Taas alkoi uusi viikko. Syysaurinkoa päivisin ja superkuuta öisin. Maalla puidaan viimeisiä viljoja,  nostetaan perunoita ja keräillään omenoita. Me kaksi kävimme Rantatiellä ihailemassa puiden syysvärejä ja Halosen Maijan kasvitarhan satoa. Syksy on fantastisen ihana ja monin tavoin rikas vuodenaika!

Eurooppa lainehtii yhä. Tänään kuulimme seurakunnan senioritiistaissa erään Omarin kertovan itse tarinaansa matkalta Syyrian Damaskuksen tienoilta Turkin kautta Kreikkaan, Makedonian, Serbian, Unkarin ja Itävällan kautta Saksaan, sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Osa matkaa oli ostettu salakuljettajalta, osa tultu rautateitse ja osa kävelty. – Miksi lähdit, kysyttiin. – Olisin joutunut Syyriassa armeijaan, en halunnut tappamaan oman maan kansalaisia. – Miksi Suomeen asti? – Olen ollut 15-vuotiaasta asti kiinnostunut Suomesta ja kun lähdin pakoon, halusin tänne. Haluan kiittää suomalaisia, että olette ottanut meitä vastaan.
Viikko sitten Omar on vihitty tulkkinaan toimineen Heidin kanssa. Kotoutuminen on jo alkanut.

Aamuteen jälkeen otin sauvat ja kännykän. Tänään kävelen kolme kilometriä, oli miten oli, ajattelin. Ilma oli niin suloisen pehmeä ja lämmin. Jalka muistuttelee, mutta nautin leppeästä aamusta metsäpolulla.

Olen ollut kotona viitisen minuuttia, kun salama räsähti, ukkonen äityi reuhastamaan täysillä ja vyörytti pilvipalvelujen vesivarastot alas. Hyvä ajoitus kävelyllä.  Suihkun jälkeen aamun lehti.

Kokeilin, miten uutukaisella keraamisella pannulla kypsyy kananpojan paistileike. Erinomaisen hyvin.  Seuraksi kesäkurpitsaviipaleita ja halloumijuustoa sekä keitettyä basmatiriisiä ja salaattia.

Iltapäivällä Netflixin Narcos-sarjan 1.kauden jaksot saatiin loppuun. Olemme seuranneet todenperäistä kertomusta huumekartellien verisistä valtataisteluista Kolumbiassa. Siinä on valjennut totaalinen pahuuden valtakunta, jolle mikään oikeuden puolella oleva taho, hallitus, armeija, poliisi eikä diplomatia näytä mahtavan mitään. Joka taholla on niitä, jotka ovat ostettavissa. Pahinta on se, että tämä ei ole fiktiota. Tämä tapahtuu.

Iltatee on päivän rauhainen päätös. On aika katsoa uutiset, joita on hallinnut toista viikkoa jatkuva pakolaisten tulva. Suomalaiset palkansaajat osoittavat mieltään hallituksen toimista. Meillä elämä tuntuu olevan kiinni saavutettujen etujen nipistyksistä samaan aikaan, kun terroria ja sotaa pakenevat ihmisten laumat etsivät turvallista maankolkkaa, mihin päänsä kallistaa.

Tajuan kirkkaasti eläväni historiaa.

Maanantai-illat on varattu Pikkuritarille. Haemme hänet koulusta, lämmitämme yhdessä ruokaa, kuuntelemme soittoläksyt. Koulusta ei ole vielä läksyjä, mutta viimeksi Pikkuritari halusi tehdä kuitenkin yhden sivun matematiikkatehtäviä. Hyvin ne sujuivat. Lukemisen vauhtihan hänellä on melkoinen ja ihan ilman takeltelua.

Viimeksi Vaari ja Pikkuritari ehtivät pelata futismatsin, jota Mummeli videoi kännykällä. Vaari puolusti urheasti maaliaan ja Pikkuritari juonitteli pallon perille aika hurjan monta kertaa. Kun äiti tai isi toi töistä tullessaan Murun päiväkodista, näimme myös hänen ensimmäisen soittotuntinsa läksyn: miten kumarretaan ja miten viulu asetetaan leuan ja olkapään väliin. Siitä se alkaa.  

