Kehuskelin täällä kerran kampaajaani hyvistä syistä. Jospa nyt vuorostaan ylistäisin toista ihmisen hyvinvoinnille tosi tärkeää henkilöä, hammaslääkäriä. Käykööt muut terveyskeskuksen alituiseen vaihtuvien tohtoreiden liukuhihnalla jonottelemassa, minä maksan mieluusti vähän enemmän siitä, että saan hoidattaa perin yksilöllistä hammastarhaani tutussa paikassa tutulla lääkärillä.
Miten joku voi löytää hammaskalustostani joka kerran jotain positiivista sanottavaa, vaikkei löytäisi korjattavaakaan. Miten joku jaksaa olla niin hyväntuulinen ja ystävällinen aina ja muistaa kysyä vuoden takaisen tilanteen ratkeamistakin. No, kiinnosti minuakin kuulla, miten vauva on kehittynyt tällä välin. Kuulemma puhua pulputtaa koko ajan ja taapertaa kaikkialla, vajaa parivuotias.
En liene poikkeus siinä, etten erityisesti rakasta hammaslääkärillä käyntejä. Siksi onkin niin hieno juttu, että hoito on tutun empaattisen ammattihenkilön hallussa.
Röykkiöiden pöyhiminen yllättää. Hyllyn uumenista putkahtaa muinaisen työkännykän laturi. Sitähän etsin kiivaasti toukokuussa, kun luovutin kännykän pois. Siinäpä se nyt on. Ei taida tuota enää kukaan tarvita, mutta ei kai sitä roskiinkaan voi panna. Mihin ekopisteen lokeroon tuommoisen voi työntää?
Laatikollinen liimaamattomia valokuvia, jahas. Tässä odottaa kuulkaa vielä toinen iso työmaa, kun nämä kasat on ensin kertaalleen selvitetty. Milloin siirryin digikameraan? En enää muista, vuosia sitten. Nuo valokuvat ovat sen ajan takaisia. Ohhoh, mahdanko enää edes muistaa mistä otettu ja milloin.
Laatikollinen menneiden vuosien työkalentereja! No, tässähän olisi tiivistelmä siitä, mitä tuli puuhattua kaikki ne vuodet. En taidakaan hävittää näitä vielä. Siinä kuluu rattoisasti yksi sateinen sunnuntai-iltapäivä noita pöyhiessä. Ne on sitä paitsi poltettava. Miksi minä onneton olen säilyttänyt kaiken?
Entäs lehdet? Hiljaisuuden Ystävää kymmenen vuosikertaa, ainakin. Sinapinsiementä samoin. Diakonia-lehtiä, Helsingin Diakonissalaitoksen Viestejä, Voi Hyvin ?lehteä, Tiede-lehteä. Taloyhtiön roskiksen paperinkeräysloota täyttyy hyvästä asiasta, jos en halua pitää kotikomeroa lehtijumissa.
Homma on kiivaimmillaan. Mitä kaikkea vielä löytyykään? Kasoittain palkkaliuskoja, pankin tiliotteita ja tiedotteita, puhelinyhtiön lippuja ja lappuja, Kelan ja verotoimiston selvityksiä, ehdotuksia, päätöksiä. Toinen puuttuu peliin: veroasiat on säilytettävä 10 vuotta. Kymmenen! Eihän näistä ikinä pääse eroon!
Milloin viimeksi tämän operaation tein? Kymmenen vuotta sitten? Olisi kyllä kannattanut pöyhiä useammin.
Nyt on uutisoitu velkaantumisen ja maksuhäiriöiden lisääntymisestä. Monen perintäkierteeseen joutuneen asioita aikoinaan työssä selvitelleen tämä kehitys panee miettimään. Liian helpolla saa nyt velkaa. Monelta unohtuu, että se pitää myös maksaa takaisin, kovien korkojen kera.
Satun olemaan sillä tavalla järjestelmällinen ihminen, että olen koko avioliiton ajan seurannut perheeni talousmenoja ihan mielenkiinnosta. On ollut valaisevaa seurata, miten EU:iin liittyminen tai markkojen muuttuminen euroiksi on vaikuttanut yksityistalouden kulutusmenoihin. Ruuan hinta on ensin laskenut, sitten kivunnut takaisin. Tarjonta on monipuolistunut. Paljon on tullut tarjolle sellaista, mitä harvoin tarvitseekaan.
