Aurinkoiset kevätpäivät tuntuvat valuvan hukkaan, kun ei jaksa ryhtyä mihinkään. Tauti on sitkas. Voi tätä painavaa väsymystä, joka tahmauttaa liikkeelle lähtemisen yrityksetkin. Eilen sain viimein rapsutettua pihaa. Työ ei ollut iso eikä raskaskaan, mutta voimille otti. Toinen sanoi kasoja korjatessaan, että on toivotonta yrittää hillitä naista, jota kevätpuuhat polttelevat.
Huominen kääntyy toukokuuksi. Odotan kotikadun koivujen pelmahtavan ihanaan vehreyteensä milloin tahansa. Syreenin lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Sinivuokot, krookukset, helmilijat, scillat ja käenrieskat ovat ilakoineet jo viikon pihassa. Kohta on valkovuokkojen ja tulppaanien vuoro. Perennatkin heräilevät talviunestaan.
Pihaorava nauratti meitä juoksemalla ylös vaahteraan poronsarvi suussa. Tosiaan! Siellä se istui oksanhaarukassa ja järsi saalistaan. Olemmekin ihmetelleet, miten Lapin erämaasta löytynyt sarvi kutistuu vuosi vuodelta ja putoilee maahan paikaltaan kelo-oksan viereltä tuon tuostakin. Syy selvisi. Lapinhulluus tarttuu.
Jaa, vappu. Ehkä otetaan lasilliset simaa ja omatekoisia churroja kotipihan aurinkoterassilla. Ehkä Toinen soittaa nostalgisen Retuperä-levynsä. Ehkä ponnistaudumme vappulounaalle jonnekin, missä saa tuoretta parsaa. Ehkä käyskentelemme veden tuntumaan nuuhkimaan kevättä. Eleetöntä vappua, vähistä aineista.
Kauniit keväiset päivät ovat lipuneet ohitse kuumesumussa. En ole jaksanut ottaa luonnossa tarjolla olevaa iloa vastaan enkä liioin harmitella pihapuuhia, pesua odottavia ikkunoita tai muuta ajankohtaisaskaretta. Flunssattoman syksyn ja talven jälkeen oli arvattavissa, että matka saattaa sekoittaa elimistön puolustussysteemit. Niin kävi viime keväänäkin.
Olen juonut litroittain lämpimiä ja viileitä, lojunut puoliunessa vuoteella, yrittänyt välillä lukea, käynyt kirjoittamassa pätkän kerrallaan matkatarinaa. Buranalla olen hillinnyt särkyä. Viides kuumepäivä oli pahin, lienen nukkunut koko päivän, kun en siitä paljon muista. Sen jälkeen tapahtui yöllä käänne ja kuume laski. Toinen selvisi matkan jälkilaskusta kolmessa päivässä ja kuumeetta, minä joudun näköjään käymään pitkän kaavan mukaan. Mutta voiton puolella ollaan.
Matkalta kotiuduttua lähdimme kohta Lapsuusmaalle äitiä katsomaan. Siellä kuume alkoi nousta. Miten ihmeessä tämän viimein sisäistäisi: palautumisaikaa pitää olla näillä kymmenillä.
Vajaa? Vanha? Outo? Yksilö.
Kerran viikossa ilmestyvä Kotimaa-lehti on luterilaisen kirkon ääni. Lehdellä on journalistista kunnianhimoa. Se pyrkii pitämään esillä ajassa olevia asioita, tarttumaan haastaviinkin teemoihin ja olemaan tasapuolinen eri ajatussuuntien näkemyksiä esiin tuodessaan. Tämänpäiväinen lehti otti kantaa mm. piispojen parisuhdemietintöön, kirkon esitykseen yhteisöveron aleneman korvaamisesta ja presidenttifoorumin keskusteluun.
