Onnellisen kotijoulun jälkeen valmistauduimme kahdestaan matkaan Lapsuusmaalle. Jo puhelimessa olin saanut vanhainkodin hoivaosastolta tiedon, että äidin hatara lyhytmuisti tuntuu täysin romahtaneen viimeisen viikon aikana. Jouluaattoillan vierailu veljenpojan perheessä oli väsyttänyt kovasti ja unohtunut saman tien vanhainkotiin palattua. Yöt ovat olleet levottomia ja päivälläkin sattunut kaatumisia – seurauksena onneksi vain mustelmia.
Tuloiltana poikkeamme osastolla. Äiti seisoo käytävällä rollan kanssa, katsoo tiukasti, sitten kasvot aukeavat hymyyn, kun hän tuntee. Puhelimessa hän oli viimeksi kysynyt: ”Mikäs se siun mieheis nimi on, ko mie en nyt muista.” Huokaan helpotuksesta, ihanaa, hän tuntee vielä tyttärensä ja vävynsä. Naapurihuoneen täti jo kysyy omalta tyttäreltään: ”Kukas se sie oot, tulit sie tappamaa miut?”.
Toisena päivänä menen osastolle vähän puolen päivän jälkeen. Aamutoimet on tehty, lounas syöty ja väki on ruokalevolla. Äiti istuu yhteisen olotilan sohvalla. Hän jaksaa siinä tai omassa nojatuolissaan vajaan puoli tuntia kerrallaan – sitten hän jo tahtoo vuoteelle lepäämään. Käymme vanhainkodin aulassa, istumme keinutuoleihin toviksi. Koetan kertoa kaikenlaista, mutta Äiti palaa aina toistelemaan samoja. Aulan presidenttien kuvista hän tunnisti elokuulla vielä neljä, enää ei niitäkään. – Minnuu niin väsyttää, lähetää kottii, hän sanoo kohta.
Päivällisaikaan kerron käyväni pienellä kävelyllä sillä välin, kun osaston väki ruokailee. Kierrän pienen lenkin valaistuja lähikatuja, hengitän syvään raikasta talvi-ilmaa. Iltajuna rullaa asemalle, kolme kaksikerroksista vaunua ja muutama matala. Tulee mieleen: jos juoksisin junaan, olisin iltayöstä jo kotona. Osastolle palatessani äiti on paniikissa eikä tahdo millään rauhoittua. Hän toistelee taukoamatta: missäs mie oon, kukas miut tänne toi, jokos myö lähetää, viet sie miut kottii. Kun en lopulta enää jaksa selittää, äiti kiukkuaa: mikset sie vastaa, vastaa miulle.
Katselemme taas kerran valokuvat ja puhelen tutuista ihmisistä. Sitten laulamme yhdessä tutut joululaulut. Äidillä on yhä ihmeen kaunis ääni ja hän laulaa kaikki säkeistöt oikein. Aina kun laulu loppuu, alkaa sama kysely. Yritän välillä lukea ääneen Anni Korpelan runoja, joista hän on ennen pitänyt. Äiti ei jaksa kuunnella. Jalkaa särkee, kivutonta asentoa ei löydy. Itkuinen valitus ja kyseleminen jatkuu kunnes äiti on niin väsynyt, että torkahtaa hetkeksi. Istun nojatuoliin ja suljen silmät. Miten ne jaksavat tätä päivästä toiseen.
Iltapalalle äiti ei halua ollenkaan. Sanon vain, että mennään silti ja kiepautan hänet ylös vuoteesta. – Elä revi minnuu, äiti ärisee, lähtee kuitenkin. Ruokailuhuoneessa hän on vakuuttunut, että hänet on tuotu lääkärin vastaanotolle. Särkylääke menee hyvin alas, mutta muutama lusikallinen kiisseliä vaatii jo neuvottelua. Iltapesulla äiti tahtoo pestä itse hampaat ja huuhtoa suun. Ihmettelen muutamia rutiineja, jotka ovat säilyneet äidin hajoavassa maailmassa. Hän haluaa myös itse päättää mitä pukee ylleen. Hoitaja sanoo, että äiti saattaa vaihtaa mekkoa monta kertaa päivässä. Peittelen äidin vuoteeseen. Toinen hakee minut, menemme veljen kotiin yöksi.
