Mitä oikeaa ja totta sanoisi ystävyydestä tänään? (Päivähän täyttyy valmiiksi painetuista latteuksista, joita me ihmiset lähettelemme toisillemme, ehkä kokeaksemme olevamme olemassa jollekin tai mitataksemme ystäviemme määrää?)
Ajattelen Sinua, jolle ei ehkä tullut yhtään meiliä tai tekstiviestiä, jonka postilaatikossa tai eteisen lattialla ei ollut korttia eikä kirjettä tänään. Jossakin voi olla joku, joka silti ajattelee Sinua, vaikka ei ole syystä tai toisesta saanut aikaan minkäänlaista yhteysviestiä. Ajattele Sinäkin! (opettajiasi, oppilaitasi, koulukavereitasi, työtovereitasi, postinkantajaa, lähikaupan kassassa istuvaa, junan , ratikan tai bussin kuljettajaa, tv-uutisten lukijaa, naapuria, häntä, joka joskus oli sinulle tärkeä…) Toivo mielessäsi jotain kaunista, lämmintä ja hyvää tuntemiesi ihmisten polulle tänään. Huomaat, että tuntuu kuin ystäviä olisi joka puolella.
Ystävänpäivän positiivinen viesti voisi olla, ettei tarvitsekaan ajatella liian vakavasti, peruuttamattomasti ja korkealentoisesti ystävyydestä. Ystävällisyyshän ei maksa mitään, siitä saa itse iloa ja tulee ehkä tuottaneeksi iloa toisille.
– Mikä se on joka jaloitta kulkee ja siivittä lentää? No se, joka yöt kulkee, päivät kulkee, eikä koskaan perille pääse? – Sehän on se.. no, se.. sano nyt…
Täälläpä sitä elellään eteläisellä ilmansuunnalla suomenmaan keskipisteestä katsoen. Päivät sujahtelevat vähän liian nopsaan siltä katsannolta, että ehtisi saada aikaan. Mitä pitäisikään? Hassua, miten tuo aikakäsitys on näin eläkkeellä ollen ihan muuttunut. Toinen ihmettelee, kun pöyhin edelleen kaappieni sisältöjä yltä päältä pölyssä ja hämmästelen löydöksiäni. Kyllä ihmisellä on ollut paljon ja monenlaista dokumentoitua elämää tähän mennessä.
Kunnon-Väki pitelee hiihtolomia piakkoin. Mummo-Väen pitää karahtaa ulos kotinurkistaan nyt, jos meinaa ehtiä takaisin ennen pohjoiseen päin pakenevia porolaumoja. Päätin lähteä omaan suuntaani. Ulkoilurompetta, mukavaa oloasustetta, villasukat, pari sopivankokoista kirjaa matkallaoloa varten, digiräpsytin ja päiväkirja laukkuun. Mahtuisikohan vielä termari iltateetä varten ja pussillinen omenoita. Toinen ei taatusti pane pahakseen, jos saa oleilla muutamaisen illan kotona pitkin tai poikin ilman kommentteja töistä tultuaan. Näkeepähän ilahtuvan naaman, kun tulee vaihteeksi vähän kauempaa kuin viereisestä huoneesta. – Tavataan!
Pääkaupunkipäiväni päätteeksi houkuttelin Toisen työstä päästyään katsomaan kanssani paljon puhuttua uutuusfilmiä The Queen. Pääosan esittäjä sattuu olemaan suuresti arvostamani englantilainen näyttelijä, Helen Mirren, jonka status on aina vain kohonnut viime aikoina palkintojen myötä. Katsojia oli runsaasti, ikäisiämme enimmälti.
Ristiriitaisia tunteita herättävä ja yhä roolissaan toimiva brittiläisen kuninkaallisuuden ruumiillistuma ei ole helppo rooli tehdä vakavissaan. Mirren on niin laadukas näyttelijä, että edes tahatonta komiikkaa ei lipsahda mukaan pieteetillä toteutettuun kuningatarhahmoon. Hän onnistuu tuomaan todella hienosti esiin päähenkilön inhimillisen murtumapisteen ja hitaan taipumisprosessin tilanteessa, johon protokollasta ei ole apua.