Etusivulle on vedetty otsikko: Eletäänkö kirkossa niin kuin opetetaan? Lukija hämmästyy painotusta, kysymys näyttää olevan oikeastaan kirkossa käymisestä, sunnuntain messuun osallistumisesta. Asiaa oli oikein tutkittu ja vertailussa olivat rinnakkain nuorisotyönohjaajat ja papit. Vastausvaihtoehdot olivat ylimalkaisia, mitä esimerkiksi tarkoittanee ’silloin tällöin’ tai ’melko usein’ kirkossa käyminen. Kummastakin ryhmästä löytyi muutama prosentti niitä, jotka eivät käy ’koskaan’ kirkossa.
Ryhmien mainitsemat perustelut osallistumattomuudelle kuulostavat entisen kollegan korvissa aikalailla tutuilta. Siinä on työn painottumista viikonloppuihin (leirit, retket ja tapahtumat), varhaista messuaikaa, perheelle omistettuja vapaita. Papeilla varmaan vaikuttaa myös vuorossa olevan työtoverin liian tutuksi tullut naama. Kotimaa ei tutkinut kanttoreiden, diakoniatyöntekijöiden tai lapsityöntekijöiden osallistumista. Mitähän selityksiä heillä olisi.
Opetuksen ja esimerkin ristiriidasta on kysymys. Miksi yhä edelleen opetetaan, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, kun kirkon työntekijätkään eivät siihen osallistu säännöllisesti? Aktiiviseurakuntalaisista jotkut käyvät joka sunnuntai messussa ja panevat myös merkille, ettei työntekijöitä kirkossa juuri näy silloin, kun eivät ole työvuorossa.
Omassa kotiseurakunnassani on tasan yksi pappi, joka osallistuu säännöllisesti messuun vapaallaankin perheineen. Muut ehkä kuuluvat ryhmään silloin tällöin tai milloin mitenkin, jos ollenkaan. Olen tavannut kerran papin, joka totesi kylmän kategorisesti: kaikki syyt olla osallistumatta messuun ovat tekosyitä. Omaa osallistumistani voisin luonnehtia nykyään niin, että käyn silloin kun tunnen tarvetta. Eikä selityksiä tarvita.
Mies istuu tuolissaan, panee lehden sivuun ja tarttuu kirjaan. Se ei olekaan vieraskielinen tieto-opus. Hän näyttää syventyvän Unio mysticaan, kertomukseen nuoruutensa mielikirjailijan elämästä ja teoksista. Lukevassa miehessä on uudenlaista viipyilevää rentoutta. Kuin tuulahdus kaukaa, nuoruudesta.
Niin täyttyivät elämäntoverillekin vuodet, jotka tarvitaan. On lupa hellittää rientämisestä, tietämisestä, osaamisesta, vastuusta. Tieto houkuttaa yhä lähteilleen, osaaminen ei katoa yhdessä yössä vaikkei jaksaisi sitä joka aamu päivittää. Rientämisen saa ajoittaa itse, tarpeen mukaan. Vastuun piiri supistuu.
Näen Toisen rauhoittuvan aamu aamulta. Kello on vaiti, valo herättää tai kahvin tuoksu, kun unia on kylliksi nähty. Kun kirjoitan huoneessani, hän pistäytyy ovella jotain asiaa kuin tarkistaakseen, että olen. Lähtiessäni hän kyselee milloin palaan ja tulee hakemaan, jos toivon sitä. Tulee aika, että osaamme levätä toistemme läsnäolossa.
Piti katsoa Dome Karukosken kohuttu uutuuselokuva. Mentiin iäkkörouvain porukalla varhaiseen aamupäivänäytäntöön ja naureskeltiin, saadaankohan katsoa neljästään koko leffa. No, ei sentään saatu, puolenkymmentä muutakin oli saapunut paikalle.
Eläydyimme lestadiolaistyttöjen kasvukipujen kuvaukseen, liikutuimme, järkytyimme. Piti oikein ääneen nauraa joissakin koomisiksi yltyvissä kohdissa ja pyyhkiä kyyneleitä, kun oikein syvälle osui omiin muistoihin. Elokuva nosti naiseuden pohdintaan uusia näkökulmia, joita availimme yhteisellä lounaalla elokuvan jälkeen. Olimme löytäneet liittymäkohtia omaan nuoruuteemme ja naiseksi kasvuumme, vaikka kukaan meistä ei ole lestadiolaisyhteisöön kuulunutkaan.
