No eihän se vappu nyt ihan käsikirjoituksen mukaan mennyt kumminkaan. Panimme evästä reppuun ja läksimme pyöräilemään Rantatietä Halosenniemeen. Vastatuuli oli viiltävän kylmä. Perillä järvi myllersi vapaana, aallot pärskivät rantakallioihin. Etsimme suojaisimman paikan aurinkorinteeltä, siinä nautimme simat ja rapistelimme tippaleipiä, joista huomattava osa päätyi murusina nurmikolle. Mutta vuokot kukkivat! siniset ja valkoiset! Scillamatto hehkui sinisenä polun toisella puolella ja punaiset kärryt olivat paikoillaan omenapuun alla. Sieltä sen viimeistään saa, kevätfiiliksen!

Eilen oli juttelupäivämme Katupappilassa. Kävijöiden määrä neljän tunnin aikana lähestyi jo viittäkymmentä. Monelle yksinäiselle paikka on tullut tärkeäksi, saattavat poiketa tullen sekä mennen asioilla käydessään. Jotkut sopivat tapaamisiakin sinne. Pari nälkäistä pikkupoikaa kävi koulusta päästyään ja tyhjensi hetkessä keksilautasen. Tuuli pöllytti standia nurkalla ja ikkunan takana kävelykadulla kulkijat pitelivät hatusta kiinni. Ajattelin, miten monelle tämä paikka antaa turvallisen mahdollisuuden kertoa ja jonkun joka kuulee.

Kaikenmoista reality-kamaa on tuutit tursollaan nykyään. Eiköpä tämä nettikin liene yksi semmoinen iso kamatuutti. Tv:n Inhimillistä tekijää katsova saa halutessaan tutustua erilaisissa elämänkohtaloissa painiskeleviin kanssaihmisiin, heidän kykyynsä ratkaista sairauden tai muun ennakoimattoman kriisin  aiheuttamat ongelmat. Vaan tätä ei ole ennen näytetty: kuolevan ihmisen viimeiset sanat jälkeenjääneille.

Nähtyäni erään kyseisen ohjelman tarinan jäin miettimään miten hiuksenhieno voi olla koskettavan ja makaaberin välinen raja. Haluaisinko itse jättää läheisilleni tuollaisen kuvallisen hyvästelyn, joka tulee kuin mullan alta. Mitä sellaista kykenisi siinä sanomaan, jota ei elämän koko kuva ja lähimpien surussa hiljalleen haalistuvat muistot köykäiseksi punnitsisi.

­­Yhtenä iltana osuin telkkarin ääressä semmoiseen ohjelmaan, johon vanhemmat olivat tuoneet lapsiaan kilpailemaan yleisön suosiosta laulamalla. Jonkinlainen tenavatähtiskaba siis, menossa jo semifinaali.  Puolet muksuista lauloi englanniksi ja ohjelman nimikin oli tietysti KidsSing. Lapsoset oli stailattu muodikkaiksi, muutamalla tytöllä oikein kampaus ja meikki. Suomalainen perustotinen lapsi kun laulaa kansainvälistä aikuisen artistin hittibiisiä yliampuvine, musavideoita jäljittelevine koreografioineen, siinä mummoikäisen katsojan silmä pyörähtää ihmetyksestä suureksi. O’oo.

Sattui vielä niin, että eräänkin tyttörukan laulu meni ihan metsään, mutta elkeet olivat elämää suuremmat. Oli se karseaa katsoa ja kuulla. Koko ohjelman inhimillisin ja aidoin henkilö taisi olla tuomarina toiminut Antti Tuisku, joka ei lytännyt epäonnistuneitakaan eikä käyttänyt tolkutonta määrää ylisanoja, joita nuorisokilpailujen tuomaristot nykyään viljelevät. ’Sairaan hyvä’, ’törkeen taitava’ tai ’ihan mieletön’ on jo aikaa sitten menettänyt tehonsa.   

Mieleen jäi monen lapsen kiihkeästi vaalima tulevaisuuskuva itsestä artistina suuren yleisön edessä. Esiin, esiin, hinnalla millä hyvänsä. Aplodit ovat huumetta, johon voi koukuttua jo lapsena. Semmoiset perusasiat ovat monelta esiintymishaluiselta hukassa, että laulukilpailussa olisi osattava laulaa eikä tanssikilpailussa temput riitä, pitäisi osata tanssia.