On monta käyttökelpoista tapaa hoitaa perheen taloutta käytännössä. Kukin valitsee itselleen sopivimman. Meillä on toimittu niin, että olen huolehtinut tuloillani perheen talousmenot ja omat vaate- ym. menoni. Lapsilisät käytettiin lasten vaatteisiin ja harrastuksiin ja lomarahat lomailuun. Toinen hoiti asuntovelkaa ja perheen laskut ja hankinnat omien menojensa lisäksi. Työnjako valittiin tuloerojen perusteella ja käytännön syistä. Lomilla matkusteltiin mökin hankkimisen sijasta. Kun asioista on sovittu yhdessä, taloutta koskevia riitoja ei ole ollut eikä rahankäytöstä tarvinnut tiliä tehdä puolin eikä toisin.
Taloustilanne on muuttunut viime vuosina. Poikien muutettua omaan elämäänsä talousmenot ovat luonnollisesti supistuneet. Tulotkin ovat nyt pienentyneet minun osaltani. Asuntovelka on saatu vihdoin maksetuksi. Matkustelu on terveyssyistä muuttanut muotoaan. Nyt on aika uusia tilttaavia kodinkoneita ja tehdä remontit, jotka ovat olleet odottamassa. Molemmilla on ollut onneksi suunnilleen samanlainen käsitys rahankäytöstä, mikä on helpottanut asioista sopimista.
On elettävä suu säkkiä myöten, sanoi mummo aikoinaan. Ymmärrän sen niin, että pitää elää sen mukaan, mihin on varaa, ei yli varojen. On ollut tiukkoja aikoja, tosi tiukkoja aikoja ja väljempiä aikoja. Äitini on sota-ajan kokeneena sisäistänyt niukkuusmallin niin, että ei salli itselleen mitään, mikä ei ole ehdottoman tarpeellista. Minusta se on itaruutta. Elämästä pitää myös osata nauttia silloin kun voi.
Perheystävä soittaa energiaa puhkuen, on lenkillä. ? Tulettekos kylään ensi sunnuntaina, kysyy hän. ? No, mikä ettei, kiitos kutsusta, tullaan toki. Sinä se ehdit ensiksi, kun minä olin vasta ajatuksen asteella. Olisi oikeastaan teidän vuoro tulla meille, murehdin puhelimeen. ? Hui hai, kuka niitä vuoroja muistaa, tavataan meillä ja jutellaan ajan ja kahvin kanssa missä nyt mennään! ? Näin tehdään!
Ovikello soi aamupäivällä. Pihkura, olen unohtanut, että joku haalarimies tulee säätämään ilmastointia tänään. Maripaidan päälle äkkiä jotain sivistynyttä ja ovelle. Ei, ei meillä ole mitään korjattavaa. Muutamalla muulla kyllä on. Mies peruuttaa tulosuuntaan. Mie menen äkkiä pukemaan.
Iltapimeällä ovikello soi taas. Toinen haalariveikko siinä selittämässä, että tuli nyt katsomaan niitä räystäskouruja. Mie, että mitäs sie nyt tähän aikaan tulit, eihän täällä mitään pimeellä näe. Miestä naurattaa. Toinen meistä, joka olisi tiennyt aiheesta, oli tietysti juuri tänään siellä harrasteseuransa hallituksen kokouksessa. Muutkaan tietäväiset eivät satu olemaan kotona. Todetaan, että hankala on asia hoidettavaksi huomennakin, kun päivällä ei ole kukaan tietäväinen kotona ja illalla ei taaskaan näe.
Kyllä on mukava palata arkeen, elämä rulettaa taas!
Yksi vapaiden päivieni täsmäpuuhista on viimeisinä työvuosina kasoittuneiden erilaisten röykkiöiden raivaus. Pelkäänpä pahoin, että tätä lajia riittää pitkäksi aikaa, vaikka miten ahkeroisi. Sehän nimittäin käy hitaasti, kun pitää joka lippu ja lappu vilkaista mitä siinä on ja samantien päättää lentääkö roskikseen vai pannaanko poltettavien kasaan vai vieläkö säilytetään ja jos niin miksi ihmeessä.
Omaa alaa koskevat sanoma- ja aikakauslehtiartikkelit lentelevät iloisesti roskiin; uutta ja sitäkin uudempaa tietoa tulvehtii joka tuutista. Kaikenlaisten ammattitietoa täydentävien kurssien luentomuistiinpanot ja monisteet; heipsulivei. Nippu pidettyjen koulutusten ja luentojen käsikirjoituksia ja laadittuja ohjelmia; ollutta ja mennyttä. Nämä ovat punnittavien helpoimmasta päästä.
