Edellisviikon Voimalassa (TV-1) ja tämän päivän Hesarissa Timo Hännikäinen antoi kasvot seksuaalisessa deprivaatiossa elävälle nuorelle miehelle mainostaen aiheesta kirjoittamaansa pamflettia. Hännikäinen ei tietenkään ole ainoa laatuaan, vaikka moni ei hae julkisuutta tilittämällä puutettaan. Pamfletin herättämä julkisuus onkin jo auttanut Hännikäistä pääsemään piinastaan. Ettei mediakohu pure!
TV-ohjelmassa oli toinenkin tabujään särkijä, nainen, joka tunnusti elävänsä onnellisessa liitossa itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Kakkosen Inhimillisessä tekijässä haastateltiin myös jokin aika sitten sympaattista julkkisparia, Aira Samulinia ja Ekku Peltomäkeä, joiden suhde myös tuntuu toimivan 20 vuoden ikäerosta huolimatta. Vanhenevien miesten halu nuorten naisten kumppaniksi sen sijaan ei ole tabu, vaan näyttäytyy mediassa kaikinpuolisen kyvykkyyden manifestina.
Naisen ja miehen eroottinen ja seksuaalinen elämänkaari tiedetään erilaiseksi. Nainen on eroottisesti parhaimmillaan neljänkympin paikkeilla, kun biologinen lisääntymisvaihe alkaa olla ohi. Samoihin aikoihin miehen potenssikäyrä alkaa laskea ja tarvitaan yhä voimakkaampia virikkeitä. Seksuaalinen halu rauhoittuu jonkin verran menopaussin myötä, mutta eroottinen ilo voi säilyä persoonasta riippuen pitkälle vanhuuteen.
Voimalan keskustelussa ei puhuttu itse valitusta selibaatista tai pitkän parisuhteen ajoittaisista ongelmista, vaan siitä, ettei parisuhteita ole. Tabunrikkojan perimmäiset vaikuttimet jäävät arvailtaviksi: julkisuushakuisuus, epätoivoinen yritys saada myötätuntoa, masokismi, kurjuudentunteissa kieriskely? Tai yksinkertaisesti: ihmisen ikävä toisen luo.
*PS. 12.2. Aiheesta on kirjoitettu muun muassa 2.2. Antiaikalaisen ja 11.2. myös Akka krätisee -blogissa
Seison vaatehuoneen ovella ja minuun iskee kauhistus. Yhäkö täällä on näin paljon kaikkea? Enkö jo monesti ole raivannut säkeittäin turhaa pois? Elämä kantaa uutta sitä mukaa, kun entiset hajoavat. Enkö juuri eilen tuonut kaksi uutta tyynyliinaa yhden rikki menneen tilalle? Kuten ihmisen kehon rasvasolut, kaappien tavarasolut ovat ikuiset ja pyrkivät täyttymään yhä uudelleen.
Tunnen ikäisiäni ja vanhempia ihmisiä, joiden arkistot pullistelevat sääpäiväkirjoja, uutistallenteita, asiantuntija-artikkeleita, ohjelmalehtisiä – henkilökohtaisista ansioluetteloista, kunniakirjoista, mitaleista, viireistä ja sukuluetteloista puhumattakaan. Laatikot tursuvat valokuvia, diakuvia, videokasetteja, päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja, toisten tekstejä ja omia, muistiinkirjattuja unia, bongattuja lintuja, kasviluetteloja, leikekirjoja, matkaesitteitä. Hyllyt notkuvat kirjoista ja joka neliösentti, joka kirjoilta jää, on valokuvakehysten ja muistoesineiden peittämä. Kaapit kätkevät oviensa taakse tummia ja kirkkaita, kesäisiä ja talvisia vaatekertoja, kenkiä, takkeja, käsineitä, sukkia, hattuja, huiveja, kerrastoja, matkalaukkuja, kasseja, reppuja, käsilaukkuja. Huoneisto, jossa pitäisi asua ja hengittää, on elämän kerrostumien vallassa, kun mitään ei voi heittää pois.
