Tänä aamuna piti sitten uudestaan opetella lukemaan  päivän lehti. Helsingin Sanomien ensimmäinen tabloid-kokoinen numero yllätti lukuohjeillaan. Ensin puretaan lehti osiinsa. Ensivaikutelma modernisoinnista on myönteinen. Napakaksi nidotut osat toimivat  lukiessa paremmin kuin isot irtoarkit. Toinen, joka yleensä lukee tuolissaan, sanoo samaa.

Päivät, nämä monien juhlien jälkeiset, ovat kuluneet meillä tautisessa himmeydessä. Ruokapöydän ääreen neljästi päivän mittaan haahuilleet asukkaat katsahtavat kalvaina ikkunasta pihaan.  Milloin sataa vettä, kuten eilen – milloin lunta, niin kuin tänään. Koneet pyörittelevät pyykkejä ja suihkuttelevat astioita. Kun vain valmiin ruuan jaksaa lämmittää.

Erinomaisesti sujuneen joulumatkan ja sen jälkeen mussukoille luvatun kolmen päivän hoitosession jälkeen vuosi tuntui alkavan loistavasti. Vaan viikon kääntyessä loppiaista kohti tauti jo kaatoi petiin.  Ei tässä ole suuren itkuvirren paikka, tavallisessa flunssassa, mutta eipähän jaksa riehaantua minkään mukavan perään juuri nyt.

Lähipäivät ovat lämmintä juotavaa, nenäliinoja ja lukemista petissä. Ja unta.

Onpa kerran elämässä koettu nyt tämäkin. Tuomiokirkon pääovella oli valtava tungos, kun ystävän kera pääsin turvaan Stadin raastavasta tuulesta, joka tuprutteli lunta silmiin. Keskikäytävän molemmin puolin loosit olivat täyteen pakkautuneet ja svenskspråkig kakofoni var ganska kamala. Järjestyshenkilöitä oli kymmenittäin eikäpä koko jutusta olisi muuten mitään tullutkaan. Suuntasimme sivuparvelle, josta näin hyvin kirkkoon, mutta en kuoriin.

Tilaisuus alkoi urkujen ryminällä, joka rauhoitti jonkin verran pulisevaa yleisöä. Perheitä oli paljon ja lapsille tietysti selostettiin mitä tulee tapahtumaan. Frakkeihin sonnustautunut mieskuoro lauloi urkuparvelta soinnikkaasti muutaman joululaulun, kuorissa pidettiin miesäänellä puhe ja sopraanoääni lauloi antaumuksella upeasti. Kun kuoro alkoi laulaa Sankta Luciaa, kirkko hätkähti hereille ja keskikäytävää lipui askel kerrallaan juhlava kulkue, jota johti Luciaksi valittu neito valkoisiin puettuna, kynttiläkruunu vaaleilla kutreillaan. Neitojen kulkueessa oli seitsemän paria,kaikki valkoisissa, uumillaan punainen vyö ja käsissään kynttilä. Kuorissa tapahtui Lucia-neidon virallinen kruunaus, jonka suoritti puheen ja poskisuudelmien kera Carl Haglund ilmeisen mielellään. Lucia-neidot lauloivat kauniisti äänissä muutaman joululaulun. Kulkue lähti Sankta Luciaa laulaen keskikäytävää takaisin pukeutumaan lämpimämmin ja väki heidän jälkeensä ulos kirkosta.

Tällä välin Senaatintori puolestaan oli pakkautunut täyteen väkeä. Mahtavankauniin joulukuusen viereen oli ilmestynyt tikasauto, jonka nostokorista loisti valonheitin kirkon rappusille. Pikkutonttujen joukko kirmasi rappuja ylös ja asettui kunniakujaksi. Puolivälin tasanteelta yritin ottaa kuvia, mutta kädet kohmettuivat heti ja kameran linsseihin sai pyydystettyä lähinnä pyryä. Tuuli oli jäätävä. Kun kirkon kello kumisi kahdeksantoista lyönnit, Lucia saapui vilkuttelemaan yleisölle ja laskeutui tonttukuja alas, jossa odotti valaistu auto. Ajattelin, että neitoparka jos ei vilustu avolavalla lumipyryssä niin ihme on. Ei ollut Folkhälsan oikein varautunut murhasään varalle.