Tärkeässä roolissa on myös vasta valittua pääministeriä esittävä Michael Sheen, joka onnistuu täydellisesti välittämään esittämänsä henkilöhahmon karismaattisuuden. Elokuvan hahmot myös yllättävät. Prinssi Philip näyttäytyy elokuvassa varsin kovana ja kulmikkaana ja prinssi Charles mielikuvaa pehmeämpänä ja diplomaattisempana. Kuningataräidin esittäjä muistuttaa esikuvaansa kovin vähän. Muu kuningasperhe loistaa poissaolollaan.
Pidin elokuvasta. Tarina oli faktan ja fiktion sekoitusta; henkilöt olivat todellisia ja elokuvaan oli leikattu mukaan kohtalaisen runsaasti myös aitoa, alkuperäistä uutisfilmimateriaalia. Tarinan kulkuun eläytyessä saattoi jopa unohtaa, ettei pääosaa esittänytkään kuningatar Elisabet itse – mikä jo sinänsä kertoo jotain.
Tämä on sitä vuodenaikaa, jolloin on saanut nauttia television urheilulähetyksistä semmoinenkin katsoja, jota pelkkään vauhtiin ja voimaan perustuvat talviurheilulajit kiinnosta. Em-taitoluistelukisoista lähetetyt ’valitut palat’ ovat olleet herkuttelijan juhlaa.
Olen miettinyt tämän urheilulajin vaativuutta ja palkitsevuutta. Miten pitkä on tie sille osaamisen tasolle, jolla menestytään kansainvälisissä kilpailuissa. Miten lyhyt on optimaalisen taidon aika ja kovaa työtä vaatii pysyä huipputasolla. Ja miten pienestä onnistuminen on joskus kiinni kisajäällä.
Kilpailujen seuraamisen nautinto on kasvanut sitä mukaa, kun omien taitotaso on noussut ja sijoitukset parantuneet. Myös pisteiden laskusysteemin tarkennus tekniseen ja objektiiviseen suuntaan tuntuu hyvältä. Enää ei jää tilaa tuomaripelille ja kilpailijain entisten meriittien vaikutukselle siinä määrin kuin vuosia sitten.
Vuosien mittaan lajikehityskin on ollut huimaa. Hypyt tulevat yhä vaativimmiksi. Jäätanssi lähestyy jo akrobatiaa. Voimaa, vauhtia ja taitoa pitää olla. Sitten on vielä ’se jokin’, persoonallinen lumo, ilmaisukyky, jota ilman ei mestariksi tulla. Ja vielä onneakin, onnistumisen tahtoa tarvitaan.
Tottahan sekin on, että Euroopan mestaruus heltiää helpommin kuin MM-mitali tai Olympiakisojen palkintosija. Kaukoitä on näyttämässä kaapin paikkaa sekä Euroopalle että amerikkalaisille. Venäjällä ei enää ole itsestään selvää ylivoimaa edes EM-kisoissa.
Kiitos upeista elämyksistä Kiira, Susanna ja Alisa! Onnea pronssimitalista, Kiira Korpi!
Ajatella, vieläpä tuli eteen palaveri, vaikka jo luuli työstä jäätyään, että ei enää ikinä. Ei samanmoisten asiain kimpussa tosiaankaan, mutta kumminkin. Kollegan kanssa oli tullut luvattua muinaisille kurssikavereille viimeksi tavatessa, että me sitten kutsutaan koolle porukka, kun ollaan eläkkeellä. No, nyt ollaan siinä.
Ei muuten olla nähtykään sen jälkeen, kun jäätiin. Piti ensin päivittää tietokanta: mitä kummallekin on tapahtunut, miltä eläkkeelle jääminen ja sittemmin oleminen on tuntunut ja sitä rataa. Minähän en päässyt hänen lähtöjuhliinsa, kun satuin jäämään auton alle edellispäivänä. Elämä se sitten jaksaa yllättää.
K.kaveri oli luvannut palata kotiinsa tekemään ruokaa itselleen ja toiselleen puolipäivän aikaan, joten aikaa oli sen verran. Tunti ja kolme varttia elämän päivitystä, vartti asian suunnittelua. Tämähän meiltä käy. Seuraava tapaaminen kuukauden päähän ja kumpi etenee mitenkin. Siinäpä se.
Se ero on entisiin, että tämä palaveri ei enää tuntunut työltä. Se oli iloa.
