Hypetys oli mahtavaa. Yle oli oikein panostanut. Grafiikka loisti ja numerot vilisivät silmissä.  Studiossa lappasi kutsuttuja vieraita kuultavana ja asiantuntijuutta hoiti Samin tuttu naama. Tällä kertaa myös Ylen oma poliittisen toimituksen päällikkö oli sijoitettu asiantuntijapöytään mielipiteineen. Uutis-Matti koetti pitää kokonaisuutta hanskassa parhaansa mukaan. Ylen oma ennuste tuntui olevan tärkein asia, vaikka se vanheni silmissä sitä mukaa, kun reaaliaikaiset tulokset tulivat näkyviin. Siitä sopii iloita, että studiotoimittajan tehtävää pantiin hoitamaan rautainen ammattilainen, asiallinen ja taitava Tytti, joka ei kohkaa eikä kysele typeriä.

Pääkaupunki oli tietysti pääosassa: Eduskunnan Pikkuparlamentissa hyörivät puheenjohtajat posket punaisina, puolueiden vaalivalvojaisissa kaupungilla väki tuuletetteli ja murjotti tuloksen mukaan. Muualla maassa oli hiljaista, porukat olivat jo häipyneet paikalta, kun viimein saivat puheenvuoron. Nämä viiden minuutin välein jankatut mitäs nyt tykkäätte – ja jokos nyt  -kyselyt kyllä vaativat katsojalta pinnaa. Jotain rajaa, toimittajat!  

Tuloksen tulkitsijoita varmaan riittää tänään ja tulevina päivinä. Ehdokkaani ei läpäissyt äänikynnystä, kuten olin olettanutkin. No, ääni meni hyvään seuraan ja tarkoitukseen joka tapauksessa. Annettu ääni se on politiikan kritiikin lupalappu. 

On tuullut puuskaillen. Kuolleet lehdet ja katkenneet oksat ovat tanssineet kaduilla, ihmiset pitäneet kiinni hatustaan ja helmoistaan. Mainosstandit kaatuilleet kauppojen edustalla, ja vaalimainokset lennelleet sinne tänne. Jossakin on taas katkennut puita ja sähkölaitteet koomassa.

Kävin antamassa ääneni. Numero meni kyllä arpomiseksi. Nykyään tulee kerta kerralta vaikeammaksi löytää ehdokasta, jonka tuntisi tai edes tietäisi kelpo ihmiseksi edustamaan päättäjistössä sitä porukkaa, jonka aatemaailma tuntuu omalta. Reunaehtoni: naisehdokas; nuorehko ja hyvin koulutettu. Epäilyttävä: ehdokas, jonka ainoa meriitti on julkisuus missä mielessä tahansa; joka on vaihtanut puoluetta; joka on jo eläkeputkessa. Vaalikoneesta ei ollut apua, se tarjosi kahta miesehdokasta. Ihan hyviä heppuja ehkä mutta koska kun.

Illalla syvennyin ihmettelemään Ruotsin kuninkaallisten hohdokasta elämää kolmansien hääjuhlien kynnyksellä. Kyllä on vaivalloista elää demokratiassa. Kuninkaallista hoviväkeä ei tarvitse äänestää, saa vain ihailla.

Olen muistellut päiväkirjojen äärellä viittä kotiäitivuottani. Sieltä jo löytyy tämä toteamus siunatusta arjesta viikonloppujen, sukulaisvierailujen ja juhlapyhien jälkifiiliksinä. Kysymys on rytmistä (tai, miksei, rutiinista), jolla elämä kiivaimmillaan saadaan sujumaan – mutta myös pyhä tuntumaan pyhältä ja juhla juhlalta.

Pääsiäisen pyhät kiirastorstaista lähtien vietimme taas kahdestaan kotona. Ehkä tylsänkuuloista, mutta ei tuntunut lainkaan siltä. Passiomusiikki soi pitkäperjantaina ja pääsiäisaamun palveluksen kellot kilkattivat iloisesti. Meillähän ei ole enää vanhoja sukulaisia, joiden luo pitäisi ajaa satoja kilometrejä ruuhkassa toisten etelään ajautuneiden letkassa. Emme halua myöskään nuorempien sukulaisten vaivoiksi, suomme heille (ja itsellemme) rytmitauon rauhan.