Mitä oikeastaan on elämän dokumentointi? Korvausta elämättömästä takertumalla siihen mitä oli? Oman riittämättömyydentunteen naamiointia? Haluttomuutta ja kyvyttömyyttä irrottaa ote menneestä tulevaisuuden hyväksi ja tämän hetken? Siksikö, että näyttäisi olleen elämää, vaikutusvaltaa ja sosiaalista verkostoa?
Kun elämä pakenee huoneistosta ihminen kerrallaan, viimeinen asukas kulkee tavaramuseossa pieniä keskilattiapolkuja pölyhuiska kädessä, kunnes huiskiminen lakkaa ja pöly saa peittää kaiken.
”Suomalaiset masentuvat, uupuvat ja palavat loppuun, koska tulevaisuus ei muka ikinä ole ollut yhtä synkkää, työelämä yhtä rankkaa, nuoruus yhtä vaikeaa ja vanhuus yhtä lohdutonta. – – Maailmanloppu on koko ajan tulossa ja ihmiskunta tuhoutumassa. – – Nykylama tuntuu entisajan niukkuuteen tottuneesta ylellisyydeltä. Nykylääketiede pelastaa kärsimykseltä ja kuolemalta ison joukon, jolla ei ennen olisi ollut toivoa. – – Voi vain ihmetellä, mikä niin hirveästi väsyttää ja ahdistaa, kun elämä on helpompaa ja turvallisempaa kuin koskaan.”
– Toimittaja Seija Sartti, HS/Välihuomio
Kaupunkimme kirjasto järjesti nuorille kirjoituskilpailun. Osanotto oli vilkasta, mutta arvosteluraati järkyttyi teksteistä. Tällaistako on nuorten elämä nykyään: ahdistusta, pelkoja, kiusaamista, huumeita, väkivaltaa? Vai halusivatko nuoret tahallaan provosoida aikuisia, joiden olettivat odottavan siistejä pikku esseitä kasvamisen vaikeudesta?
Nuorten ahdistus koskettaa, koska aikuisetkin ahdistuvat, pelkäävät, kiusaavat toisiaan ja tulevat kiusatuiksi, käyttävät päihteitä ja ovat väkivaltaisia. Se, mitä nuoret kertovat, on läsnä tässä samassa maailmassa. Olemmeko me aikuiset turtuneet tai peräti sulkeneet silmät todellisuudelta? Ehkä me tarvitsemme nuoria paljastamaan oman kyvyttömyytemme nähdä miten on.
Aikuisten ahdistus ja pelot liittyvät ihmissuhteisiin, työelämään, toimeentuloon, terveyteen ja globaaleihin uhkiin – mutta myös omien lasten ja nuorten tulevaisuuteen. Vähitellen karttuva elämänkokemus antaa selviytymiskeinoja. Lapsi ja nuori voi toivottavasti turvautua johonkin lähiaikuiseen. Aikuiset voivat tukea toisiaan.
Oven avaa pitkänhoikka nainen mustassa, kultakirjaillussa kaftaanissa. Otsaripa ja korvakorut ovat tyylin mukaiset, jalassa kultakirjaillut mustat samettitossut. Silmät tuikkivat iloisesti. – Tervetuloa! Tänään juommekin minttuteetä ja kerron sinulle marokonmatkastani. Taustalla soi berberimusiikki, sohvan tuntumaan on katettu aito marokkolainen teekalusto pikkuisine laseineen. Saan kuulla huimantarkkaa ja eloisaa kuvausta parin vuosikymmenen takaisesta matkasta kuin se olisi eilen tapahtunut. Minttutee on kuumaa ja hyvää.