Ystävä ja minä pelastauduimme Kluuvin alakertaan maalaistorille juomaan kuumaa glögiä. Juoma oli erinomaisen mausteista ja torttu suorastaan herkullisen kotileivotun oloinen. Yhtä ja toista herkullista syötävää repussa palasin asemalle ja junalla takaisin kotiasemalle, jossa Toinen oli ollut odottamassa jo hyvän aikaa. Onneksi lämpimässä autossa sentään.

”Leppuuta, leppuuta hyvä ihmine ennenko hermot ratkiaa”, sanoisi äitimuori, jos eläisi. Eikä se leppuutus aina meinaa oikosenaan olemista. Usein parasta on antaa itsensä laskeutua olotilaan, jossa tapahtuu mikä tahansa rento askare tai liikehdintä, joka ei vaadi yhtäjaksoista ajatustyötä ja keskittymistä. Kuten vaikkapa päämäärätön kävely metsässä (ilman sauvoja) tai kaupungilla (ilman maksuvälineitä). Päämäärää jos kaipaa, sellaiseksi voi ottaa myös ennen näkemättömän kohteen tai kokeilemattoman idean. Eilen meillä leppuutettiin kiertelemällä lähiseuduilla katsastamassa keskustoihin koristetut joulukuuset. Oli sopivan pilvinen joulukuun iltapäivä, jossa valaistu kuusi näkyy kauniisti. Tulokset ovat nähtävissä alla. Tunnistatko paikkakunnat?  (klikkaa suuremmaksi)

Kuusi 1, kaupunki K

   

Kuusi 2, kulttuurikunta T

Kuusi 3, kaupunki J

Kuusi 4, kantakunta S

Taas on eletty se joulukuun mahtipäivistä, jolloin Suomen liput saloissa ylväästi hulmuavat – elleivät sitten roiku alakuloisina räntäsateessa tolpan nokassa. Torvisoitto kaikaa rakenneuudistetun maanpuolustusvoiman paraatimarssia tahdittamassa. Tänä vuonna Patrian telaketjuajoneuvot olivat vallan paraatin pääosassa. Mummo ja P.Kaveri kaasuttelivat omalla kumijalka-ajoneuvollaan hautausmaalle, missä veivät kummankin itsenäisyystaisteluissa ollutta isää kunnioittavasti muistaen kynttilän muistoristin juureen.  

Presidentinlinnan galaasithan oli tietysti katsottava iltasella. Joka kerta ne vain pitää katsoa ja ihmetellä koko ajan miksi. Vartin vaiti tuijoteltuaan linnan ovesta työntyvää vierasvirtaa, huoahti Poikakaveri:  – Eiköpä tämä ole taas nähty. Jokos me lämmitetäänsitä glögiä? – Älähän nyt hättäile, kyllähän tämä ilmaisesta iltahuvista käy, totesi Pissismummo, joka oli vasta kolme huomionarvoista iltamekkoa ja yhden silmää ilahduttavan urospuolikkaan bongannut. Mummoa jäi askarruttamaan monen rouvainpuvun hinattavat helmukset, joita jo alkumetreillä tallottiin oman tai vieraan kavaljeerin taholta. Miten ne ollenkaan niiden kanssa siellä pärjäsivät? Parkkeerasivatko nurkkiin tai portaisiin koko illaksi, vai kantelivatko käsivarrellaan laahuksia? Ja miten sitten saivat kahvikuppinsa pysymään messissä, muusta murkinasta puhumattakaan. Paljosta murheesta ja mielenvaivastapa säästyi kotinojatuolinsa tuntumassa pysyttelijä.     

Kumpi olikaan kättelijä, kumpi käteltävä, se ei aina selvinnyt. Moni vatkasi niin tomerasti isäntäparin kätösiä, että ihan pelotti, lähteekö toisesta päästään irti illan mittaan koko uloke.  – Ei käy kateeksi Jenniä, tuumi Mummo, kun taas tuli kourallinen vetelää pullataikinaa puristettavaksi. Suun liikkeistä saattoi päätellä, että kovin kummoista hengen lentoa ei vieraista isäntäparille irronnut. Suunnilleen tuhat kertaa: Hyvää itsenäisyyspäivää ja noin viisisataa kertaa: Hyvää iltaa, loput pelkkää mitään sanomatonta muikistelua. Isäntäväen suun liikkeitä ei nähnyt, mutta kerrottiin, että jollekin vieraista presidentti oli sanonut jotain omaperäistäkin.  – Vaan eikö olis ollukki mahtavaa, jos Jare Tiihonen olis vetässy oikein kunnon räpit, Kilven Eeva lausunut viimeisimmän runonsa tai Ryhäsen Jaakko laulahtanut kumealla bassollaan Tiernapoikien alkurepliikit, unelmoi Pissismummo. Myöhemmin illalla toisaalla räppiä sitten kuultiinkin ja Aira Samulin innostui ikioman tanssikoreografian esittämään tv-kameralle.