Pääsiäisaamuna hulmusi taivaalla pitkäkaulaisten nauha pohjoista kohti. Oi, ne tulevat, linnut! Krookukset vasta heräilevät pihassamme, aurinkoisimmilla paikoilla ne hehkuvat kevätiloaan jo täysin avoimin kasvoin.

Lentoturmauutisen pohdiskelu on jatkunut mediassa poikkeuksellisen pitkään. Jostain aina tihkuu tiedonmurunen, jota sitten märehditään. Järkyttävän tapahtuman vaikutus on tietysti suoraan verrannollinen siihen, miten lähellä omaa elämänpiiriä se tapahtuu ja nythän oltiin Euroopan sydämessä. Espanjasta kotiin palaavia nuoria, heidän vanhempiaan ja läheisiään olen erityisesti ajatellut näinä päivinä. Onnettomuuden aiheuttajan omaisilla lienee oma tuskansa, jota ei mikään koskaan voi pois pyyhkiä. Voi vain toivoa voimia heille – kuin myös pelastushenkilöille, jotka uurastavat rinteillä vielä pitkään.

Täytyy tietää. Turmassa menehtyneiden omaiset tarvitsevat vastauksia kysymyksiinsä. Lentoyhtiöt tarvitsevat nämä selvittelyt, sillä vastuu kaatuu lopulta sinne. Suuri matkustava yleisö tarvitsee tietoa voidakseen luottaa tarvitsemiensa palveluiden järjestäjiin. Faktaa tarvitaan katkomaan huhuilta siivet. Vastaamattomia kysymyksiä on ja vähitellen paljastuvia puutteita lentoturvallisuudessa, jotka pitää korjata, ettei tämänkaltainen enää olisi mahdollista. Liian monta konetta ihmisineen on rytissyt alas taivaalta viime vuosina.  

Pääkaupungissa on lukuisten museoiden ja -gallerioiden lisäksi myös muutamia erityislaatuisia, yleisölle avattuja museoituja koteja. Yksi näistä on Taidekoti Kirpilä, joka sijaitsee Töölössä, Pohjois-Hesperiankadulla. Se on yleisesti avoinna vain keskiviikko- ja sunnuntai-iltapäivisin, ryhmille myös erikseen aikaa tilaten. Pääsymaksua ei ole ja maksuton opastus on poikkeuksellisen asiantuntevaa ja miellyttävää. Leidiporukkamme otti Kirpilän taidekodin maaliskuun tapaamisen kohteeksi.

Juhani Kirpilä (1931-1988) oli lääkäri, joka ei itse maalannut, mutta kirjoitti hersyviä pakinoita Kauneus ja Terveys -lehteen. Hän oli varsin persoonallinen taiteenkerääjä, joka tunsi keräilykohteensa, mutta kartutti kokoelmaansa täysin omien mieltymystensä mukaisesti. Töitä on yli 500, joista kaikki eivät mahdu olemaan yhtä aikaa esillä, vaikka huoneisto käsittää koko kerrostalon kuudennen kerroksen. Niinpä hänellä oli mm. suurimpia yksityisiä Åke Mattaksen taulujen kokoelmia maassamme (yli 40 teosta), lukuisia Kain Tapperin pienoisveistoksia, laaja kokoelma eri taiteilijoiden toisistaan maalaamia muotokuvia sekä upeita maalauksia Suomen taiteen kultakauden taiteilijoilta.

Koska Kirpilä oli vanhempiensa ainoa perijä eikä hänellä itsellään ollut perhettä eikä perillisiä, vaikka elämänkumppani oli, hän testamenttasi omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle toivomuksella pitää yllä taidekotia ja tukea kuvataidetta ja sen tutkimusta. Huomattava omaisuus oli isän suvun perintöä.

