Olen muistellut päiväkirjojen äärellä viittä kotiäitivuottani. Sieltä jo löytyy tämä toteamus siunatusta arjesta viikonloppujen, sukulaisvierailujen ja juhlapyhien jälkifiiliksinä. Kysymys on rytmistä (tai, miksei, rutiinista), jolla elämä kiivaimmillaan saadaan sujumaan – mutta myös pyhä tuntumaan pyhältä ja juhla juhlalta.

Pääsiäisen pyhät kiirastorstaista lähtien vietimme taas kahdestaan kotona. Ehkä tylsänkuuloista, mutta ei tuntunut lainkaan siltä. Passiomusiikki soi pitkäperjantaina ja pääsiäisaamun palveluksen kellot kilkattivat iloisesti. Meillähän ei ole enää vanhoja sukulaisia, joiden luo pitäisi ajaa satoja kilometrejä ruuhkassa toisten etelään ajautuneiden letkassa. Emme halua myöskään nuorempien sukulaisten vaivoiksi, suomme heille (ja itsellemme) rytmitauon rauhan.

Pääsiäisaamuna hulmusi taivaalla pitkäkaulaisten nauha pohjoista kohti. Oi, ne tulevat, linnut! Krookukset vasta heräilevät pihassamme, aurinkoisimmilla paikoilla ne hehkuvat kevätiloaan jo täysin avoimin kasvoin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.