Aamulla käymme hyvästelemässä. Äiti jää käytävälle katsomaan jälkeemme rollaan nojaten. Miten pieneltä ja hauraalta hän näyttääkään, valkotukka. – Elkää jättäkö minnuu tänne, jokos työ määttä pois… sanat polttavat kipuna sydäntä ja kumaraan painunut olemus hitsautuu lähtemättömäksi kuvaksi mieleen.
Hakisit äidin jo kotiin, Sinä hyvä ja ihmisiä rakastava.
Lähettelevät kutsuja hammasklinikalle, kun sen luvan on kerran antanut. Eilen posti kantoi taas kotiin semmoisen. Ajan tilaaminen hammaslääkärille on yleensä verrattavissa ns. tervanjuontiin; aina uuden viikon alkaessa tulee mieleen, että kupillinen on vieläkin juomatta. Systeemi on kätevä: aika tarvitsee vain vahvistaa, peruutus hoituu unohtamalla koko jutun.
– Hammasklinikka, ajanvaraus.
– Hyvää huomenta, täällä on asiakkaanne Ellinoora Sejase. Sain teiltä tiedon, että minulle on varattu aika silloinjasilloin klo 12. Vahvistaisin varauksen.
– Kenelle se aika on?
– Sillejasille hammaslääkärille.
– Milloin aika on?
– Siis… silloinjasilloin kello 12.
– Mikä teidän nimenne on?
– Siis…Ellinoora Sejase.
– Onko teidän osoitteenne edelleen sejase?
– (nauratusta nieleskellen) Ilmeisesti, koska kirjeenne tuli perille.
– (ilmeettömällä rutiinilla) Kiitos vahvistuksesta. Tervetuloa.
Saattaa olla, että systeemin kätevyys on hiukan näennäistä. Ajanvaraushenkilölle ei kannata kertoa kaikkea kerralla. Miten minä nyt en tätä opi?
On olemassa sanoista kiinnostuneita ihmisiä. Kiinnostavuus liittyy ilmaisullisiin mahdollisuuksiin, vivahteisiin ja merkitysvariantteihin. Luin jostakin, että ihminen käyttää aktiivisesti arkipuheessaan noin tuhatta sanaa. Onko se paljon vai vähän? Jokaisella erityisalueella on spesifistä sanastoa. Ihminen kokee avuttomuutta sellaisen tekstin parissa, jonka sanastoa hän ei tunne. Omankielisen tekstin ymmärtäminenkään ei ole aina helppoa.
Toisinaan äimistelemme Toisen kanssa television iltauutisten ääressä, mitähän tuokin tarkoitti. Uutinen muotoillaan yleensä selkokieliseksi, mutta haastattelut viipaloidaan ilmeisesti sekuntikellon mukaan, vaikka tiedetään, että monella asiaan pääseminen kestää ja puhe kaartelee ojanpiennarta. Kun ei osaa sanoa oikein mitään järjellistä, turvautuu helposti kapulakieleen. Sillä saattaa onnistua antamaan asiantuntijuuden vaikutelman. Katsoja vain turhautuu yrittäessään ymmärtää yhtä yhteydestään irrotettua lausetta.
Esimerkiksi EU-asioita ymmärtääkseen pitäisi olla perillä erityissanastosta ja kopallisesta lyhenteitä, joita viskellään rahvaalle kuin jyviä kanoille. Tunnistamme jo ehkä direktiivin ja lobbauksen, mutta tiedämmekö tarkalleen, mikä on vaikkapa valuuttakori, demokratiavaje, alkuperämaaperiaate tai euroskleroosi? Entä lyhenteet? Tutuimpia lienevät Etyj, Europol, EMU, ECB (EKP) ja EEA (Eta). Pelkästään se seikka saa epätoivon partaalle, että on olemassa englanninkieliset ja suomenkieliset lyhenteet erikseen ja että kummatkin ovat jo kertaalleen muuttuneet kehityksen edetessä.