Löysin fysioterapeutin, joka kuuntelee tarkkaan ja ottaa asiakkaan yksilönä. Tunnen, että ymmärrämme toisiamme. Hän vie jalkani toistuvasti liikeratojen rajoille tavalla, joka tuntuu napakasti, mutta ei ylitä sietokykyä. Ensi käynnistä jo syntyi luottamus: täällä tiedetään mitä tehdään. Liikerata laajenee kerta kerralta.  

Kävely tuntuu kyllä edelleen hankalalta ja vauhti hitaalta. Aamuvenytykset kotona helpottavat liikkumista pitkälle päivään. Löysin päiväkirjoistani kuvauksen vastaavasta tilanteesta 2008. Silloin vaiva kesti viikkoja, kun ortopedin avulla löytyi hyvä tulehduskipulääke. Ilman lääkitystä tämä näyttää kestävän kuukausia.

Kotikaupunkimme on profiloitunut markkinaystävälliseksi. On sirkusmarkkinat ja valkosipulimarkkinat ja nyt juuri nämä kansainväliset, kaikki elo-syyskuussa. Kyllä on markkinalähtöiseen elämään sytykettä ja tarjontaa joka toinen viikonloppu näinä aikoina vuodesta.

Minä olen huono markkinaihminen. Asumme keskustan ulkopuolella kaupunginosassa, jossa on kaksikin lähikauppaa. Jos ei ole muuta asiaa keskustaan markkinoiden aikaan, ei ole pakko tietää niistä mitään. Usein ei muistakaan – ja jos muistaa, muistaa kiertää kauempaa.

Nyt kumminkin kävelimme kojukujia vain saadaksemme syödä neulamuikkuja, saimmekin. Viime syksynä Toinen haki saksalaisten kojulta metwursteja. Tällä kertaa päätimme kokeilla hollantilaisten makkaroita ja rucolagoudaa. Sattumoisin löysin just sellaisen lierihatunkin, jota olen etsinyt pitkään aurinkopäiviä varten.

Mutta kyllä on sanottava, että kesäkuussa Kajaanin torilla suklaasilmäpojan neulamuikut olivat parempia. Ne kun oli Oulujärvestä varhain aamulla pyydetty, voissa paistettu ja ystävällisen hymyn kera tarjottu. 

..oikeastaan jo ohikin siitä, kun ollaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Alkukesästä toivottelin ystäville hyvää kesää ja toivoinpa samaa itsellenikin. Alku olikin hyvää ja parasta. Viime viikot olen tuntenut mätäneväni kotiin, kun liikkuminen on niin tikkuista.

Hyvän kesän reseptiin sisältyy minulla luontoelämyksiä, vettä ja rantaa, meri ja merellä saari, taidetta, yllättäviä kohtaamisia, kauneutta, sieluntovereiden tapaamisia – ja yksi kesäteatteriesitys. Kyllä, sekin. Juuri ne hiukan naiivit, ennalta arvattavat ja lievästi kökköhuumoriset innokkaiden statistien bravuurinäytökset niemissä, notkoissa ja saarelmissa. Sää on ollut kaltaiselleni hellettä huonosti sietävälle mitä parhain tällaisenaan. Ja jos jostain jää paitsi, mitäpä siitä – kaikkea toivomaansahan ei aina voi saada.

PS

Immonen, teit hyvän työn – sait kesähalvauksessa uinuvan Suomen hereille. Kansalaistorit täyttyivät monikulttuurisuuden puolesta vastalauseena rasismille. En ole mielenosoitusihminen, ikinä en ole ollut missään seisomassa tai marssimassa minkään lipun tai julisteen alla. Koska en kyennyt sinne nytkään, sanon sen tässä: maailma tarvitsee rakkautta ja rauhaa – ei rasismia!

Kävin kaupungilla. Lukemisten takia eniten. Mansikoidenkin takia. Ja pankkiautomaatin. Niin, ja puoli kolmeen pysähtyneen rannekellon. (Ihan totta, rannekellon.)

Kahteen viikkoon en ollut käynyt ulkona ovesta kuin kerran, roskiksella, kepin kanssa ja biojätepussin. Pakko seisahtaa muutaman kerran matkalla pihan poikki. Naapuri tuli vastaan, huomasi kepin.  – Mikäs sulla? – Iskiashermo kirraa.  – Voi kamala, anna mä vien ton pussin. – Kyllä mä selviin, kiitos vain. Pitää yrittää ulos tämän verran.  