Jossakin merkittävässä saumassa saatuja henk.koht. viestejä työtovereilta tai asiakkailta löytyy pieni nivaska. Mitäs näille? Nyt on päätettävä, kun en keväällä työhuonetta siivotessa siihen vielä kyennyt. Ne ovat olleet aikanaan tärkeitä, ehkä nyt on uusi aika. Jos säilön kaiken, kotini on pian elämäni merkitysarkisto! Hyllyistäkin voisi vapauttaa tilaa ammattikirjallisuudelta ihan uusille tarinoille!
Jospa viimein pelkistyisin ihmiseksi, joka olen. Ne, joille työni on jotain merkinnyt, muistavat. Kenelle pitäisi todistellakaan? On uusien merkitysten aika.
Toinen meistä kantoi pöydälleni Tietokone ?lehden numeron (14/2006), jossa oli haastateltu arkkipiispa Jukka Paarmaa internetajan ilmiöistä. Piispa kertoo olevansa tietotekniikassa täysin maallikko ja käyttävänsä sujuvasti sähköpostia ja kännykkää. Nettisurffailuun ei hänen tiiviissä ohjelmassaan paljon aikaa jää ja tavallisesta allakasta löytyvät menemiset ja tulemiset edelleen parhaiten.
Toimittaja loihe kysymään piispalta houkuttaako verkko syntiin. Vastaus on Paarman tapaan diplomaattinen: ?…en haluaisi puhua netistä synnin pesänä, sillä netti on mahdollisuus moneen ja sitä paitsi ilmiönä eettisesti neutraali, ei hyvä eikä paha.? Piispa myöntää, että paljon väärää ja vahingollista löytyy, mutta netin käyttäjä on vastuussa omalta osaltaan, miten ja mihin nettiä käyttää.
Arkkipiispa painottaa yleistä arvokasvatusta . Hän toteaa, että nykyajan vanhemmat ovat tässä avuttomia ja lykkäävät kasvatusvastuuta koululle. Piispa muistuttaa kymmenestä käskystä, mutta sanoo lähimmäisenrakkaudenkin riittävän. ?Arvoperusta tulee kotoa. Kasvatukseen kuuluu myös medialukutaito. Valvomalla ei pysty suodattamaan kaikkea uhkaavaa pois, pitäisi kasvattaa erottamaan oikea ja väärä.?
Tekniikkaa kehitettiin ihmistä palvelemaan, mutta monen kohdalla se näyttää enemmän hallitsevan kuin helpottavan elämää. Koneet on uskallettava myös sulkea, ohjeistaa arkkipiispa. Ettei tosielämä unohdu.
Vastapaistetun pullan tuoksua talossa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Jouluvehnästen leipomus onnistui hyvin. Panin nyt osaan rusinoitakin, kun Toinen niistä niin tykkää. Mie taas olin jo lapsena niin hirmustunut pullarusinoihin, että kaivoin jokaikisen pois omasta palasestani. Olen edelleen sillä kannalla, että rusina on parasta ilman pullaa ja päinvastoin! Leipomispuuha on rentoa ja mukavaa ja tuottaa maukasta kahvinkaveria. Ei vain ole tullut tartuttua toimeen, kun arkiolossa niin vähän sitä lajia tarvitsee. Kotiäitivuosina leivoin joka viikko, mutta siitä on jo pieni ikuisuus ja olipa kiitollista pullansyöjäporukkaakin enemmän.
Toinen tuli tavallista aikaisemmin töistään, kukkakaupan kautta. ? Onpas herkullinen pullantuoksu, totesi hän myhäillen. Kukkapaketista kuoriutui valkea atsalea. Näin seisahti talvipäivä tähyämään joulua kohti.
Kävipä kerran muinoin niin, että jossakin siivousinnon puuskassani toimitin vanhan Kotiruoka-kirjan paperikeräykseen. Se oli hankittu jo 1960-luvulla ja monet asiat siinä olivat hiukka vanhentuneet uudelle vuosituhannelle tultua. Olin vähän, että johan minä nyt nämä keitokset osaan, mitä meillä. Vaan kuinkas kävikään?