Kieli elää aina aikaansa. Jotkut paheksuvat inglismejä ja yrittävät keksiä keinotekoisia supisuomalaisia vastineita, mutta eiväthän ne tartu. Globalisaatiosta ei tule maapalloistumista, vaikka sitä kuinka tuputtaisi. Puheeseen ja mediaviestintään ilmaantuu uusia sanoja, joita käytetään innokkaasti, kunnes niiden uutuusarvo himmenee. Jo jonkin aikaa kaikki vaikea tai mahdoton on ollut ’haasteellista’ ja nykyään ’mennään mukavuusalueen ulkopuolelle’ asiassa kuin asiassa. Onneksi viimeksi mainitun ei tarvitse koskea mukavuuspainotteisia iäkköhenkilöitä.
Tulin taannoin olleeksi omaa mieltäni Meryl Streepin onnistumisesta Mamma miassa; niin paljon hänen hienoja roolisuorituksiaan on tullut nähtyä, että tuo ei oikein tuntunut osuvan kohdalleen. Sen sijaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvassa Streepin tulkinta muotimaailman first ladysta oli täydellinen. Streep ei horjahtanut päähenkilön henkilökohtaisen katastrofin hetkelläkään valitsemastaan tyylistä. Miten voi yhdellä katseellakin puhua paljon, kun taidon hallitsee! Elokuva on visuaalisesti loistelias ja tehty sinänsä heppoisesta aiheesta huolella ja kevein vedoin parodioiden. Nuori Anne Hathaway toisessa pääosassa onnistui kohtuullisen hyvin ja oli aiheeseen sopivasti näyttävä. Ilmeisesti filmibisnes tarvitsee yhä uusia julia roberts-tyyppejä.
En taida olla ainoa, jota kiinnostaa katsoa televisiosta FST:n elokuvia. Ruotsalaiset osaavat rikossarjojen ja -elokuvien teon, heillä on yleensä myös oivalliset käsikirjoitukset tarinoissaan. Päähenkilö näyttäytyy usein inhimillisenä ilman sankarin sädekehää eikä aina onnistu sataprosenttisesti pyrkimyksissään, varsinkaan ihmissuhteissaan. TV-Ykköselle otetusta komissario Van Veeteren-sarjasta ei vielä tiedä, alkujakson kirvesmurhien vyyhti ainakin on mahdollisimman kamala. Eläkkeelle jääminen ei taida estää vanhaa poliisimiestä sotkeutumasta seuraajiensa tutkimuksiin. Hyvä esimerkki siitä, että voi olla vaikea irrota työelämästä ja voi luulla itseään korvaamattomaksi.
Taannoin FST:llä esitetyn elokuvan Päivä ja yö erikoinen autokeskeinen kuvausratkaisu toimi yllättävän hyvin. Aihe oli ruotsalaisten tyyliin puistattavan kolea eikä synkkää itsemurhatarinaa kevennetty millään. Niukkailmeinen Mikael Persbrandt onnistui pääosassa luomaan uskottavan hahmon emotionaaliseen tyhjiöön vajonneesta arkkitehdistä, joka halusi pois elämästään, mutta sitä ennen yritti vielä kerran hakea kosketusta lähimpiin ihmisiinsä. Katsoja joutui ikään kuin tragedian todistajana seuraamaan päähenkilön epätoivon syvenemistä aina traagiseen loppuun. Hyytävä kuvaus elämästä, joka on lähtenyt jo alusta asti kulkemaan katastrofia kohti.
Legendaarisia kestosuosikkeja meillä ovat Kieslowskit, joita taas tulee putkeen sekä vasta kertaalleen nähty Kummisetätrilogia. Jouluksi on jo varattu Joulutarina sekä pari animaatiofilmiä kotiin. Ei uskoisi, miten Vaari ja Mummelikin voivat nauttia eläinsaduista odotellessaan katsojakaverin kasvamista.