Niin, kaupungilla. Tajusin, miten toisenlaisia asioita havaitsee, kun kulkee hitaasti kepin kanssa elämän seassa, pysähtelee ja kuuntelee pitääkö jalka vai ei. Jaksaako tuonne ja takaisin. Näkee kaikki rollaattori-ihmiset, keppi-ihmiset ja pyörätuoli-ihmiset, nehän siellä päiväsaikaan liikkuvat, kun tervejalkaiset ovat töissä tai kuka missäkin. Onneksi ei sattunut tuttuja vastaan. Olisi taas ollut selityksen paikka.

Ihmisestä löytyy kasapäin kiitollisuuttakin tämmöisessä tilanteessa. Että pääsee kumminkin jotenkin liikkumaan. Että on Toinen, eikä ole ihan oman onnensa nojassa keppeineen. Ajattelen yhdeksänkymppistä mummoystävääni, joka on mökillään. Tulin tietämään soittaessani, että mikään ei ole hyvin, sää on huono, luita kolottaa, ja mökki rapistuu eikä kukaan sukulaisista pane tikkua ristiin.   

Matka jättää jäljen. Harvoin sävähdyttäviä, kirkkaita kuvia, jotka voisi kutsua muistoista muuttumattomana. Useimmiten jää miellyttävän sävyisiä, hiljalleen utuisiksi käyviä muistoja. Joskus matka voi tehdä sieluun haavankin, hitaasti arpeutuvan, tunnottomaksi aikanaan paranevan alueen.

Mitä sanon tuttavalle, joka kysyy Jerseyn matkasta? Ehkä lähtökiemuroista ja paluusähellyksistä Jerseyn kentän päässä, koneiden vaihdoista Kööpenhaminassa, tylsistyttävästä odottelusta kentillä. Saaren kuohkean täyteläisestä ilmeestä, brittiläisestä järjestyksestä, nähtävyyksistäkin ehkä ja sotaisesta historiasta linnoituksineen. Ystävälle kertoisin myös rehevistä vanhoista ja viisaista puista ja hurmaavista kukista, kellojen rauhoittavasta soinnista rakastettavassa Puistossa ja Samaresin Paratiisista. Ja että tällä matkalla löysin iiristen lumon!

Päästiin vihdoin pihatöihin, kun sisäpuolinen järjestys alkaa olla kohdallaan. Miten tuntuukin vuosi vuodelta raskaammalta tämä voikukkien ja valkojuurien kitkeminen sekä pensaiden raivaaminen. Rakko on äkkiä kämmenessä. Ruohonleikkuu on pikku kakunpala rikkaruohosotaan verrattuna.

Toisen huolena on kesäkalusteiden raivaaminen säilöstään pihaan ja vajan järjestäminen. Keinua kootessaan hän tietää, että kesä on lyhyt ja kohta sama tapahtuu toisin päin. Joskus mietin koottavien puukalusteidemme keskellä, mihin ihmiset saavat mahtumaan nykymuodikkaat  polyrottinkiset sohvakalusteensa ja kolmen kuukauden grillikeittiönsä talveksi.

Saunan lämpöiset löylyt lääkitsevät lempeästi kipeitä lihaksia ja mukavahan saunan jälkeen on keinuun istahtaa kuuntelemaan kaupungin rauhoittuvaa hengitystä ja katselemaan valkeita hattaroita korkeassa sinessä. Vaahtera ja tammi ovat täydessä lehdessä, syreenit tuoksuvat ihanasti eikä siimaleikkurin poikki sivaltama clematiskaan, nuppuja täysi, enää niin kovin harmita.

Lähdimme matkalle kaksi viikkoa sitten riisuttuamme kodin ensin sisäkattorempan vaatimaan kuosiin. Kuvittelin, että remppa olisi voiton puolella, kun tulemme takaisin. Ei ollut. Oli pakko kehittää evakkoreissulle jatkoa, päädyimme Lapsuusmaalle. Onnellinen ratkaisu, joka onneksi sopi veljen perheellekin.

Lapsuusmaalla koivikkojen alkukesän vehreys oli ihanimmillaan. Kotiakin etelämpää tulijasta tuntui kuin olisi kelannut kevättä taakse päin. Voikukkapellot, rentukkaojat! Metsätähti, kevätlinnunherne, kielon pikkuruiset nuppuvanat! Ja ujoa lilaa hehkuvia suo-orvokkimättäitä kaikkialla!

