Olisi tietysti jo aikaa pitänyt mennä isoon leffateatteriin, kun jo kaikki ovat sen käyneet näkemässä, itkemässä, ulvomassa naurusta ja laulamassa mukana. En oikeastaan kaivannut tuontapaista yhteisöllisyyttä juuri nyt, joten en ollut pahoillani, kun Toinen kantoi tuoreen blu-rayn kotiin.

Soitto ystävälle, että josko katsottais yhdessä meillä. Minä leivoin kakun ja keitin kahvit. Sohvan tuntumaan pikku lasilliset madeiraa, suolakeksejä, pipareita ja paperinenäliinoja. Abba-soundit jytkyttivät ämyreissä ja äärimmilleen viritetty riehakas hulabaloo täytti kotiteatterin ruudun.

Voin kuvitella, että tämä on menestys. Ihan kuin joskus 60-luvun lopulla käytiin moneen kertaan itkemässä Sound of Musicin ihana rakkaustarina ja ne laulut jäivät elämään. Mamma mia ei kuitenkaan sytyttänyt ihan semmoisia fiiliksiä kuin kuvittelin. Ehkä Meryl Streep ei ollut paras valinta tähän, hän tuntui kompensoivan väsähtäneisyyttään yrittämällä liikaa. Pierce Brosnan oli löytänyt Bond-ilmeensä lisäksi pari muutakin, mutta ei pääparin kemia oikein sähähtänyt.

Viihtyisää silti! Erittäinkin nuorten energia, svengaava musiikki tansseineen ja se hurmaava välimerellinen maisema puraisee ihanasti joulukuun hämäräpäivässä, kun ikkunan takana sataa räntää.