Naisen seksuaalisuus, sehän se. Miten kaunista ja herkkää se todellisuudessa oli, mutta miten uhkaavana se näyttäytyi turvallisen ja ankaran uskonyhteisön normien läpi katsottuna. Normaali kiinnostus omaan seksuaalisuuteen ja toiseen sukupuoleen vääristyi pahaksi ja pelättäväksi. Lestadiolaispojan puistattavan farisealainen rukous paljasti asenteet kaikessa karuudessaan: naisen halu viettelee miehen syntiin. Elokuvan loppuratkaisu pani miettimään, mikä lopultakin on heikkoutta ja mikä vahvuutta.
Ikäpolveni naiset lienevät saaneet samansuuntaisen ohjeistuksen äideiltään uskonnollisista taustoista riippumatta. ’Muista olla kunnolla’ tai ’älä sitten rypistä puseroa’ tai ’hametta ei nosteta’ – nauroimme iloisesti aikoinaan saamillemme häveliäille ohjeille. Intiimi seurustelu miehen kanssa ennen papin aamenta ei ollut kunnon tytölle sopivaa nuoruudessamme. Eiköpä lie monelle ohjeista huolimatta tullut kiire vihille eivätkä ’isättömät’ lapsetkaan ihan harvinaisia tainneet olla. Ehkäisykeinot vapauttivat naisen seksuaalisuuden, mutta todellisuudessa asenteet ovat tainneet vapautua hitaammin.
Olin viisastumassa Senioriliikkeen kokouksessa 25.2. Helsingissä. Geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä esitti alustuksessaan vertailuja vanhusten lääkityksestä pohjoismaissa. Uni- ja mielenterveyslääkkeitä käytetään vanhusväestölle Suomessa kolminkertainen määrä muihin pohjoismaihin verrattuna. Kyseiset lääkkeet vaikuttavat muistiin ja liikekoordinaatioon. Muistisairaudet lisääntyvät, dementian eteneminen kiihtyy ja kaatumisista seuraa lonkkamurtumia. Kivelän mukaan hoitokäytännöt pitää uudistaa ja lääkärit tarvitsevat lisää geriatrista tietämystä.
Poliitikot ovat paljastuneet tyhjän myllyn pyörittäjäksi vanhusten asiassa. Turhauttavaa nyökyttelyä ja ymmärrystä kyllä löytyy, mutta oikeita ideoita on niukasti ja poliittista tahtoa rahahanojen takana vielä vähemmän. Sietämistä vaatii poliittisen keskustelun ja päätösten seuraaminen. Tällä hetkellä tarjotaan kotihoitoa ratkaisuksi kaikkeen. Unohtui, että vanhuus on pitkä elämänvaihe, jossa tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Monelle tulee sekin vaihe, kun minkäänlaisen avun turvin ei kotona enää selviä. Entä sitten?
Porrastettu hoivaketju tarvitaan. Kunnan, omaisten ja kolmannen sektorin tukema kotihoito voi olla ensimmäinen porras. Intervallijaksoja vanhainkodissa tarvitaan, että omaishoitajat jaksavat. Kodinomaisten hoivapalveluyrityksien perustamista ja toimintaa pitää yhteiskunnan tukea sekä valvoa. Vanhuksia itseään ja heidän omaisiaan pitää kuunnella hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun kotona asuminen ei enää onnistu, tarvitaan kodinomaisia hoivaosastoja, joissa on valmius saattaa vanhus loppuun asti.
Sos. ja terv.ministeri Hyssälä hehkutti vaalien jälkeen Sata-komiteaa, jonne vaalipuheet haudattiin märehdittäviksi. Senkin askaroinnin karauttivat kiville hätäisesti murjotun eläkepäätöksen suututtamat työmarkkinapomot. Hallituksen ruoska viuhuu, kuntasektori köhii henkitoreissaan. Toinen aasi vetää sinne toinen tänne ja siinähän käy, ettei kumpikaan pääse heinäkasalleen.
