Onnellisen kotijoulun jälkeen valmistauduimme kahdestaan matkaan Lapsuusmaalle. Jo puhelimessa olin saanut vanhainkodin hoivaosastolta tiedon, että äidin hatara lyhytmuisti tuntuu täysin romahtaneen viimeisen viikon aikana. Jouluaattoillan vierailu veljenpojan perheessä oli väsyttänyt kovasti ja unohtunut saman tien vanhainkotiin palattua. Yöt ovat olleet levottomia ja päivälläkin sattunut kaatumisia – seurauksena onneksi vain mustelmia.

Tuloiltana poikkeamme osastolla. Äiti seisoo käytävällä rollan kanssa, katsoo tiukasti, sitten kasvot aukeavat hymyyn, kun hän tuntee. Puhelimessa hän oli viimeksi kysynyt: ”Mikäs se siun mieheis nimi on, ko mie en nyt muista.” Huokaan helpotuksesta, ihanaa, hän tuntee vielä tyttärensä ja vävynsä. Naapurihuoneen täti jo kysyy omalta tyttäreltään: ”Kukas se sie oot, tulit sie tappamaa miut?”.

Toisena päivänä menen osastolle vähän puolen päivän jälkeen. Aamutoimet on tehty, lounas syöty ja väki on ruokalevolla. Äiti istuu yhteisen olotilan sohvalla. Hän jaksaa siinä tai omassa nojatuolissaan vajaan puoli tuntia kerrallaan – sitten hän jo tahtoo vuoteelle lepäämään. Käymme vanhainkodin aulassa, istumme keinutuoleihin toviksi. Koetan kertoa kaikenlaista, mutta Äiti palaa aina toistelemaan samoja. Aulan presidenttien kuvista hän tunnisti elokuulla vielä neljä, enää ei niitäkään. – Minnuu niin väsyttää, lähetää kottii, hän sanoo kohta.

Päivällisaikaan kerron käyväni pienellä kävelyllä sillä välin, kun osaston väki ruokailee. Kierrän pienen lenkin valaistuja lähikatuja, hengitän syvään raikasta talvi-ilmaa. Iltajuna rullaa asemalle, kolme kaksikerroksista vaunua ja muutama matala. Tulee mieleen: jos juoksisin junaan, olisin iltayöstä jo kotona. Osastolle palatessani äiti on paniikissa eikä tahdo millään rauhoittua. Hän toistelee taukoamatta: missäs mie oon, kukas miut tänne toi, jokos myö lähetää, viet sie miut kottii. Kun en lopulta enää jaksa selittää, äiti kiukkuaa: mikset sie vastaa, vastaa miulle.

Katselemme taas kerran valokuvat ja puhelen tutuista ihmisistä. Sitten laulamme yhdessä tutut joululaulut. Äidillä on yhä ihmeen kaunis ääni ja hän laulaa kaikki säkeistöt oikein. Aina kun laulu loppuu, alkaa sama kysely. Yritän välillä lukea ääneen Anni Korpelan runoja, joista hän on ennen pitänyt. Äiti ei jaksa kuunnella. Jalkaa särkee, kivutonta asentoa ei löydy. Itkuinen valitus ja kyseleminen jatkuu kunnes äiti on niin väsynyt, että torkahtaa hetkeksi. Istun nojatuoliin ja suljen silmät. Miten ne jaksavat tätä päivästä toiseen.

Iltapalalle äiti ei halua ollenkaan. Sanon vain, että mennään silti ja kiepautan hänet ylös vuoteesta. – Elä revi minnuu, äiti ärisee, lähtee kuitenkin. Ruokailuhuoneessa hän on vakuuttunut, että hänet on tuotu lääkärin vastaanotolle. Särkylääke menee hyvin alas, mutta muutama lusikallinen kiisseliä vaatii jo neuvottelua. Iltapesulla äiti tahtoo pestä itse hampaat ja huuhtoa suun. Ihmettelen muutamia rutiineja, jotka ovat säilyneet äidin hajoavassa maailmassa. Hän haluaa myös itse päättää mitä pukee ylleen. Hoitaja sanoo, että äiti saattaa vaihtaa mekkoa monta kertaa päivässä. Peittelen äidin vuoteeseen. Toinen hakee minut, menemme veljen kotiin yöksi.

Aamulla käymme hyvästelemässä. Äiti jää käytävälle katsomaan jälkeemme rollaan nojaten. Miten pieneltä ja hauraalta hän näyttääkään, valkotukka. – Elkää jättäkö minnuu tänne, jokos työ määttä pois… sanat polttavat kipuna sydäntä ja kumaraan painunut olemus hitsautuu lähtemättömäksi kuvaksi mieleen.

Hakisit äidin jo kotiin, Sinä hyvä ja ihmisiä rakastava.