Onnellisen kotijoulun jälkeen valmistauduimme kahdestaan matkaan Lapsuusmaalle. Jo puhelimessa olin saanut vanhainkodin hoivaosastolta tiedon, että äidin hatara lyhytmuisti tuntuu täysin romahtaneen viimeisen viikon aikana. Jouluaattoillan vierailu veljenpojan perheessä oli väsyttänyt kovasti ja unohtunut saman tien vanhainkotiin palattua. Yöt ovat olleet levottomia ja päivälläkin sattunut kaatumisia – seurauksena onneksi vain mustelmia.

Tuloiltana poikkeamme osastolla. Äiti seisoo käytävällä rollan kanssa, katsoo tiukasti, sitten kasvot aukeavat hymyyn, kun hän tuntee. Puhelimessa hän oli viimeksi kysynyt: ”Mikäs se siun mieheis nimi on, ko mie en nyt muista.” Huokaan helpotuksesta, ihanaa, hän tuntee vielä tyttärensä ja vävynsä. Naapurihuoneen täti jo kysyy omalta tyttäreltään: ”Kukas se sie oot, tulit sie tappamaa miut?”.

Toisena päivänä menen osastolle vähän puolen päivän jälkeen. Aamutoimet on tehty, lounas syöty ja väki on ruokalevolla. Äiti istuu yhteisen olotilan sohvalla. Hän jaksaa siinä tai omassa nojatuolissaan vajaan puoli tuntia kerrallaan – sitten hän jo tahtoo vuoteelle lepäämään. Käymme vanhainkodin aulassa, istumme keinutuoleihin toviksi. Koetan kertoa kaikenlaista, mutta Äiti palaa aina toistelemaan samoja. Aulan presidenttien kuvista hän tunnisti elokuulla vielä neljä, enää ei niitäkään. – Minnuu niin väsyttää, lähetää kottii, hän sanoo kohta.

Päivällisaikaan kerron käyväni pienellä kävelyllä sillä välin, kun osaston väki ruokailee. Kierrän pienen lenkin valaistuja lähikatuja, hengitän syvään raikasta talvi-ilmaa. Iltajuna rullaa asemalle, kolme kaksikerroksista vaunua ja muutama matala. Tulee mieleen: jos juoksisin junaan, olisin iltayöstä jo kotona. Osastolle palatessani äiti on paniikissa eikä tahdo millään rauhoittua. Hän toistelee taukoamatta: missäs mie oon, kukas miut tänne toi, jokos myö lähetää, viet sie miut kottii. Kun en lopulta enää jaksa selittää, äiti kiukkuaa: mikset sie vastaa, vastaa miulle.

Katselemme taas kerran valokuvat ja puhelen tutuista ihmisistä. Sitten laulamme yhdessä tutut joululaulut. Äidillä on yhä ihmeen kaunis ääni ja hän laulaa kaikki säkeistöt oikein. Aina kun laulu loppuu, alkaa sama kysely. Yritän välillä lukea ääneen Anni Korpelan runoja, joista hän on ennen pitänyt. Äiti ei jaksa kuunnella. Jalkaa särkee, kivutonta asentoa ei löydy. Itkuinen valitus ja kyseleminen jatkuu kunnes äiti on niin väsynyt, että torkahtaa hetkeksi. Istun nojatuoliin ja suljen silmät. Miten ne jaksavat tätä päivästä toiseen.

Iltapalalle äiti ei halua ollenkaan. Sanon vain, että mennään silti ja kiepautan hänet ylös vuoteesta. – Elä revi minnuu, äiti ärisee, lähtee kuitenkin. Ruokailuhuoneessa hän on vakuuttunut, että hänet on tuotu lääkärin vastaanotolle. Särkylääke menee hyvin alas, mutta muutama lusikallinen kiisseliä vaatii jo neuvottelua. Iltapesulla äiti tahtoo pestä itse hampaat ja huuhtoa suun. Ihmettelen muutamia rutiineja, jotka ovat säilyneet äidin hajoavassa maailmassa. Hän haluaa myös itse päättää mitä pukee ylleen. Hoitaja sanoo, että äiti saattaa vaihtaa mekkoa monta kertaa päivässä. Peittelen äidin vuoteeseen. Toinen hakee minut, menemme veljen kotiin yöksi.