Nyt tarvitaan solidaarisuutta: yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Vanhusta ei jätetä.
’Huomaamaton anoppi’ ja ’Kolmen tyttären äiti’ muun muassa päivittelivät taannoin päivälehden mielipidesivulla nykyajan häähumua. Kirjoituksista tihkui paheksunta häiden sirkusmeininkiä kohtaan. Kirjoittajat kyselivät kyllästyneenä, miksei vanhempien ja isovanhempien tunteita kunnioiteta, miksei mikään ole kuin ennen. Jos vanhemmat kokevat olevansa hääjuhlassa vain maksajina ja lahjakasan kartuttajina – kenties jo toistamiseen saman lapsen kohdalla – ei ihme, että pettymys karvastelee.
Nykyään ei ole kuin ennen, niinpä se on ja sopii ollakin. Juhlimisen tyylit ovat muutoinkin muuttuneet. Ehkä nykyhäissä korostuu aiempaa enemmän, että nuoret haluavat juhlasta näköisensä. Kavereita on paljon ja juhla muotoutuu erityisesti heitä ajatellen. Siinä riemussa voi unohtua, että myös molempien lähisuku haluaa olla mukana hääparin onnessa ja kohdata. Vanhemmat kokevat samalla uudelleen jotain omista herkistä muistoistaan. Nuoret eivät ehkä tule ajatelleeksi, että kaveripiiri voi muuttua vuosien myötä, mutta suku pysyy.
Kuten ystävyyttä myös suhteita sukuun kannattaa hoitaa. Juhlaan osallistuva kokee toiveidensa ja odotustensa läpi sen, missä on mukana. Hääpari toivoo tulevansa onnelliseksi. Vanhemmat toivovat lapsilleen myös parasta mahdollista arkea juhlan jälkeen.
Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Blogilista.fi:n kymmenen suosituimman blogin listalla näkyy tällä hetkellä olevan peräti puolet muotiin keskittyviä. Ruokaa, laihdutusta ja seksiä löytyy suosituimpien joukosta myös, mutta näperrys- ja neuleblogit ovat jääneet taaemmas. Tämä kertonee jotain taantuma-ajan trendeistä?
Blogin pitäjällä on päävastuu sivustonsa sisällöstä. Jokainen sisäistää sisältövastuun eettisen tasonsa ja kykyjensä mukaan. Jos oma harkinta pettää, kuten näyttää monesti käyvän, voisi toivoa ja olettaa, että listan tai foorumin ylläpitäjällä olisi jonkinasteinen oikeus ja velvollisuus kontrolliin.
Listan tarjontaa selailevalle harmistusta aiheuttavat sammuneet blogit. Osa ei jaksa päivittää blogejaan alkuinnostuksen haihduttua, mutta eivät välitä poistaakaan. Haamuja kelluu sitten blogitaivaalla tuhatmäärin kuin avaruusromua maapallon ympärillä.
Blogikirjoittajaksi aikovan kannattaisi tehdä itselleen kolme hyvää kysymystä: miksi, mitä ja miten. Nopea selailu paljastaa, että pahan olon räävitön purkaminen ja ikävystyttävä avautuminen intiimeistä asioista on käsittämättömän yleistä. Tyhjän hölötyksen määrä on luvuton.
Jokaiselle pitkään kirjoittaneelle bloggaajalle tulee joskus kyllästymisen tunteita. Innostavaa aihetta ei löydy eikä kirjoittaminen huvita. Tuntemus on arvokas, siihen kannattaa luottaa. Tauolla on paikkansa ja viisas osaa lopettaa ennen kuin viimeinen lukija on kaikonnut.
Näinä aikoina on täyttynyt neljä vuotta bloggaamistani. Kolmannen Huoneen kynnyksellä-blogista se alkoi helmikuussa 2005. Elämänmuutoksen myötä kirjoittelu jatkui elokuusta 2006 Kolmannessa Huoneessa. Vielä ei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, kiitos Sinunkin, lukijani.
|
|