Ateneum esittelee parastaikaa pressanlinnan arvotauluja isossa salissaan. Peräseinällä on katseenvangitsijana suuriruhtinaskunnan aikainen valtava maalaus, joka esittää tsaaria esikuntineen valtaistuinsalissa. Kookkaat maisemamalaukset ovat pääosin düsseldorfilaisen tyylisuunnan maalarien (Holmberg, Munsterhjelm) käsialaa ja muodostavat kauniin kokonaisuuden salissa. Alemman kerroksen sivuhuoneessa on nähtävillä presidentinkanslian työpöytä ja muutakin linnan kalustusta, mutta liekö ollut valaistuksen säätö meneillään, kun presidentti Halosen aikana työpöydän taakse vaihdettu purjeveneaiheinen maalaus oli kattotikkaiden (!) takana täysin varjossa. Myös Edelfeltin 150-vuotismuistonäyttely on hienoa nähtävää.

Leidikvartettimme pysäköi taidekierroksen jälkeen kahville tällä kertaa taidemuseon kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen, jonka leipävalikoima oli vaatimattomampi kuin alhaalla, mutta meille riittävä. Siinäpä kahvin irrotellessa kielenkantoja ja erään ”Kosinta” -nimisen taulun innoittamana rupesimme muistelemaan aiheeseen liittyviä muinaisia muistojamme.

Joukossamme ilmeni olevan kahdesti kosittu, kaksi kerran kosittua ja kosimattakin naimisiin päätynyt. Kukaan meistä ei ensi rakkauteensa ollut sitoutunut, mutta leidi K muisteli vieläkin haikeana erästä 11-vuotiasta punatukkaista poikaa. Kosintamuistot nostattivat nyt hilpeyttä, vaikka aikoinaan oli kyseessä vakava paikka. Siitäkin piisasi hupia, miten äidit olivat ammoin tyttäriensä naima-aikeisiin suhtautuneet ja niitä kommentoineet. Isät olivat suhtautuneet ihmeen tyynesti sulhaskandidaatteihin. Yksi meistä on jo leskeytynyt, mutta muut ovat yhä muinaisen kosijansa kanssa yhdessä. Vakain tuumin oltiin nuoruudessamme näissä asioissa.

Leidikvartettimme poikkesi Mikonkadulla, Kansallisteatterin naapurikorttelissa, missä on pieni uniikki paikka, Pelastusarmeijan museo. Kaksi sydämellistä vapaaehtoista armeijalaista esitteli meille armeijan historiaa ja museoon koottua esineistöä.

Suomeen Pelastusarmeijan toiminta tuli Englannissa kouluttautuneiden neitien, Hedvig v. Haartmanin ja Alva Forsiuksen kautta v. 1889. Mielenkiintoista, miten alusta asti naiset ovat olleet tasaveroisesti miesten rinnalla kaikissa Pelastusarmeijan tehtävissä, niin upseereina kuin sotilaina. Tällä hetkellä maailmanlaajuisen Pelastusarmeijan toimintaa johtaa myös nainen, kenraali Linda Bond.

Meistä monella on ollut jokin kosketus Frälläkäksi Stadissa kutsuttuun Pelastusarmeijaan, minulla opiskeluaikana 1960-luvulla, leidi K ja leidi S ovat käyneet lapsena armeijan pyhäkoulua ja partiota. Armeija tunnetaan erityisesti sosiaalisesta työstään asunnottomien, vankien ja lapsiperheiden auttajana. Nykyään Pelastusarmeijallakin on pulaa työntekijöistä, mikä on supistanut toimintaa; Helsingissä on enää vain kaksi toimivaa osastoa, Kalliossa ja Uudenmaankadulla. Armeijalaiset tunnistaa edelleen ryhdikkäästä virkapuvusta, mutta naiset eivät enää käytä rusetillista hattua eli bonettia. Työtavat lienevät nykyaikaistuneet, mutta tunnuslause on edelleen sama: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

Pelastusarmeijan museo, Mikonkatu 20, Helsinki. Avoinna tiistaisin 13-18 ja lauantaisin 11-15.  pelastusarmeija.fi

Että voikin pilvinen aamu olla ihana! Leppoisa. Tyyni. Hiljainen. Vaatimukseton. Ainakin jos on viikkokaudet joka aamu herännyt auringon loisteeseen, lumien häikäisevään kilotukseen, joka huutelee: tule ulos! liikkeelle sieltä!

No, kaikki aamut ovat omalla tavallaan ihania, jotkut vain tuntuvat ihanammilta kuin muut. 

”Von Wrightin mukaan tiedostamaton aavistus omasta voimattomuudesta ajaa poliitikkoja yläviistoon optimismiin niin että he eivät suo itselleen aikaa harkintaan ja omakohtaiseen ajatteluun.