Aamulla käymme hyvästelemässä. Äiti jää käytävälle katsomaan jälkeemme rollaan nojaten. Miten pieneltä ja hauraalta hän näyttääkään, valkotukka. – Elkää jättäkö minnuu tänne, jokos työ määttä pois… sanat polttavat kipuna sydäntä ja kumaraan painunut olemus hitsautuu lähtemättömäksi kuvaksi mieleen.

Hakisit äidin jo kotiin, Sinä hyvä ja ihmisiä rakastava.

  • ”Mua nyt jo riisutaan, Tää maja puretaan.”
    Kuinka hauraaksi ihminen tuleekaan, kun hiipuva hiillos on himmentymässä.
    Voimia sinulle.

    Kommentin jätti mm · lauantaina 3. tammikuuta @ 18:47

  • Voi, miten riipaisevaa tekstiä ehkä siksi, että ei ole kuin vuosi, kun kannoin tuota tuskaa. Jokaisella ne lienevät ainutkertaiset. Ei voi sanoa, että minäpä tiedän tee näin, ajattele näin….Lohdutukseksi Anna-Maija Raittilan joulutervehdysruno:
    ”Tässä on koko elämäni sinulle syntymäsijaksi. Tässä pimeyteni ja syntini, anna kaikki anteeksi!
    Hajoita pimeys sillä valolla, jonka toit taivaasta. Herätä minussa oma ilosi, vapauta kasvuun kaikki se hyvyys, jonka Isäsi on luonut minuun. Ylistys Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle siitä, että Jumala syntyi ihmiseksi.” Kortissa kuva vanhasta, hauraasta ihmisestä, jota
    talutetaan.
    Myötätuntoisesti Pabloo

    Kommentin jätti Pabloo · lauantaina 3. tammikuuta @ 21:48

  • Ei tähän osaa mitään sanoa, vain itkeä kanssasi.

    Kommentin jätti savisuti · lauantaina 3. tammikuuta @ 22:26

  • Myötätuntoiset ajatukset sinun ja äitisi luona.

    Kommentin jätti Ansku · sunnuntaina 4. tammikuuta @ 02:15

  • Pieni ja hauras, ja niin eksyksissä, niin väsynyt ja niin riisuttu on ihminen elämän loppumetreillä. ”Isä, minä tahtoisin jo kotiin, Isä minua väsyttää,” mitä muuta tässä tilanteessa voi kuin yhtyä tuohon toiveeseen, niin riipaiseva kuin se onkin. Kyllä tämän tekstin ääressä alkoi itkettää, niin tuttuja tunteita. Ellinoora sinulle valoa ja voimia tähän raskaaseen saattomatkaan.

    Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 4. tammikuuta @ 09:53

  • Lujaa, lämpimästi rutistan. Voimia haluan lähettää.

    Kommentin jätti Haavetar · sunnuntaina 4. tammikuuta @ 11:12

  • Kun kirjoitin tätä, näin kaiken kaukaa kuin utuisen harson läpi. Nyt tulevat kyyneleet. Kiitos myötätunnosta, rohkaisusta..

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 4. tammikuuta @ 11:17

  • Ihan täsmälleen samat kokemukset minulla oli jouluaattona. Melkein sanasta sanaan tuttu oli keskustelu ja ajatukset. Raskasta on katsella iloisen ihmisen hiljaista taantumista.

    Sitten tulee taas niitä vähän helpompia päiviä, jolloin äidin luota pois lähteminen ei ole niin vaikeaa. Pari päivää sitten meillä oli taas hyvä päivä. Äiti ilahtui selvästi, kosketti rintaansa ja sanoi: ”Ihan kuin sydän olisi jälleen alkanut lyödä, kun tulit ovesta. Oi, miten ihanaa, kun tulit katsomaan.” Ikuinen on ikävä.

    Voimia ja jaksamista Sinulle!

    Kommentin jätti Vallaton mummeli · keskiviikkona 7. tammikuuta @ 20:28

  • Kiitos, Vallaton. Me tätä polkua kulkevat, tarvitsemme rohkaisua toinen toiseltamme. Jokainen äidin parempi päivä on kiitoksen aihe tyttärelle.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 10. tammikuuta @ 21:25

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.