Torstaina pääsimme mukaan kummipojan alakoulukkaiden siivellä kevätjuhlaan. Olipa perinteistä,  peikkojen ja keijujen tanssahtelua levymusiikin (Griegiä) tahtiin, varovaista laulua ja nokkahuilun soittoa pianon säestyksellä ja onnelliseen loppuun päätynyt näytelmä siilistä, jolla ei ollut ystävää.  Suvivirttäkin ynistiin miten kuten kahden säkeistön verran  sekä kuultiin  rehtorin mutinaa mikrofoniin stipendien ja hymypatsaiden jakoineen. Myöhemmin katselimme haikeina veljen luona videotallennetta 25 vuoden takaa, jolloin olimme saman ison koulun juhlasalissa kummipojan lakkiaisissa. Silloin vielä oikeasti laulettiin…

Keskustelut kummipojan esikoistyttären (10 v) kanssa olivat avartavia. Opin, että nelosella tytöt muodostavat ryhmän, jossa joku Ronja tai Veera ’määrää’ illalla tekstiviestillä miten tukka laitetaan seuraavana päivänä. (Kaikilla on tietysti pitkät hiukset.) Kevätjuhlissa nähtiin ryhmä donitsinutturoita, ja todistusten antopäivänä tukan piti olla valloillaan, vain toisen puolen etupalmikko oli sallittu. Koulussa on parasta välitunnit ja matikka (kymppi todistuksessa kuuluu asiaan) ja tytöt harrastavat tramppaa ja urheilulajeja. Ekaluokkalainen pikkuveli äänesti myös välitunnit parhaiksi, mutta häneltä kouluruokakin sai pisteen.

Kotona Remonttimies oli saanut urakkansa valmiiksi, työn jäljet siivottu, ja tulos on erinomainen.  Alamme kotiutumisen huonekalujen palauttamisella paikoilleen. Toinen ruuvailee lamppuja uutukaiseen kattoon ja kokoaa kodin laitteistoa sitä mukaa kun saa tavaralaatikoita noudettua varastosta. Minulle lankeaa pyykki, pölynputsaus- ja pesushow sekä ruokahuolto. Tämä on jo niin tuttua kuin uusinnat aina – ikävä todeta, että asukkien ikääntyessä kodille käy samoin. – Nyt riittää remontit, vannon. Kerta kerralta tuntuu vaivalloisemmalta tämä etu- ja jälkikäteinen tavarashow, vaikka kodin ehostuksen lopputulos aina ilahduttaakin.

On ihmisiä, jotka kiinnittyvät paikkoihin, ja ihmisiä, jotka eivät asetu. Joillakin on koti kaikkialla, missä kulkevat, toisilla tuttuuden tuoma illuusio turvasatamasta.

Leidit tapasivat kaupungilla arkilounaan merkeissä ja tuulen tuivertamissa kampauksissa. Ovella toisiamme odotellessa todettiin vain: onneksi hiukset ovat kiinni toisesta päästä. Keskustelu polveili ajankohtaisen yhteiskuntatilanteen ja siinä havaittujen ilmiöiden maastossa sekä henkilökohtaisten kuulumisten ja kokemusten piirissä.

Leidi S. ja leidi T. olivat joutuneet tutustumaan oman paikallisen terveysasemansa palveluhalukkuuteen  pääkaupungin systeemissä. Ei kovin rohkaisevaa. Voiko hoidon evätä sillä perusteella, että vaiva on vanha, jos potilas on sinnitellyt kipuineen, kunnes ei enää koe jaksavansa? Tai siksi, että diagnoosia ei ole vielä annettu vaikka oireet ovat jatkuneet kuukausia?  Siitähän seuraa, että potilas joutuu hakeutumaan yksityiselle lääkäriasemalle apua saadakseen. Omakin taannoinen kirvelevä ärtymys tuli mieleen. Kuuntelinpa taas kerran koko soitoille varatun tunnin terveyskeskuksen opastavaa nauhaa, joka pyysi odottamaan sulkematta puhelinta ja siirsi puhelun samantien toiseen automaattivastaajaan, joka sitten katkaisi puhelun kerrottuaan numeron vastaavan vain tiettynä aikana – aikana, jona juuri olen soittanut.

Erosimme toivotellen herttaista kesää. Kyllä eläkeläisen on paras koettaa pysytellä terveenä ja rukoilla varjelusta tapaturmilta. Ja säästää eläkkeestään määräosa siltä varalta, jos jotain tapahtuu. Yksityinen lääkäriasema korjaa sitten aikanaan sen potin.