjalokerikkoon. Monta nivaskaa on jo hiiltynyt takassa tai päätynyt keräyslaatikkoon. Osa lehtiä jää vielä pinoon, taidan tietää mihin ne voisi viedä luettavaksi.
Työhuoneessani oli muuan mappi öö, johon tapasin sijoittaa paperit, jotka eivät kuuluneet selvästi mihinkään kategoriaan. Sinne päätyi myös turhalta tuntuneita tiedotteita, joita ei suoraan roskiinkaan kehdannut heittää. Mappi öössä ne kypsyivät, kunnes aika oli ne hoitanut heivauskuntoon.
Moinen instituutio olisi tarpeen kotiosoitteessakin. Jos ei nyt mappi, niin jonkinlainen haudutuslaatikko, mutta ehdottomasti vain yksi, muinaisen kenkälaatikon kokoinen.Sinne vain kaikki mitä ’ei vielä voi panna pois’. Kylkeen viimeinen käyttöpäivä ja sen jälkeen heipsulivei.
Toinen kurkistaa joka päivä töistä tultuaan kaappihuoneen ovelta hahmottaakseen tilanteen. Jatkuu? No jatkuu jatkuu, kunnes on valmis. Ei saa ärsyttää äitikarhua.
Olen huomannut, että asiakkaana ollessani minua nykyisin teititellään. Kun kohdalle sattuu saman ikäpolven ihminen, se tuntuu vielä vähän hassulta. Olen sisäistänyt pohjoismaisen tasa-arvoisen sinuttelukäytännön, joka viime vuosisadalla oli tapana Suomessakin.
Hämmästyin lukiessani Hesarin kuluttajasivulta naistoimittajan kolumnia aiheesta. ”En aio viedä rahojani liikkeeseen, joka ei arvosta haluani tulla sinutelluksi.” Toimittaja arveli ’teitittelyvimman’ tulevan meille EU:n vaikutuksesta. Ranskalaista touhua! Näin tunteenomaisestiko tähän nyt pitää suhtautua?
Vanhempieni sukupolvi on teititellyt omia vanhempiaan kunnioituksen osoituksena. Terapeutti teitittelee asiakastaan iästä riippumatta, koska on sisäistänyt ammatillisen etäisyyden välttämättömyyden hoitosuhteessa. Hyvään käytökseen kai kuuluu meilläkin, ettei mennä sinuttelemaan oikopäätä jokaista.
Tässä asiassa ollaan hyvin henkilökohtaisten tuntemusten ja kokemusten maaperällä. Mitä satunnaisempi asiakastapahtuma on, sitä tärkeämpi on teitittelyn luoma tila kohtaamisessa. Mitä tutumpi vastapuoli, sitä herkemmin kommunikoidaan sinutellen ilman sen kummempia ’kauppoja’.
Minua teitittely ei loukkaa eikä yleensä sinuttelukaan. Jos sinutteluun asiakastilanteessa liittyy mitätöivä ja ylimielinen asenne, se kyllä voi kirpaista. Silloin saatan kääntää selkäni ja kävellä ulos. Onneksi tuo on harvinaista. En ryhtyisi ’opettamaan’ asiakaspalvelijaa, vielä vähemmän asiakastani. Elämä opettaa.
Jo junassa Yst. Sosiaalineuvos ja mie osuimme rehevän naishenkilön viereen, joka kertoi olleensa lääkäripäivillä ja puuttui sivusta puheeseemme, joka koski tieteen tulevaisuusennustuksia. Matka kului hauskasti aidolla pohjalaismurteella kerrottujen laihialaisvitsien höystämänä. Tarttuva nauru rouvalla!
Kävimme siis Tieteen päivillä, Ison Kaupungin yliopistolla. Mielenkiinnon kohteena oli ?Kurkistus aivoihin?. Puolitoistatuntinen sisälsi viisi vauhdikasta varttitunnin esitystä powerpointteineen ja muutamia kysymyksiä vastauksineen. Näin se pitää olla. Kun asian esittäjä joutuu tiivistämään sanomansa, pysytään keskeisessä informaatiossa ja yleisö pysyy mukana.