Ulkoilureitin metsässä oli käynyt moottorisahamies, jonka jäljiltä oli runkoja pitkin ja poikin, oksia kasoissa ja levällään, risuja huiskin haiskin. Pihka tuoksui. Saapa nähdä milloin ja miten jatkuu tämä kaupungin puisto-osaston metsänhoito-operaatio, nyt oli hiljaista.
Aamuisella kävelyllä oli kylmää ja kaunista. Huurre kimalsi pensaissa, heinänkorsissa, peltoaukean peittävällä hangella. Sininen avaruus hulmuili maiseman yllä. Ojanpielen pajukot puskivat kissoja. Kulkijan askelet narskahtelivat hilpeästi – talviääni, jota olen ikävöinyt!
Kaapin nuohousoperaatio on loppusuoralla. Säilytettävät paperit ovat siistissä kasoissa menossa asiakirjalokerikkoon. Monta nivaskaa on jo hiiltynyt takassa tai päätynyt keräyslaatikkoon. Osa lehtiä jää vielä pinoon, taidan tietää mihin ne voisi viedä luettavaksi.
Työhuoneessani oli muuan mappi öö, johon tapasin sijoittaa paperit, jotka eivät kuuluneet selvästi mihinkään kategoriaan. Sinne päätyi myös turhalta tuntuneita tiedotteita, joita ei suoraan roskiinkaan kehdannut heittää. Mappi öössä ne kypsyivät, kunnes aika oli ne hoitanut heivauskuntoon.
Moinen instituutio olisi tarpeen kotiosoitteessakin. Jos ei nyt mappi, niin jonkinlainen haudutuslaatikko, mutta ehdottomasti vain yksi, muinaisen kenkälaatikon kokoinen.Sinne vain kaikki mitä ’ei vielä voi panna pois’. Kylkeen viimeinen käyttöpäivä ja sen jälkeen heipsulivei.
Toinen kurkistaa joka päivä töistä tultuaan kaappihuoneen ovelta hahmottaakseen tilanteen. Jatkuu? No jatkuu jatkuu, kunnes on valmis. Ei saa ärsyttää äitikarhua.
Olen huomannut, että asiakkaana ollessani minua nykyisin teititellään. Kun kohdalle sattuu saman ikäpolven ihminen, se tuntuu vielä vähän hassulta. Olen sisäistänyt pohjoismaisen tasa-arvoisen sinuttelukäytännön, joka viime vuosisadalla oli tapana Suomessakin.
Hämmästyin lukiessani Hesarin kuluttajasivulta naistoimittajan kolumnia aiheesta. ”En aio viedä rahojani liikkeeseen, joka ei arvosta haluani tulla sinutelluksi.” Toimittaja arveli ’teitittelyvimman’ tulevan meille EU:n vaikutuksesta. Ranskalaista touhua! Näin tunteenomaisestiko tähän nyt pitää suhtautua?
Vanhempieni sukupolvi on teititellyt omia vanhempiaan kunnioituksen osoituksena. Terapeutti teitittelee asiakastaan iästä riippumatta, koska on sisäistänyt ammatillisen etäisyyden välttämättömyyden hoitosuhteessa. Hyvään käytökseen kai kuuluu meilläkin, ettei mennä sinuttelemaan oikopäätä jokaista.
Tässä asiassa ollaan hyvin henkilökohtaisten tuntemusten ja kokemusten maaperällä. Mitä satunnaisempi asiakastapahtuma on, sitä tärkeämpi on teitittelyn luoma tila kohtaamisessa. Mitä tutumpi vastapuoli, sitä herkemmin kommunikoidaan sinutellen ilman sen kummempia ’kauppoja’.
Minua teitittely ei loukkaa eikä yleensä sinuttelukaan. Jos sinutteluun asiakastilanteessa liittyy mitätöivä ja ylimielinen asenne, se kyllä voi kirpaista. Silloin saatan kääntää selkäni ja kävellä ulos. Onneksi tuo on harvinaista. En ryhtyisi ’opettamaan’ asiakaspalvelijaa, vielä vähemmän asiakastani. Elämä opettaa.
Jo junassa Yst. Sosiaalineuvos ja mie osuimme rehevän naishenkilön viereen, joka kertoi olleensa lääkäripäivillä ja puuttui sivusta puheeseemme, joka koski tieteen tulevaisuusennustuksia. Matka kului hauskasti aidolla pohjalaismurteella kerrottujen laihialaisvitsien höystämänä. Tarttuva nauru rouvalla!