Olen ystävystynyt kotonaan asuvan leskirouvan (80+) kanssa, jonka luo poikkean silloin tällöin sovitusti iltapäiväkahville. Hänellä on liikkumisongelmia. Huoneisto hissittömän talon ylimmässä kerroksessa pitää häntä melko tiiviisti tykönään. Parvekkeella voi ’olla ulkoilevinaan’ vaikka päivittäin, mutta lähtö ulos ja kaupungille pitää harkita tarkkaan. Hän ripustaa roskapussin ja kauppakassin roikkumaan vyöllä kaulaansa alas tullessaan. Niin kädet jäävät vapaaksi tukeutumaan rapun kaiteisiin. Hänellä täytyy olla kotirollaattori ja toinen rapussa alhaalla.
Keskustelemme usein paitsi ajankohtaisista asioista myös kirjoista ja matkoista. Vaihdamme kirjoja ja jaamme, mitä olemme luetusta saaneet. Usein keskustelu sivuaa myös hengellisiä kysymyksiä, vanhenemista, kuolemaakin. Parinkymmenen vuoden ikäero tuntuu häviävän keskustellessamme. Hänellä on aina paljon kerrottavaa, mutta aina hän myös kysyy mitä olen kokenut tapaamistemme välillä. Ensi kerralla hän haluaa kertoa unistaan ja kuulla mitä niistä ajattelen. Unien iltapäivä odottaa.
Voisihan iäkkään leskirouvan elämän pieniä ympyröitä sääliä, mutta minusta tuntuu, että monella nuoremmalla ympyrät ovat henkisesti pienemmät.
Kaupan kassalla
– Ja kolmeyhdeksänviisi, kiitos.
– Anteeksi -?
– Kolme euroa 95 senttiä.
– Siis… vain … ?
– (hymyä) Nii’iin.
Kotona
Alepan kuitti: kevytmaito 0,68; pinaattikeitto 1,59; jugurtti 0,35; pulla 1,15; paperikassi, ruskea 0,18. – Yhteensä 3,95.
Mitä maksaa ruoka, mitä kääre? Puolen litran tölkki, mikrorasia ja pahvikotelo, muovipikari, pussi, johon olisi mahtunut vaikka kokonainen leipä. Paperinen ostoskassi käytetään roskapussina. Jätteenkeräysammattikunnalla riittää töitä. Kaatopaikat täyttyvät.
Hänellä on paikka kolmen vanhan naisen kanssa samassa pöydässä. Hän katsoo aina alas, pöytään, käsiinsä. Kun häntä puhuttelee, hän urahtaa epämääräisesti, sanoja ei hänellä ole. Huoneessaan hän istuu ikkunan ääressä, iso mies kokoonpainuneena, liikahtamatta. Mitä kantanee mielessään, hartioillaan.
*
Hän istuu suoraselkäisenä yksin, laiha nainen, joka ei oikein siedä muita lähellään. Ilme on kiusaantunut, torjuva. Hän katsoo kohti, mutta ilme ei muutu. Hän näyttää siltä kuin odottaisi jonkun tulevan, jonkun sanovan, jonkun jotain. Kerran näin hänen hymyilevän ujosti kuin itseltään salaa.
*
Hän istuu iltapäivisin sohvalla tai keinutuolissa katsomassa televisiosta Salattuja elämiä. Hänellä on pyöreät, avoimet mummonkasvot, sileät ja levolliset kädet, jotka lepäävät esiliinan helmassa. Hän saattaa vastata sinulle, jos kumarrut lähelle ja kysyt selkeästi. Joka tapauksessa hän hymyilee kuin ymmärtäisi.
*
Hän voihkii ääneen, erityisesti silloin, kun häntä autetaan vuoteesta syömään tai vessaan. Hän on vakuuttunut siitä, että hänet halutaan vain tappaa. Hän mutisee, ettei halua nousta tai syödä tai mitään. Hän uikuttaa: antakaa minun olla rauhassa. Hänen tyttärensä käy, vaikka äiti ei tunnista häntä.