Tiesittekö, että systeemisen neurotieteen ja aivokuvantamisen huippuyksikkö sijaitsee Otaniemessä. Teknillisen korkeakoulun kylmälaboratorion kalliit ja herkät mittalaitteet ovat tarpeen näissä tutkimuksissa. TKK:sta olivat myös asiantuntijat yhtä lukuunottamatta. Panin merkille, että neljä viidestä professori/dosentti ?tason asiantuntijasta oli naisia. Näin meillä nykyään.
Oli erittäin mielenkiintoista saada täsmällistä tietoa aivojen kuvantamismenetelmistä, kun potilaskokemusta kyseisistä toimenpiteistä jo on. Myös muistin toiminnasta, kielen ymmärtämisestä, näköaistin toiminnasta, kipuaistimusten paikannuksesta ja vuorovaikutuksen merkityksestä aivojen toiminnassa tuli kiinnostavaa uutta tietoa.
Pimeää energiaa
ja vuorovaikutuksen merkityksiä
Jäi mieleen muun muassa, että aivoilla on vielä tutkimatonta pimeää energiaa käytössä lepohetkinä, kun ne järjestelevät saatua informaatiota. Tämmöiset joutilaat ajat ovat aivoille tärkeitä. Aivot aktivoituvat myös enemmän, jos saatu kielellinen informaatio ei ole odotettua vaan yllättävää. Tästä johtuen esimerkiksi runouden lukeminen on erittäin aktivoivaa.
Prof. Riitta Hari totesi, että sosiaalinen neurotiede on vasta tulossa. Vuorovaikutuksen tutkiminen aivoissa on hankalaa, kun muuttuvia osia on vakioita enemmän. Hetken häivähdyksessä tapahtuva asioiden merkityksen syntyminen on pystytty paikantamaan aivoissa. Tuntui tutulta tiedolta, että muistijälki, johon liittyy emootio, säilyy kauemmin.
UBUNTU ?periaatteella ihminen onkin persoona vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Yst. Sosiaalineuvos, jonka kanssa lounastimme vilkkaasti kuulemaamme kommentoiden, palasi jatkamaan kurkistuksia fysiikka-aiheisiin. Mie siirryin kurkistamaan tavaratalon alehyllyille ja sieltä jo sitten hankkiuduinkin muutaman tarpeellisen ja tarpeettomankin tavaran kanssa kotiin.
Avartavaa ja inspiroivaa ?pimeän energian? varassa soljumisen vastapainoksi.
Kehuskelin täällä kerran kampaajaani hyvistä syistä. Jospa nyt vuorostaan ylistäisin toista ihmisen hyvinvoinnille tosi tärkeää henkilöä, hammaslääkäriä. Käykööt muut terveyskeskuksen alituiseen vaihtuvien tohtoreiden liukuhihnalla jonottelemassa, minä maksan mieluusti vähän enemmän siitä, että saan hoidattaa perin yksilöllistä hammastarhaani tutussa paikassa tutulla lääkärillä.
Miten joku voi löytää hammaskalustostani joka kerran jotain positiivista sanottavaa, vaikkei löytäisi korjattavaakaan. Miten joku jaksaa olla niin hyväntuulinen ja ystävällinen aina ja muistaa kysyä vuoden takaisen tilanteen ratkeamistakin. No, kiinnosti minuakin kuulla, miten vauva on kehittynyt tällä välin. Kuulemma puhua pulputtaa koko ajan ja taapertaa kaikkialla, vajaa parivuotias.
En liene poikkeus siinä, etten erityisesti rakasta hammaslääkärillä käyntejä. Siksi onkin niin hieno juttu, että hoito on tutun empaattisen ammattihenkilön hallussa.
Röykkiöiden pöyhiminen yllättää. Hyllyn uumenista putkahtaa muinaisen työkännykän laturi. Sitähän etsin kiivaasti toukokuussa, kun luovutin kännykän pois. Siinäpä se nyt on. Ei taida tuota enää kukaan tarvita, mutta ei kai sitä roskiinkaan voi panna. Mihin ekopisteen lokeroon tuommoisen voi työntää?
Laatikollinen liimaamattomia valokuvia, jahas. Tässä odottaa kuulkaa vielä toinen iso työmaa, kun nämä kasat on ensin kertaalleen selvitetty. Milloin siirryin digikameraan? En enää muista, vuosia sitten. Nuo valokuvat ovat sen ajan takaisia. Ohhoh, mahdanko enää edes muistaa mistä otettu ja milloin.