* Poronkusemaksi määritellään matka, jonka poro kykenee kulkemaan virtsaamatta. Eläin ei nimittäin pysty pissimään vauhdissa. Mittausten ja poromiesten perimätiedon mukaan kusemaväli on enimmillään 7,5 kilometriä, silloin kun ajoporon perään kuormataan mies ja ahkio.
Pidätyskyvyn määrää pitkälti poron muista märehtijöistä poikkeava munuainen. Se kerää tehokkaasti talteen ravintoaineita, minkä ansiosta virtsa on jäkäläravinnolla puhdasta kuin akkuvesi ja virtsaamistarve vähäinen. – – Poroa uhkaa kusiumpi ja myrkytystila ellei sille suoda pissataukoa. *
(Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikkö Mauri Nieminen Tiede – lehdessä 12/08)
Kehitys kehittyy. Paitsi MySpacea ja kaiken maailman gallerioita, on tullut muotiin kuorruttaa blogisivustojakin kuin täytekakkua. Kimalletta ja välkettä kylvetään surutta, joissakin rämähtää tai kilahtaa heti soimaan blogistin lempimusa, joissakin tarjoillaan YouTuben pläjäyksiä toisensa perään. Kuvan käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Minkä määrän digikuvia blogit ovatkaan pursottaneet virtuaalitaivaalle!
Ilmiössä lienee kysymys yleistyvästä viihteellistymisestä, joka näkyy päivälehdistössä ja television ajankohtaisohjelmissakin, jopa Ylellä. Ilmiö kertoo ajastamme, jossa julkisuus mittaa olemassaoloa ja sen laatua. Ilmiössä pelkistyy myös monen blogin idea: näkyä ja kuulua, tuoda oma eksistenssi koreaksi meikattuna estradille – laulaa voittajan hittiä lainahöyhenissä ilman omaa sanottavaa.
Ehkä joskus taas huomataan, ettei kaikkien musiikkimaku ole samanlainen ja musiikki ylimalkaan on mitä suurimmassa määrin hetken tunnelmaan liittyvä. Kuvaryöppy on kuin sanaryöppy, ajatus hukkuu tulvaan. Niukkuudella on ystävänsä, hiljaisuus voi puhua ääntä voimakkaammin ja minimalismi avata maailmojen sfäärit.
Joo, taas on päivä mennyt tässä ihan itekseen, ihmetellessä. Juutuin joulukorttitalkoisiini, joka sinänsä on ihan mieluisaa puuhaa, mutta miten se nyt alkoi sekä loppui tunaroinnin merkeissä. Milloin oli sakset tai liima hukassa, milloin lipsahti jouluiseen tekstiin kirjoitusvirhe tai osoitetarra suttaantui. Kun kaikki oli viimein niiltä osin kondiksessa, ei postimerkkiarkkia enää löytynyt mistään. Ihan varmasti olin sen ostanut, voi onneton taaskin.
Ihmisen kyky keskittyä vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan on joskus uskomaton. Merkit olivat korteissa ja kuorissa valmiiksi liimattuina odotelleet jo viikon päivät.
Seurailimme teeveestä Linnan juhlijoita illan kynttilähämärässä. Kiinnitin huomioni mahdollisesti vääriin asioihin, niin kuin siihen, ketä kulttuuri-ihmisiä oli kutsuttu tasavallan presidentin vieraaksi – ja siis eräällä tavalla nostettu kansakunnan kaapin päälle. No, esimerkiksi Idols-voittajatyttö ja elähtänyt iskelmälaulaja osui näkökenttään, heitä oikein haastateltiin. Vaan oliko heillä sanottavaa…
Kyllä väliin saa ihmetellä mitkä asiat näyttäytyvät tärkeinä. Presidenttiparin käsien kautta marssi mitalit rintapielessä ansioituneita kansalaisia, joista selostajilla ei nimeäkään kerrottavana, vaan annas kun tuli joku, jonka puku oli haettu suoraan Pariisista tai teetetty Marimekon vanhoista verhoista, sepä herätti toimittajan eloon.