–          Eikö ollu hienot pileet, tuumivat Mummo ja P.Kaveri, kun kampeusivat yösijoilleen. Glögi oli hyvää ja piparit maistuivat – pipareilta. Ikkunaan jäi loistelemaan joulutähti ja pihaan kynttilä lyhdyssään.

Itsenäisyyspäivä on meillä jo kauan ollut joulutervehdysten mietintäpäivä. Tapa on ehtinyt syntyä työvuosina ja näkyy säilyvän. Kortin kuvalla on viestinsä, mutta kyllä jokaiselle spesifi omakätinen tervehdys liitetään mukaan. Osoitelistakin elää.

Posti toi tietyn kaupan asiakaslehden, josta löytyi Timo Parvelan kolumni Hyvää joulua! Parvela lähettää joulukortteja mm. sairaanhoitajille ja lääkäreille, poliiseille ja palomiehille, opettajille ja oppilaille, äideille ja isille, maanviljelijöille ja insinööreille – kaikki kauniisti perusteltuina – unohtamatta putkimiestä, joka korjasi Parvelan keittiön vuotavan hanan. Löysin itseni niiden, tässä mainitsemattomien, joukosta, joille Parvela toivottaa hyvää joulua, joten vastatoivotus lienee paikallaan.

Omasta puolestani voisin lisätä Parvelan joulukorttipinoon vielä muutaman. – Hyvää joulua ja kiitos kirjailijoille, jotka ahertavat työssään ja kustantajille, jotka seulovat jyviä akanoista ja julkaisevat elämäämme rikastuttavaa luettavaa. Hyvää joulua ja kiitos kaikille soittajille, laulajille, tanssijoille, näyttelijöille ja taiteilijoille, jotka antavat jotain ainutlaatuista itsestään tehdessään työtään kulttuurin saralla. Hyvää joulua ja kiitos toimittajille, jotka pyrkivät laadukkaaseen journalismiin ja tiedonvälitykseen medioissa – teidän ansiostanne me tulemme ajatelleeksi ja tiedämme tarkemmin.

Kenelle Sinä lähettäisit joulukortin kiitoksin?

Marraskuun viimeisenä päivänä pyry pyörähti pihaan hulmuttamaan valkeaa harsoaan. Yöllä likaisenruskea ja kosteutta hönkivä maa oli rapsahtanut kohmeaksi ja valkea lakana peittänyt nurmikon ja terassin. Pihapuut kiemurtelivat tuulen kourissa kaiken päivää. Kauppaan lähtiessä heti ulko-ovella tuuli tunki sieraimiin ja salpasi hengityksen. Naapuri huiski autoaan harjalla, mutta ei ehtinyt liikkeelle, kun ikkunat olivat taas umpilumessa.

Illalla uutiset kertoivat taas sitä samaa kuin joka sään muutoksen aikaan: junat olivat myöhässä ja autot olivat kolaroineet. Onnellinen hän, jonka ei tarvinnut lähteä minnekään. Pyry on niin ihana – ikkunasta katsellen.

Herään hiljaiseen kotiin. Pihaan paistaa matalalta viileä talviaurinko. Punertava valo kulkee hitaasti vajan seinää, kun syön keittiössä aamupuuroani ja siemailen teetä. Linnut pyrähtelevät pihan punaisesta  ’tarjoustalosta’ siemeniä.

Toinen on mennyt stadiin ja aikoo viipyä. Talo tuntuu väljältä, vapaalta. Lehdet luettuani siivoilen hyräillen – kuin joskus ennen. Pyyhin pölytkin ja tuuletan läpi huoneiden. Lounaaksi löytyy jääkaapista eilistä uunikalaa, lämmitän sen ja rakentelen salaatin. Nautin ruuan kirjaa lukien – kuin joskus ennen. Uppoan tarinaan, kunnes tekee mieli torkuille. Herättyäni laitan kupillisen kahvia ja lämmitän saunan. Ulkona on jo pimeää. Sytytän kynttilöitä sinne tänne, pihalyhtyihinkin. Miten ihanaa olla näin.