Laatikollinen menneiden vuosien työkalentereja! No, tässähän olisi tiivistelmä siitä, mitä tuli puuhattua kaikki ne vuodet. En taidakaan hävittää näitä vielä. Siinä kuluu rattoisasti yksi sateinen sunnuntai-iltapäivä noita pöyhiessä. Ne on sitä paitsi poltettava. Miksi minä onneton olen säilyttänyt kaiken?
Entäs lehdet? Hiljaisuuden Ystävää kymmenen vuosikertaa, ainakin. Sinapinsiementä samoin. Diakonia-lehtiä, Helsingin Diakonissalaitoksen Viestejä, Voi Hyvin ?lehteä, Tiede-lehteä. Taloyhtiön roskiksen paperinkeräysloota täyttyy hyvästä asiasta, jos en halua pitää kotikomeroa lehtijumissa.
Homma on kiivaimmillaan. Mitä kaikkea vielä löytyykään? Kasoittain palkkaliuskoja, pankin tiliotteita ja tiedotteita, puhelinyhtiön lippuja ja lappuja, Kelan ja verotoimiston selvityksiä, ehdotuksia, päätöksiä. Toinen puuttuu peliin: veroasiat on säilytettävä 10 vuotta. Kymmenen! Eihän näistä ikinä pääse eroon!
Milloin viimeksi tämän operaation tein? Kymmenen vuotta sitten? Olisi kyllä kannattanut pöyhiä useammin.
Nyt on uutisoitu velkaantumisen ja maksuhäiriöiden lisääntymisestä. Monen perintäkierteeseen joutuneen asioita aikoinaan työssä selvitelleen tämä kehitys panee miettimään. Liian helpolla saa nyt velkaa. Monelta unohtuu, että se pitää myös maksaa takaisin, kovien korkojen kera.
Satun olemaan sillä tavalla järjestelmällinen ihminen, että olen koko avioliiton ajan seurannut perheeni talousmenoja ihan mielenkiinnosta. On ollut valaisevaa seurata, miten EU:iin liittyminen tai markkojen muuttuminen euroiksi on vaikuttanut yksityistalouden kulutusmenoihin. Ruuan hinta on ensin laskenut, sitten kivunnut takaisin. Tarjonta on monipuolistunut. Paljon on tullut tarjolle sellaista, mitä harvoin tarvitseekaan.
On monta käyttökelpoista tapaa hoitaa perheen taloutta käytännössä. Kukin valitsee itselleen sopivimman. Meillä on toimittu niin, että olen huolehtinut tuloillani perheen talousmenot ja omat vaate- ym. menoni. Lapsilisät käytettiin lasten vaatteisiin ja harrastuksiin ja lomarahat lomailuun. Toinen hoiti asuntovelkaa ja perheen laskut ja hankinnat omien menojensa lisäksi. Työnjako valittiin tuloerojen perusteella ja käytännön syistä. Lomilla matkusteltiin mökin hankkimisen sijasta. Kun asioista on sovittu yhdessä, taloutta koskevia riitoja ei ole ollut eikä rahankäytöstä tarvinnut tiliä tehdä puolin eikä toisin.
Taloustilanne on muuttunut viime vuosina. Poikien muutettua omaan elämäänsä talousmenot ovat luonnollisesti supistuneet. Tulotkin ovat nyt pienentyneet minun osaltani. Asuntovelka on saatu vihdoin maksetuksi. Matkustelu on terveyssyistä muuttanut muotoaan. Nyt on aika uusia tilttaavia kodinkoneita ja tehdä remontit, jotka ovat olleet odottamassa. Molemmilla on ollut onneksi suunnilleen samanlainen käsitys rahankäytöstä, mikä on helpottanut asioista sopimista.
On elettävä suu säkkiä myöten, sanoi mummo aikoinaan. Ymmärrän sen niin, että pitää elää sen mukaan, mihin on varaa, ei yli varojen. On ollut tiukkoja aikoja, tosi tiukkoja aikoja ja väljempiä aikoja. Äitini on sota-ajan kokeneena sisäistänyt niukkuusmallin niin, että ei salli itselleen mitään, mikä ei ole ehdottoman tarpeellista. Minusta se on itaruutta. Elämästä pitää myös osata nauttia silloin kun voi.
|
|