Keskustelimme pikkuruisessa töölöläiskahvilassa vaikutelmistamme. Kodin edesmenneen isännän persoona tuntui kiehtovalta. Taidekokoelma, jota pääsee katselemaan sen kerääjän kotiin, luo myös kävijään hyvin erityisen tunnelman. Sokkeloinen, monesta huoneistosta yhdistetty koti puhuu omaa kieltään, taulut ja veistokset kertovat ihmisestä, joka ne valitsi. Nykyään kun perintöjen verotus puhuttaa ihmisiä, on tunnustettava tällaisen elämänmittaisen taiteen harrastuksen merkitys. Kirpilän hankkimat taulut ja veistokset ovat yksilöitä, joille hän antoi kotinsa perinnöksi ja samalla kaikille taiteen ystäville.

Ruokakauppa ei minusta ole järin inspiroiva paikka. Pikemminkin suorastaan tylsä. Sinne on mentävä, koska on syötävä ja siihen taas tarvitaan aineksia. Vakikauppamme kehuskelee halpuuttaneensa hintoja. Sillä ei ole mitään vaikutusta ruokalaskuumme, koska halpuutus ei koske luomu- ja lähiruoka-aineksia, hedelmiä eikä kasviksia. Mitähän halpuutus mahtaa ylipäänsä koskea?

Kierros käy useimmiten samassa järjestyksessä, mistä on se etu, ettei listaa tarvita. Kalleinta jokaviikkoisessa valikoimassamme ovat tietyt Toisen rakastamat erikoisjuustot ja valmiiksi peratut järvikalat, esimerkiksi ahvenfileet (tänään 34 euroa/kg). Usein ostamme sunnuntaiksi karitsan paahtopaistia – se on molempien herkkua – mutta tuodaan Uudesta Seelannista asti. Miksi meillä ei saa kotimaista lammasta kuin kauppahallien erikoismyymälöistä?

Teen ruokia itse, olen oppinut tietämään Toisen herkkuruuat, onneksi on muutamia yhteisiäkin. Jos ajattelisin vain itseäni, tekisin kasvisruokia enemmän ja pitäisin salaattipäiviä. Eriruokaisia päiviäkin on, kun Toinen tahtoo hernekeittoa tai kaalilaatikkoa, silloin voin valita kasviskeiton.

Joskus tylsää kauppareissua piristää jokin häiriö. Tänään kolmen vartin keräilyä ja kassalle jonotusta säesti taukoamaton hysteerinen parku erään äidin työntelemästä rattaasta: äiti, äiti anna, äitiii. Sentään kolme varttia, ja kovaa, eikä äiti reagoinut mitenkään. Eikä isä. Me muut mulkoilimme.

Kuka lakaisi taivaan esiin, tuuliko? Heräsin pilviseen aamuun ja ennen kuin sain lenkkarit jalkaan ja repun selkään, loistaakin jo aurinko sinessä. Mennessä solautan keltaiseen kortin, jossa muistutan sisarellisesti veljeä siitä, että vuosi on taas vierähtänyt hänen edellisestä syntymäpäivästään.

Valitsen hyllyiltä neljä kirjaa, nopeimmin erityisherkkyyttä tutkineen ja P. Saaritsan viimevuotisen runo-opuksen. Kirjasto tarjoilee rakkausaiheisia kirjoja, en niihin kajoa enkä toisaalla esiteltyihin saksalaisiin. Viimeksi mainittujen liepeillä istuu mummo, joka alkaa heti puhua, kun siihen ilmaannun (minulla on sellainen vaikutus mummoihin). Hän huomaa käsivarrellani kirjapinon, kysyy niistä ja esittelee omia valintojaan, kertoo olevansa yli 90 ja lukevansa jatkuvasti paljon. – Ikä tekee sen, etten jaksa enää kiinnostua fiktiivisistä romaaneista, mutta erilaisista kulttuureista, matkoista, elämänkerroista, tietokirjoista kylläkin. Hän paljastaa senkin, miten hän kirjan valitsee, lukee miten se alkaa, siitä voi päätellä yhtä ja toista. –  Näin on, myöntelen. Sitten kiitän mielenkiintoisesta keskustelusta, jota olisi mukava jatkaa, mutta kun… (viittaan hyllykön päädyssä olevaan lappuun: Ettehän keskustele täällä). Mummo naurahtaa ilkikurisesti: – minä olen niin ikivanha, etten enää piittaa säännöistä, ei ne kehtaa tulla torumaan…

Mummolla on asennetta. Tarvitseeko kirjastossa haudanhiljaista ollakaan. Aina sinne yksi mummokansalainen mahtuu mielipiteineen, niin kuin huudahtelevat lapsoset ja keskenkasvuiset tirskahtelevat klopitkin. 

