Hänellä on paikka kolmen vanhan naisen kanssa samassa pöydässä. Hän katsoo aina alas, pöytään, käsiinsä. Kun häntä puhuttelee, hän urahtaa epämääräisesti, sanoja ei hänellä ole. Huoneessaan hän istuu ikkunan ääressä, iso mies kokoonpainuneena, liikahtamatta. Mitä kantanee mielessään, hartioillaan.
*
Hän istuu suoraselkäisenä yksin, laiha nainen, joka ei oikein siedä muita lähellään. Ilme on kiusaantunut, torjuva. Hän katsoo kohti, mutta ilme ei muutu. Hän näyttää siltä kuin odottaisi jonkun tulevan, jonkun sanovan, jonkun jotain. Kerran näin hänen hymyilevän ujosti kuin itseltään salaa.
*
Hän istuu iltapäivisin sohvalla tai keinutuolissa katsomassa televisiosta Salattuja elämiä. Hänellä on pyöreät, avoimet mummonkasvot, sileät ja levolliset kädet, jotka lepäävät esiliinan helmassa. Hän saattaa vastata sinulle, jos kumarrut lähelle ja kysyt selkeästi. Joka tapauksessa hän hymyilee kuin ymmärtäisi.
*
Hän voihkii ääneen, erityisesti silloin, kun häntä autetaan vuoteesta syömään tai vessaan. Hän on vakuuttunut siitä, että hänet halutaan vain tappaa. Hän mutisee, ettei halua nousta tai syödä tai mitään. Hän uikuttaa: antakaa minun olla rauhassa. Hänen tyttärensä käy, vaikka äiti ei tunnista häntä.
*
Hän kulkee rollaattorin kanssa käytävää edestakaisin, istahtaa sohvaan, lähtee kohta taas. Kun hän menee huoneeseensa ja jää yksin, hän hätääntyy. Usein hän pakkaa tavaroita lähtöä varten. Hän itkee iltaisin ja kyselee, missä kaikki ovat ja joko lähdetään kotiin. Hän on äiti, isoäiti ja isoisoäiti – minun äitini.
Erittäin kaunista tekstiä, hyvin kirjoitettu. Oletko koskaan ajatellut kirjoittaa ajatelmiasi kirjaksi asti? Sanon aivan suoraan, että istun täällä kyyneleet silmissä luettuani tekstisi, taidan mennä nyt soittamaan iäkkäälle äidilleni. Onnistuit pysäyttämään minut … muka kiireissäni olin…
Kommentin jätti vilukissi · torstaina 22. tammikuuta @ 20:11
Koskettavia kohtaloita, joita yhteiskuntamme on täynnä. Tämä kaikki voi olla totta omalla kohdallamme, kun aika on. Valitsemaan emme pääse. Auttaako tässä asenne, josta niin isosti puhutaan?
Vilukissin kanssa samaa mieltä kirjoittamisestasi. Jaksamista!
Kommentin jätti Liisa · torstaina 22. tammikuuta @ 20:21
Yhdyn Vilukissan ja Liisan sanoihin – kirjoitathan! Näet paljon, koet paljon, osaat ilmaista sen syvästi.
Halaus!
Kommentin jätti Haavetar · perjantaina 23. tammikuuta @ 10:01
Ikämieskin liikuttuu tällaista havainnointia lukiessa. Miten saada lukijakuntaa lisää, sillä vaikuttamista tässä tarvitaan. Kirjoita kirja!
Kommentin jätti Ystävämies · perjantaina 23. tammikuuta @ 10:46
Osaat tuoda kauniisti ja vaikuttavasti esille kipeät asiat, unohdetut ihmiset.
Olen samaa mieltä kuin muut, kirjoita kirja!
Kommentin jätti Ansku · lauantaina 24. tammikuuta @ 00:10
En tiedä mitä sanoisin. Rohkaisevia sanoja ei ole koskaan liikaa. Aina ei itsekään tiedä minkä verran tarvitsee kannustusta ylittääkseen sisäiset esteensä. Kiitos teille jokaiselle.
Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 24. tammikuuta @ 15:42
Niin liikuttavaa, niin liikuttavaa. Tunnistin näistä jokaisen, olisin voinut sanoa nimenkin – jos en olisi jo kadottanut osan nimistä. Tällaisia ihmisiä ovat palvelulaitokset täynnä, niin he ovat todellakin IHMISIÄ, niin osuvasti Ellinoora sinä kirjoitit, annoi heille heidän ihmisarvonsa. Sinä tiedät, osaat ja tunnet. Kyllä, kyllä heistä pitäisi kirjoittaa, Ellinoora voisitko sen tehdä?
Mieleen muistui esim. yksi nainen, joka istui usein tuolissa käytävän suussa. Hän ei kyennyt puhumaan. Kerran menin taas käymään äidin luo, minulla oli metsämansikoita mukana, ja ne silmät! Voi ne silmät, yhtäkkiä ne alkoivat elää. Tarjosin hänellekin ja hän hymyili. Se oli niin ihmeellistä. Nainen, jonka silmissä ei ollut eloa, joka ei hymyillyt ja kun hän näki metsämansikoita hän alkoi elää.
Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 25. tammikuuta @ 08:24
Ani Mehtäsielu, on lahja, jos voi koskettaa ihmistä niin, että silmät, sielun kuvastin, syttyvät eloon. Ahojen mansikoita ei voi ostaa, ne voi vain kerätä, nauttia ja antaa.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 25. tammikuuta @ 10:45