Joidenkin miehet tulevat ja menevät alinomaa, viipyvät ties missä huoleksi asti. Minulle tämmöinen kotipäivä on harvinaista herkkua. Useimmiten olen itse lähdössä tai palaamassa.

Tiedän, että hän tulee kotiin aikanaan. Sillä välin minä juon hiljaisuutta kuin janoinen virkistävää vettä. Ovilyhdyn kynttilä odottaa.

…seurakunnan olohuoneessa, joka on avoimien ovien paikka kävelykadulla, kaupunkimme keskustassa. Arkipäivisin neljä keskipäivän tuntia ovi on auki, automaatista saa kahvia tai teetä ja pöytien ympärillä saa aina halutessaan juttukaverin. Joku työntekijöistä tulee alkuun pitämään hartaan hetken ja jää sitten seurakuntalaisten joukkoon. On huomattu, että moni kävijä tulee alkuhartautta varten paikalle ja jatkaa sitten matkaa asioilleen.

Valmennetut vapaaehtoiset ovat ottaneet palvelutehtäväkseen olohuoneen käytännön asioiden hoitamisen ja toimivat inhimillisenä lämpökeskuksena. Tässä toteutuu yksinkertaisella, mutta hienolla tavalla seurakunnan yhteisöllinen tavoite. Tulija otetaan vastaan ystävällisellä hymyllä ja tervetulotoivotuksella ja hyvästellään lähtiessä. Monelle yksinasujalle se voi olla päivän tai viikon kohokohta.

Huomenna on Lapsenpäivä. Jossain mielessä toki jokainen päivä on lapsen päivä, mutta kalenteriin on otettu erityinen lapselle omistettu päivä, kun isän ja äidinkin päivät siellä ovat. Mikä estäisi viettämästä Lapsenpäivää kysymällä mitä lapsi toivoo tänään. Parasta on antaa aikaa lapselle joka päivä.

Mummeli ja Vaari lupasivat Pikkuritarin ja Murusen äidille ja isälle vapaaillan. Se merkitsee, että haemme pienet päiväkodista, leikimme yhdessä ja hoitelemme iltatoimet oikeaan aikaan. Muusikkovanhemmat pääsevät harvoin yhdessä kuuntelemaan toisten soittoa ja näin myös isovanhemmat saavat taas tilaisuuden hassutella pienten kanssa.  

Lapsiperheessä parisuhde jää helposti toiselle sijalle. Unohtuukin joskus, ettei se hoidu ihan itsekseen siinä sivussa. Sille pitää antaa aikaa, muistaa mistä kaikki alkoi ja millaisin unelmin yhteen mentiin. Vuodet realisoivat kyllä ne unelmat, mutta rakkaus, jota vaalitaan, kestää arjenkin.

Sunnuntain Hesari esitteli muutaman kuvan ja toimittajan näkemyksen Design-museon Koti ja paikka -näyttelystä. Museot taitavat olla yksi nykyihmisen harvoista  turvapaikoista ajassa, jonka vinhaa kiitoa voi hillitä palaamalla hetkeksi pysyvien arvojen äärelle. Trendit tulevat ja menevät, muotoilukieli muuttuu ja tekniikka kehittyy, mutta kauneuden ja toimivuuden yhdistelmä on muuttumaton arvo.

Aikamme on antanut designille jotenkin korkeakulttuurisen leiman, vaikka alun perin on ollut kysymys minkä tahansa tarve-esineen teolliseen tuotantoon tähtäävästä muotoilusta. Näyttelyssä on esillä huonekaluja, astioita, vaatteita, sisustustekstiilejä eri aikakausilta. Monen esineen kohdalla voi todeta, että onnistunut muotoilu saa tuotteen pitämään pintansa vuosikymmenestä toiseen ohimenevien muoti-ilmiöiden tulvassa.

Leidikvartettimme kävi tutkailemassa näyttelyä ja innoittumassa vallan mainioista uudissanoista, joilla tuttujen esineiden kokoelmaa oli ryhmitelty. Jos kahvipannu kuuluu sarjaan ”sisältimet”, voisiko sohva sitten olla ’sisustin’? Museokaupasta löysin kaipaamani sopivankokoisen ja mainiosti muotoillun sisältimen, johon mahtuu kampa, (huulipuna), silmälasikotelo ja kännykkä.