*
Hän kulkee rollaattorin kanssa käytävää edestakaisin, istahtaa sohvaan, lähtee kohta taas. Kun hän menee huoneeseensa ja jää yksin, hän hätääntyy. Usein hän pakkaa tavaroita lähtöä varten. Hän itkee iltaisin ja kyselee, missä kaikki ovat ja joko lähdetään kotiin. Hän on äiti, isoäiti ja isoisoäiti – minun äitini.
Nykyään eri tahoilla ja puitteissa toimivista vapaaehtoisista puhutaan mieluiten kansalaistoimijoina. Toiminta on terminä avarampi, siitä puuttuu työhön mielikuvissa liittyvä suorituksen ja korvauksen sävy. Olkoonkin eettisesti suositeltavaa, on kansalaisen toiminta kumminkin luonteeltaan vapaaehtoista.
Puolitoista vuotta olen nyt toiminut Hyvinvointityön keskuksen Nostalgia-projektin ’torstaimummolassa’, johon haetaan eri syistä yksinäistyneitä eläkeläisiä kotoaan. Projektissa on tänä aikana ehtinyt olla useita avustajia; kellä oli sopeutumisongelmia, ketkä eivät jaksaneet. Tässä näkyy paljaimmillaan kansalaistoiminnan perusolemus: kun se on vapaaehtoista, sitoutuminen vaihtelee. Juuri nyt on koossa hyvin toimiva porukka, mutta kuinka kauan.
Projektilla on palkattu johtaja, ohjausryhmä ja kolme toimintaryhmää: vanhainkodissa asuville, omin toimin koolle tuleville ja autettaville, jotka haetaan kotoa. Osallistujat valittiin kaupungin kotipalvelun suosittelemista ja itse halukkaista haastattelun perusteella. Vapaaehtoisia ryhmänohjaajia on koulutettu ja heitä varten kootaan projektin kuluessa käsikirjaa toimintaideoista, jotka on kokeiltu ryhmissä.
Projekteissa on se olennainen puoli, että ne alkavat ja päättyvät. Johtoryhmä suunnittelee jo jatkoa. Toiminta ei pyöri vapaaehtoistoimijoiden varassa. On oltava joku, joka koordinoi, hankkii varat kuljetuksiin, kahvituksiin, materiaaleihin, retkikuluihin. Ryhmät ovat periaatteessa täydentyviä, mutta kiinteytyvät ajan mittaan niin, että huolta kannetaan, jos joku jää pois. Toisaalta uusien jäsenten integroiminen kiinteään porukkaan ei aina onnistu.
Vanhusprojekti on vain osa kaupunkimme Hyvinvointityön keskuksen toimintaa. On tarjolla kursseja, luentoja ja harrasteryhmiä. Ohjaajat ja esiintyjät ovat koulutettuja ammattilaisia, joista moni antaa panoksensa korvauksetta. Se on eräänlaista henkistä vaihdantataloutta; annat aikaasi ja jaat tietotaitoasi – saat ja tuotat sosiaalista mielen hyvinvointia. Keskuksella on palkattu toiminnanjohtaja, toimistoa ja kahvilaa pyörittävät työllistetyt.
Kaikki kansalaistoimijat eivät ole eläkeläisiä. Järjestökenttä tarjoaa foorumeita kaikenikäisille yhteiseksi hyväksi toimimiseen opintojen tai päivätyön ohella. Vapaaehtoisuus tuottaa iloa!
**
Suosittelen aiheesta kiinnostuneille:
Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.); Vapaaehtoistoiminta, anti, arvot, ja osallisuus; Vastapaino 2005.
Helsingin Kampin Palvelukeskuksen auditorioon vaelsi keskiviikkona liki tuhat senioriliikkeestä kiinnostunutta ihmistä. Kaikki istumapaikat, parven rappuset, ruokasalista kannetut tuolit ja katederin reunat olivat täynnä istujia, seinustoilla ja ovensuussa seisottiin. Ilmassa oli aistittavissa aitoa innostusta, melkein hurmaa: vihdoinkin jokin uusi alku ja se tapahtuu meille!