Mihin julkishallinnon ja yritysten kymmeniätuhansia ihmisiä tarvitaan, jos ajattelu ostetaan markkinoilta? – – Onko käynyt niin, että sijaisajattelijat hoitavat suuret ajatukset, mutta palkolliset tuhertavat rutiinitöissä ja palavereissa? Mitä virkaa on asiantuntijaorganisaatiolla, jos sen asiantuntemukseen ei luoteta?”

-Reetta Meriläinen, kolumni, HS 9.4.2013

Maaliskuu oli jumalaisen kirkkaita tähtiöitä, lämpimiä aurinkopäiviä. Valon määrä ihan häikäisee, nostaa mielialaa, parantaa tautiset, kutsuu liikkeelle. Kotijärvemme jäällä on pyhinä liukunut väkeä mustanaan, suksin, luistimin ja hankiliitäjin. Muutamana aamuyönä on jo mustarastas vihellellyt. Se on kevään laulajista taitavin näillä main. 

Mökkijärvensä jäällä ja hangilla oli Esikoisen pesue saanut ihanasti auringonväriä naamaan. Pikkuritari kuuluu hiihtäneen pääsiäislomalla yhteensä kymmenen kilometriä. Oivallinen saavutus nelivuotiaalle, oikein Mummelin ja Vaarinkin olo ylpeydestä kohenee. Kuopus ja Nuorikko kutsuivat meitä lammasaterialle ja voi kun olikin hyvää pitkään haudutettu karé bataattimuhennoksen kera ja kahvin kanssa maistui Nuorikon taiteilema rahkakakku.    

Nyt loppuu kolo-olo! Lukupinossa ei ole enää yhtään kirjaa ja pääsiäiseksi hankitut elokuvat on katsottu. Tämä tietää reipasta kävelyretkeä kirjastoon. Paluumatkalla on asiaa kauppaankin. Toinen vei jo aamulla ajopelin keväthuoltoon. Kotona hyrisee pyykkikone, ja kynnet syyhyävät ikkunanpesuun iltapäivän lämpimillä. Kevättä tupaan! Arjen iloa!

Neljättä viikkoa leikkauksesta mennään ja olo kohenee viikko viikolta. Hakasten poistostakin on jo kaksi viikkoa. Haavan sisempien kudoskerrosten ompeluun käytetään itsestään sulavaa ommelta. Joskus käy, kuten nyt näyttää käyneen, että jokin ompeleen pää jääkin ihon ulko- eikä sisäpuolelle, jolloin se ei sulakaan. Tuo pitäisi nyppäistä pois atulalla, jollainen kotona kyllä on, mutta eipä langanpää niin vain lähdekään. Jossakin sisempänä on vielä solmua sulamatta, kiinni pysyy. Ei pitäisi provosoitua mokomasta, mutta kun kynnet syyhyävät.

Paljon on elämässä pientä ja turhaa murhetta, tuumin. Sitä luulee ratkaisseensa ongelman poistamalla jotain kelvottomaksi käynyttä. Tyhjä kohta kipuilee, kunnes elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja etsiytynyt tasapainoon. Arpi kiristää ja muistuttaa lopun elämää siitä miten vaikeaa oli. Vanha iskelmä käväisee mielessä: ”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”.   Tarvitseeko ihmisen ollakaan arveton ollakseen eheä?

Kävelin määräpäivänä paljastamaan ylävatsani terveyskeskuksen empaattiselle hoitajalle. Hän rapsi paranevalta leikkaushaavalta yli kolmekymmentä hakasta. Se on kuulkaa ikävä toimitus. Olin jo ottanut ennakkoon särkylääkkeitä, silti nipistys varsinkin kyljen puolella oli sitä luokkaa, että hiki nousi otsalle. Haava-alue on edelleen mustelmilla, mutta eiköhän tuo tuosta asetu ihonväriseksi ajan mittaan. Olo ainakin tuntui heti helpommalta, kun hakaset eivät enää kirraa.

Keskustelimme siinä hoitosession aikana ja jälkeen sappihistoriani monista vaiheista ja kohtalonkäänteistä. Hoitaja totesi, ettei ole tullut hänelle vastaan 25:n vuoden työuran aikana moista. Tietenkin toivon, että tälle nyt vihdoin tulisi jo piste. Varmuutta siitäkään ei ole, mistäpä elämässä olisi.  Näillä on mentävä, mitkä geeniarpajaisissa on saanut.

Kotimatkalla aurinko tuli esiin ja kevättalvinen kaupunki säteili rauhaa ja kauneutta. Lomalaiset hiihtelevät kuka missäkin, me kahdestaan kiertelemme päivä päivältä laajenevia kehiä kodin ympäristössä. Ylihuomenna aion antautua kampaajani hemmoteltavaksi ja sitten palaan ihmisten ilmoille!