Kutsuille oli kehitetty teemaksi Itämeri. Aiheesta kuultiin järkipuhettakin, kalastajalta, jolta haastattelija vetäisi mikrofonin nenän alta kesken kiinnostavan lauseen. Oli kiire päästä näyttämään tanssijoita, jotka velloivat kuin kalaparvi sumpussa. Toisaalla tungeksivat köyhät lihakeittoa särpien torilla. Televisiossa käytiin taas talvisotaa, kun meillä jo nukuttiin. Ei tätä jaksa.
Olisi tietysti jo aikaa pitänyt mennä isoon leffateatteriin, kun jo kaikki ovat sen käyneet näkemässä, itkemässä, ulvomassa naurusta ja laulamassa mukana. En oikeastaan kaivannut tuontapaista yhteisöllisyyttä juuri nyt, joten en ollut pahoillani, kun Toinen kantoi tuoreen blu-rayn kotiin.
Soitto ystävälle, että josko katsottais yhdessä meillä. Minä leivoin kakun ja keitin kahvit. Sohvan tuntumaan pikku lasilliset madeiraa, suolakeksejä, pipareita ja paperinenäliinoja. Abba-soundit jytkyttivät ämyreissä ja äärimmilleen viritetty riehakas hulabaloo täytti kotiteatterin ruudun.
Voin kuvitella, että tämä on menestys. Ihan kuin joskus 60-luvun lopulla käytiin moneen kertaan itkemässä Sound of Musicin ihana rakkaustarina ja ne laulut jäivät elämään. Mamma mia ei kuitenkaan sytyttänyt ihan semmoisia fiiliksiä kuin kuvittelin. Ehkä Meryl Streep ei ollut paras valinta tähän, hän tuntui kompensoivan väsähtäneisyyttään yrittämällä liikaa. Pierce Brosnan oli löytänyt Bond-ilmeensä lisäksi pari muutakin, mutta ei pääparin kemia oikein sähähtänyt.
Viihtyisää silti! Erittäinkin nuorten energia, svengaava musiikki tansseineen ja se hurmaava välimerellinen maisema puraisee ihanasti joulukuun hämäräpäivässä, kun ikkunan takana sataa räntää.
Se on silleen, että tähän aikaan vuodesta ajatus kulkee kokkareissa – siis paakkuuntuu – vaikka voipihan se liikuskella pikkumustissa ja korkokengissäkin senpuoleen. Kuuluu vuodenaikaan, jota etelässä ei kai saisi kutsua kaamokseksi, kun oikeakin sellainen on tuonnempana olemassa. Mikä olisi hyvä nimi tälle ilmastonmuutoksen salakavalasti tuunaamalle vuodenajalle, joka ei ole talvi näillä main, vaikka saattaa hetkittäin melkein muistuttaa sitä.
Kuka keksii mitäkin selvitäkseen tästä as-if-talvesta, kun ei oikein ole valoisaa eikä kaiken aikaa pimeääkään ja kun on satavinaan lunta, joka kohtsillään onkin vettä. Älkää moittiko meitä, jotka sytytämme jouluiset valot pihaan jo adventiksi, kun se lumi, jota niin kovasti odotettiin ja jota niin kauhiasti tulikin, on sulanut ja vesi lillii taas kaikkialla. Lyhtykynttilöitä kuluu ja takkapuita vaikka hiilidioksidijalanjäljellä meitä ahdistellaan.
Muuan eteläisen Euroopan mies sanoi, että heikäläiset tulisivat hulluiksi, jolleivät näkisi kahteen päivään aurinkoa. Ilmankos meitä täällä pohjolassa on niin moneksi, kun emme näe aurinkoa viikkokausiin. Kellään muilla maailmassa ei ole niin paljon irtosuhteita kuin suomalaisilla, kiljui iltalööppi taannoin. Minkähän tutkimuslaitoksen pikkujoulukokkareisen aherruksen tulos tämä tieto mahtaa olla?
Huokaus. Täytyy vain sanoa puuttuvan auringon syyksi, kun talvikin pettää vuosi toisensa perään.
|
|