Kyseessä oli Senioriliikkeen perustamiseen liittyvä kokoustaminen. Järjestäjät eivät olleet uskaltaneet unelmissaankaan arvata väen määrää. Päätös Liikkeen organisoimisesta oli tehty pienellä joukolla joulukuussa. Tiedotus tuotti tammikuun aikana toista tuhatta uutta jäsentä, mistä johtui ettei jäsenrekisteriä kyetty päivittämään ajoissa eikä asioista niin ollen voitu äänestää. Keskustelu oli kuitenkin vilkasta ja tunnelma korkealla.
Aiheellisesti kysyttiin: eikö Suomessa ole vielä tarpeeksi eläkeläisten etuja ajavia yhdistyksiä ja järjestöjä. Onhan niitä, mutta miksi asiat ovat tällä tolalla siitä huolimatta? Pitäisikö voimat yhdistää? Välittömänä tavoitteena poliittisesti sitoutumattomalla liikkeellä on nimien keruu adressiin, jossa vaaditaan vanhusasiainvaltuutetun viran ja toimiston perustamista seuraamaan valtakunnallisesti hyvän vanhusten hoidon toteutumista.
Väliaikainen hallitus oli päätynyt esittämään, että työnimellä Senioriliike alkuun saatettu organisaatio ilmoitettaisiin yhdistysrekisteriin nimellä Suomen Senioriliitto ry. Tästä keskusteltiin, toimiihan meillä jo kokoomustaustainen Kansallinen senioriliitto ry. Edustan sitä näkemystä, että nimi Senioriliike antaa innovatiivisemman ja dynaamisemman viestin. Organisaatio pitää olla, mutta ei välttämättä luutunut liitto!
Maaliskuun kokoontumisen jälkeen tiedämme enemmän.
Toinen tuli tätinsä lähiomaisten kesken pidetystä perunkirjoituksesta. Jo hautajaismatkalla tädin sisar oli pyytänyt valitsemaan muistoja kirjoista ja koruista. Nyt sieltä oli pakattu mukaan liinavaatteita, muutama maljakko ja pöytähopeaa. Toivoin hiljaa mielessäni, että perintötavaraa ei tulisi kovin paljon. Kaikkea on jo riittävästi, liikaakin. Toisaalta, eräänlaista kierrätystähän perinnötkin ovat.
Uudenvuodenpäivän iltana tutkimme yhdessä perintötavaroita. Kuten kirjoista jo olin huomannut: täti oli valikoiva ja laatutietoinen. Pellavalakanoissa on upeat revinnäiskoristeet tai itsevirkatut pitsit sekä kauniisti aplikoidut nimikirjaimet. Tahrattomia damastipöytäliinoja, uudenkiiltoisia pellavapyyhkeitä, taitavasti kirjailtuja tabletteja ja pikku liinoja oli iso kassillinen. Toistaitoisena naisihmisenä arvostan kyllä suuresti käsityötä.
Täti syntyi rajantakaisen Karjalan kaupungissa ja koki siis evakkouden. Nuoruutensa herkimmät vuodet hän oli rintamalottana. Mitä jälkiä sotavuodet häneen mahtoivat jättääkään. Myöhemmin täti teki elämäntyönsä sotilaskotisisarena. Hän eli elämänsä erakkosieluisena ja itsellisenä ihmisenä. Ehkä vuodesta toiseen vaihtuvat varusmiesikäluokat olivat jokin side nuoruusvuosien sotakokemuksiin.
Tädit ovat tärkeitä. Heissä havisevat sukupuun ikivihreät lehvät. Lähtiessään he jättävät oven auki, askeltensa painaumat pihanurmeen. He vilkuttavat koivukujaa mennessään ja lehahtavat pois haurain siivin kuin perhoset.
|
|