Oh, tätä ajan vilinää. Tässä on nyt eletty viime päivät ystäviä tapaillen. On käyty nautiskelemassa Strauss-konsertin hurmaavia balettinumeroita itävaltalaistaiteilijoiden tarjoilemina. On saateltu pitkämatkalainen sekaisin olleiden aikataulujen armoille junaan. On käyty stadissa tapaamassa ystävätärtä, joka osaa johdatella semmoisiin vaatepuoteihin, mihin omin nokkineni en ikinä eksyisi. Sainpahan ihanan kevätmekon!

Ilmeisesti elämän syke on ollut talvisydämen hitaalla, ei ehdi kaikkea mitä pitäisi. Ja mitähän muka pitäisikään. Kaikkihan on itse valittua, ei pakkoa mihinkään. Ihminen tottuu elämänsä helppouteen aika pian, silti haksahtaa kuvittelemaan parhaiden vuosiensa voimien olevan jossain tallella. Eivät ne ole.

Kevät pyrkii iholle: tuulen tuoksu,  pisarteleva sade sumuaamuina, toisinaan kourallinen räntää.   
 

Päivät hujahtelevat kuin lumet keväiseltä katolta. Viikko lepattaa, joka päivä on jotain menoa. Aamulla päätimme yhdessä, että tyhjennämme tämän päivän siitä mitä piti. Ollaan vain.

Illalla meditaatiolaulussa haimme juuria ja pohjaa, lepäsimme vedessä, vakaannuimme horisontin katselussa, kohosimme siniseen. Oli niin hiljaista ja hyvää, koko ryhmä lepäsi kirkkaassa hämärässä.

Päiväkirjapinosta tuli vastaan nyt erillinen, joka päiväisten lyhyiden merkintöjen kalenteri 70-luvulta, siltä vuodelta, jolloin Toinen ja minä mentiin kihloihin helmikuussa ja vietettiin häät elokuussa. Kalenterista käy ilmi, että Toisella oli kilpakosijakin, mitä hän ei tiennyt enkä minäkään aavistanut. Kosinta tuli näet edelliskesäisen tuttavuuden taholta tuolloin tammikuussa. Elämä yllättää.  

Ja Falunissa hiihdetään kilpaa lumisateessa.

Helsingin keskusta kukkii kiinalaisia silkkihahmoja, jotka illan tullen syttyvät valoiksi. Leidiporukalla kuljeskelimme tutustumassa kaukaisiin vieraisiin, jotka huojahtelivat tuulen tahdissa.

Parhaillaan on menossa kotimainen hiihtolomaviikko, mutta Akateemisen kahvila oli lähes täynnä, suureksi osaksi kaukoidästä tulleita matkalaisia.Löysimme  sitten mukavan pöydän neljälle Stockan yläkahvilasta. Tällä kertaa kukin oli tuonut mukanaan pikku esineen historiansa hämäristä kerroksista ja kertoi sen tarinan. Leidi K esitteli vanhan runokirjan ja sieltä runon, jonka lausumisesta hän oli saanut arvokkaan näköisen  mitalin palkinnoksi v. 1952. Leidi S kertoili Ruotsin matkalta muistoksi saamansa pikku nuken, jonka nimi oli Unelma, tietenkin, koska sellaista tähtisilmää ei ollut kellään toisella siihen aikaan, kun me olimme lapsia. Leidi T oli löytänyt tädiltään periytyneen puisen pyörylän, jossa oli kaunis piirroskin. Meille mummoikäisille parsimatatti oli ihan tuttu, mutta kukapa nykynuorempi sellaista tuntee tai tarvitseekaan, kun uusia sukkia saa halvalla ja sitäpaitsi ainahan niitä saisi olla parsimassa, laatu kun on mitä milloinkin. Minun mukanani oli kaksi Samminkaista, mutta se onkin jo toinen tarina…