On olemassa sanoista kiinnostuneita ihmisiä. Kiinnostavuus liittyy ilmaisullisiin mahdollisuuksiin, vivahteisiin ja merkitysvariantteihin. Luin jostakin, että ihminen käyttää aktiivisesti arkipuheessaan noin tuhatta sanaa. Onko se paljon vai vähän? Jokaisella erityisalueella on spesifistä sanastoa. Ihminen kokee avuttomuutta sellaisen tekstin parissa, jonka sanastoa hän ei tunne. Omankielisen tekstin ymmärtäminenkään ei ole aina helppoa.

Toisinaan äimistelemme Toisen kanssa television iltauutisten ääressä, mitähän tuokin tarkoitti. Uutinen muotoillaan yleensä selkokieliseksi, mutta haastattelut viipaloidaan ilmeisesti sekuntikellon mukaan, vaikka tiedetään, että monella asiaan pääseminen kestää ja puhe kaartelee ojanpiennarta. Kun ei osaa sanoa oikein mitään järjellistä, turvautuu helposti  kapulakieleen. Sillä saattaa onnistua antamaan asiantuntijuuden vaikutelman. Katsoja vain turhautuu yrittäessään ymmärtää yhtä yhteydestään irrotettua lausetta.

Esimerkiksi EU-asioita ymmärtääkseen pitäisi olla perillä erityissanastosta ja kopallisesta lyhenteitä, joita viskellään rahvaalle kuin jyviä kanoille. Tunnistamme jo ehkä direktiivin ja lobbauksen, mutta tiedämmekö tarkalleen, mikä on vaikkapa valuuttakori, demokratiavaje, alkuperämaaperiaate tai euroskleroosi? Entä lyhenteet? Tutuimpia lienevät Etyj, Europol, EMU, ECB (EKP) ja EEA (Eta). Pelkästään se seikka saa epätoivon partaalle, että on olemassa englanninkieliset ja suomenkieliset lyhenteet erikseen ja että kummatkin ovat jo kertaalleen muuttuneet kehityksen edetessä.

Kieli elää aina aikaansa. Jotkut paheksuvat inglismejä ja yrittävät keksiä keinotekoisia supisuomalaisia vastineita, mutta eiväthän ne tartu. Globalisaatiosta ei tule maapalloistumista, vaikka sitä kuinka tuputtaisi. Puheeseen ja mediaviestintään ilmaantuu uusia sanoja, joita käytetään innokkaasti, kunnes niiden uutuusarvo himmenee. Jo jonkin aikaa kaikki vaikea tai mahdoton on ollut ’haasteellista’ ja nykyään ’mennään mukavuusalueen ulkopuolelle’ asiassa kuin asiassa. Onneksi viimeksi mainitun ei tarvitse koskea mukavuuspainotteisia iäkköhenkilöitä.

  • Mitä on ajatuksen vapaus? Mikä on juuri meitä itseämme eikä ’median’, ei aatteiden, ei ismien muokkaamaa? Voiko tulla taas tabula rasaksi, jos haluaisi. Sanoilla sotketaan paljon, uudissanoilla enemmän, lyhenteillä eniten. Missä voisi viritellä ajatuksiaan ilman liimaa?

    Iäkkö on hyvä sana. Ajatuksena arvokas. Kuin jonkin hyvän alku.

    Kommentin jätti Lastu · keskiviikkona 17. joulukuuta @ 12:53

  • Puhetyöläisenä käytin paljon sanoja. Niitä oli pakko tuottaa tilanteen mukaan. Se tuntui myös mukavalta ja vanhanaikaisen haasteelliselta, ei vain vaikealta. Omaa kieltäänkin aina välillä halusi kehittää ja ottaa uudissanoja omaankin käyttöön. Usein kyllä pääasia oli, että sai annetun ajan täytetyksi edes joillain sanoilla. Yksi päämäärä oli se, että saisi sanomansa ymmäretyksi. Silloin piti varoa Kaanaan kieltä ja sen murteita.

    Blogimaailma on antanut mahdollisuuden taas palata sanojen pyörittelyyn. Onneksi täällä ei tarvitse saada aikaan julkaisukelpoista tekstiä, joten rima pysyy matalalla. Täältä löytyy myös mainiota sanankäyttöä monelta kirjoittajalta. Minä nautin täällä.

    Kommentin jätti mm · keskiviikkona 17. joulukuuta @ 14:03

  • Minä viestin, olen siis viestin. Miten minä viestin, on kiinni tilanteesta. Sanat ovat vain osaksi merkittäviä viestinnässä. Eleet ja ilmeet ja koko ulkoinen olemuksemme viestii rehellisemmin kuin sanamme. Osmo A. Wiio kai sanoi jossain oppikirjassaan, että jos joku ymmärtää sanomasi, se on varmasti erehdys. Evankeliumin viestittäjänä oleminen on mahdotun tehtävä ihmiselle, muttei Jumalalle.
    Kolmas huone viestii olemuksellaan rauhaa katsojalleen.

    Kommentin jätti Sananjalka · keskiviikkona 17. joulukuuta @ 20:00

  • Kiitos hienoista kommenteista!
    Lastu, olisiko jotenkin niin, että itseämme on se, miten paljon ja millä tavalla olemme antaneet minkin ’ismin’ muokata ajatteluamme – niin ainakin keski-iän tältä puolen katsottuna. Ja yhä voi tuota punnintaa tehdä.

     

    *piti varoa kaanaan kieltä ja sen murteita*
    mm, tavallaan blogikirjoittelu on aika lähellä puhekieltä. Myös ’kaanaankielisiä’ blogeja on. Luulen työvuosina saaneeni yliannoksen sitä lajia, kun en nyt yhtään jaksa sellaisia lukea. Hengellisen kirjallisuuden mystiikkaosastoa taas tutkin pitkin matkaa. Siinä ollaan ytimessä, se ravitsee.

     

    Sananjalka, luettavan tekstin ongelma osaksi on, että eleet ja ilmeetkin on luotava sanoilla. Wiio-lainauksesi naurattaa, niinpä taitaa olla – ainakin sillä tavalla, että kukin ymmärtää tavallaan, ei välttämättä tarkoitetulla. Sanot hienosti: *olen siis viestin*.
    Sitä kaikkineni.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 17. joulukuuta @ 22:26

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.