Oven avaa pitkänhoikka nainen mustassa, kultakirjaillussa kaftaanissa. Otsaripa ja korvakorut ovat tyylin mukaiset, jalassa kultakirjaillut mustat samettitossut. Silmät tuikkivat iloisesti. – Tervetuloa! Tänään juommekin minttuteetä ja kerron sinulle marokonmatkastani. Taustalla soi berberimusiikki, sohvan tuntumaan on katettu aito marokkolainen teekalusto pikkuisine laseineen. Saan kuulla huimantarkkaa ja eloisaa kuvausta parin vuosikymmenen takaisesta matkasta kuin se olisi eilen tapahtunut. Minttutee on kuumaa ja hyvää.

Olen ystävystynyt kotonaan asuvan leskirouvan (80+) kanssa, jonka luo poikkean silloin tällöin sovitusti iltapäiväkahville. Hänellä on liikkumisongelmia. Huoneisto hissittömän talon ylimmässä kerroksessa pitää häntä melko tiiviisti tykönään. Parvekkeella voi ’olla ulkoilevinaan’ vaikka päivittäin, mutta lähtö ulos ja kaupungille pitää harkita tarkkaan. Hän ripustaa roskapussin ja kauppakassin roikkumaan vyöllä kaulaansa alas tullessaan. Niin kädet jäävät vapaaksi tukeutumaan rapun kaiteisiin. Hänellä täytyy olla kotirollaattori ja toinen rapussa alhaalla.

Keskustelemme usein paitsi ajankohtaisista asioista myös kirjoista ja matkoista. Vaihdamme kirjoja ja jaamme, mitä olemme luetusta saaneet. Usein keskustelu sivuaa myös hengellisiä kysymyksiä, vanhenemista, kuolemaakin. Parinkymmenen vuoden ikäero tuntuu häviävän keskustellessamme. Hänellä on aina paljon kerrottavaa, mutta aina hän myös kysyy mitä olen kokenut tapaamistemme välillä. Ensi kerralla hän haluaa kertoa unistaan ja kuulla mitä niistä ajattelen. Unien iltapäivä odottaa.

Voisihan iäkkään leskirouvan elämän pieniä ympyröitä sääliä, mutta minusta tuntuu, että monella nuoremmalla ympyrät ovat henkisesti pienemmät.