Kävimme siis Tieteen päivillä, Ison Kaupungin yliopistolla. Mielenkiinnon kohteena oli ?Kurkistus aivoihin?. Puolitoistatuntinen sisälsi viisi vauhdikasta varttitunnin esitystä powerpointteineen ja muutamia kysymyksiä vastauksineen. Näin se pitää olla. Kun asian esittäjä joutuu tiivistämään sanomansa, pysytään keskeisessä informaatiossa ja yleisö pysyy mukana.
Tiesittekö, että systeemisen neurotieteen ja aivokuvantamisen huippuyksikkö sijaitsee Otaniemessä. Teknillisen korkeakoulun kylmälaboratorion kalliit ja herkät mittalaitteet ovat tarpeen näissä tutkimuksissa. TKK:sta olivat myös asiantuntijat yhtä lukuunottamatta. Panin merkille, että neljä viidestä professori/dosentti ?tason asiantuntijasta oli naisia. Näin meillä nykyään.
Oli erittäin mielenkiintoista saada täsmällistä tietoa aivojen kuvantamismenetelmistä, kun potilaskokemusta kyseisistä toimenpiteistä jo on. Myös muistin toiminnasta, kielen ymmärtämisestä, näköaistin toiminnasta, kipuaistimusten paikannuksesta ja vuorovaikutuksen merkityksestä aivojen toiminnassa tuli kiinnostavaa uutta tietoa.
Pimeää energiaa
ja vuorovaikutuksen merkityksiä
Jäi mieleen muun muassa, että aivoilla on vielä tutkimatonta pimeää energiaa käytössä lepohetkinä, kun ne järjestelevät saatua informaatiota. Tämmöiset joutilaat ajat ovat aivoille tärkeitä. Aivot aktivoituvat myös enemmän, jos saatu kielellinen informaatio ei ole odotettua vaan yllättävää. Tästä johtuen esimerkiksi runouden lukeminen on erittäin aktivoivaa.
Prof. Riitta Hari totesi, että sosiaalinen neurotiede on vasta tulossa. Vuorovaikutuksen tutkiminen aivoissa on hankalaa, kun muuttuvia osia on vakioita enemmän. Hetken häivähdyksessä tapahtuva asioiden merkityksen syntyminen on pystytty paikantamaan aivoissa. Tuntui tutulta tiedolta, että muistijälki, johon liittyy emootio, säilyy kauemmin.
UBUNTU ?periaatteella ihminen onkin persoona vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Yst. Sosiaalineuvos, jonka kanssa lounastimme vilkkaasti kuulemaamme kommentoiden, palasi jatkamaan kurkistuksia fysiikka-aiheisiin. Mie siirryin kurkistamaan tavaratalon alehyllyille ja sieltä jo sitten hankkiuduinkin muutaman tarpeellisen ja tarpeettomankin tavaran kanssa kotiin.
Avartavaa ja inspiroivaa ?pimeän energian? varassa soljumisen vastapainoksi.
Kehuskelin täällä kerran kampaajaani hyvistä syistä. Jospa nyt vuorostaan ylistäisin toista ihmisen hyvinvoinnille tosi tärkeää henkilöä, hammaslääkäriä. Käykööt muut terveyskeskuksen alituiseen vaihtuvien tohtoreiden liukuhihnalla jonottelemassa, minä maksan mieluusti vähän enemmän siitä, että saan hoidattaa perin yksilöllistä hammastarhaani tutussa paikassa tutulla lääkärillä.
Miten joku voi löytää hammaskalustostani joka kerran jotain positiivista sanottavaa, vaikkei löytäisi korjattavaakaan. Miten joku jaksaa olla niin hyväntuulinen ja ystävällinen aina ja muistaa kysyä vuoden takaisen tilanteen ratkeamistakin. No, kiinnosti minuakin kuulla, miten vauva on kehittynyt tällä välin. Kuulemma puhua pulputtaa koko ajan ja taapertaa kaikkialla, vajaa parivuotias.
En liene poikkeus siinä, etten erityisesti rakasta hammaslääkärillä käyntejä. Siksi onkin niin hieno juttu, että hoito on tutun empaattisen ammattihenkilön hallussa.
|
|