Toinen meistä parahti kirjan perään, uskokaa tai älkää. Se oli kuulemma pelastanut hänen keitoksensa monta kertaa, kun mie satuin olemaan matkoilla tai sunnuntaitöissä tai missä ikinä. Ja mie kun olin luullut, että hänellä oli ihan syntymähyppysissä taito tehdä huushollimme parasta karjalanpaistia!
Ison Kaupungin isossa kirjakaupassa haahuilin marraskuussa. Kohdalle osui ? kuinka ollakaan ? täysin uusittu painos samaisesta Kotiruoka-kirjasta. Alkoi huvittaa hillittömästi, kävi mielessä, että antaisin sen Toiselle joululahjaksi. Ja niin vain vanha kunnon keittokirja palasi uutena kotiin, lahjaksi molemmille.
No niin, siirappipiparitaikinaa on tehty jääkaappiin odottelemaan leipomishetkeä. Taikinassa on todistettavasti ihan oikea, perinteinen pipariaromi. Osa siitä leivotaan ja paistetaan tänään ja loput huomenna, mikäli taikinasta silloin vielä on jotain jäljellä.
Joo, ensin postilaatikossa, sitten roskiksessa. Mainoksia, mainoksia läjäpäin, eikä tarvita mihinkään. Tavarajoulu on mennyt jos sitä koskaan olikaan meillä. Joulusadun tunnelmaa oli, vaikkei joulupukkikaan käynyt. Pihavajan ikkunaan oli viety hyvissä ajoin toivomuskirjeitä, jotka tonttu varmaan toimitti perille. Lahjat ilmestyivät salaa eteiseen tai kuusen alle..
On joulukorttien aika. Jokainen tervehdys nostaa mielessä pientä iloista muistamisilon mylläkkää. Joskus ennen sitä huolestui, jos ei lähettäjä ollut meidän listallamme. Nykyään semmoinen huoli ei enää tunnu tarpeelliselta. Ne kortit, jotka tulevat yllätyksenä, ovat yhtä iloisesti tervetulleita kuin ne, joita osaa odottaa.
Kun posti toi Esipaimenettaren allekirjoittaman joulukortin seurakunnasta, heräsin ajattelemaan miten mukavalta tuntuu, että eläkkeelle jäänyttä työtoveria muistetaan. Sitten tulivat mieleen ne röykkiöt allekirjoitettavia kortteja, joita olin tottunut näkemään joulun alla kirkkoherran pöydän kulmalla. Olen listoilla.
Työtoverit olivat käyneet pikkujouluilokseen teatterissa tällä kertaa. Satunnaislähteen mukaan näytelmä ei ollut kaksinen eikä oikein muukaan oheisohjelma sykähdyttänyt. Isossa joukossa on aina erilaisia käsityksiä siitä, mikä on hauskaa ja kenen kanssa. Oma asenne vaikuttaa paljon. Niin huonoa näytelmää ei olekaan, ettei siitä jotain sentään löydy.
*Mainion kirpeä näkemys jouluruuhkista työpaikoilla Menopaussin blogista nauratti ihanasti.
Tappelua jossain kotiosoitteessa, päihteissä riehuva nuori nainen haetaan väkisin poliklinikan kautta putkaan rauhoittumaan. Itkee poliisiasemalla puhelimeen: äiti, tule hakemaan. Äiti ei tule, on saanut liian monta tällaista puhelua, tytärkin jo aikuinen.
Naapuri korjaa hädissään melkein alasti ulos paenneen viisivuotiaan, etsii vanhoja lastenvaatteita komeroistaan, soittaa poliisille. Pieni poika purkaa kokemustaan poliisisedälle: isä riehuu kännissä, ei siellä uskalla olla. Poliisi etsii äidin toisesta osoitteesta, vie pojan sinne. Riipaisee paljon nähnyttäkin.
Dokumentti poliisin päivystysyöstä herätti monenlaisia mietteitä. On tosi rankkoja töitä, joita kokeneen poliisin sanoin ?kenenkään ei pitäisi joutua tekemään?. Ne työt tehdään, koska jonkun on nekin tehtävä, mutta kyllä se syö ihmistä. Poliisissa työskentelevät ansaitsevat arvostusta, tukea ja myötätuntoa.
Joulu tulee ja monessa osoitteessa varustaudutaan juhlimaan tapaan, joka tietää poliisille töitä. Maailma ei ole toiseksi muutettavissamme, vaikka miten mieltä raastaisi tietoisuus hädissään olevista lapsista. Toivoa antaa, että löytyy edes joku aikuinen, joka välittää, vaikka naapuri tai poliisi.
|
|
