Päästiin vihdoin pihatöihin, kun sisäpuolinen järjestys alkaa olla kohdallaan. Miten tuntuukin vuosi vuodelta raskaammalta tämä voikukkien ja valkojuurien kitkeminen sekä pensaiden raivaaminen. Rakko on äkkiä kämmenessä. Ruohonleikkuu on pikku kakunpala rikkaruohosotaan verrattuna.

Toisen huolena on kesäkalusteiden raivaaminen säilöstään pihaan ja vajan järjestäminen. Keinua kootessaan hän tietää, että kesä on lyhyt ja kohta sama tapahtuu toisin päin. Joskus mietin koottavien puukalusteidemme keskellä, mihin ihmiset saavat mahtumaan nykymuodikkaat  polyrottinkiset sohvakalusteensa ja kolmen kuukauden grillikeittiönsä talveksi.

Saunan lämpöiset löylyt lääkitsevät lempeästi kipeitä lihaksia ja mukavahan saunan jälkeen on keinuun istahtaa kuuntelemaan kaupungin rauhoittuvaa hengitystä ja katselemaan valkeita hattaroita korkeassa sinessä. Vaahtera ja tammi ovat täydessä lehdessä, syreenit tuoksuvat ihanasti eikä siimaleikkurin poikki sivaltama clematiskaan, nuppuja täysi, enää niin kovin harmita.

Lähdimme matkalle kaksi viikkoa sitten riisuttuamme kodin ensin sisäkattorempan vaatimaan kuosiin. Kuvittelin, että remppa olisi voiton puolella, kun tulemme takaisin. Ei ollut. Oli pakko kehittää evakkoreissulle jatkoa, päädyimme Lapsuusmaalle. Onnellinen ratkaisu, joka onneksi sopi veljen perheellekin.

Lapsuusmaalla koivikkojen alkukesän vehreys oli ihanimmillaan. Kotiakin etelämpää tulijasta tuntui kuin olisi kelannut kevättä taakse päin. Voikukkapellot, rentukkaojat! Metsätähti, kevätlinnunherne, kielon pikkuruiset nuppuvanat! Ja ujoa lilaa hehkuvia suo-orvokkimättäitä kaikkialla!

Torstaina pääsimme mukaan kummipojan alakoulukkaiden siivellä kevätjuhlaan. Olipa perinteistä,  peikkojen ja keijujen tanssahtelua levymusiikin (Griegiä) tahtiin, varovaista laulua ja nokkahuilun soittoa pianon säestyksellä ja onnelliseen loppuun päätynyt näytelmä siilistä, jolla ei ollut ystävää.  Suvivirttäkin ynistiin miten kuten kahden säkeistön verran  sekä kuultiin  rehtorin mutinaa mikrofoniin stipendien ja hymypatsaiden jakoineen. Myöhemmin katselimme haikeina veljen luona videotallennetta 25 vuoden takaa, jolloin olimme saman ison koulun juhlasalissa kummipojan lakkiaisissa. Silloin vielä oikeasti laulettiin…

Keskustelut kummipojan esikoistyttären (10 v) kanssa olivat avartavia. Opin, että nelosella tytöt muodostavat ryhmän, jossa joku Ronja tai Veera ’määrää’ illalla tekstiviestillä miten tukka laitetaan seuraavana päivänä. (Kaikilla on tietysti pitkät hiukset.) Kevätjuhlissa nähtiin ryhmä donitsinutturoita, ja todistusten antopäivänä tukan piti olla valloillaan, vain toisen puolen etupalmikko oli sallittu. Koulussa on parasta välitunnit ja matikka (kymppi todistuksessa kuuluu asiaan) ja tytöt harrastavat tramppaa ja urheilulajeja. Ekaluokkalainen pikkuveli äänesti myös välitunnit parhaiksi, mutta häneltä kouluruokakin sai pisteen.

Kotona Remonttimies oli saanut urakkansa valmiiksi, työn jäljet siivottu, ja tulos on erinomainen.  Alamme kotiutumisen huonekalujen palauttamisella paikoilleen. Toinen ruuvailee lamppuja uutukaiseen kattoon ja kokoaa kodin laitteistoa sitä mukaa kun saa tavaralaatikoita noudettua varastosta. Minulle lankeaa pyykki, pölynputsaus- ja pesushow sekä ruokahuolto. Tämä on jo niin tuttua kuin uusinnat aina – ikävä todeta, että asukkien ikääntyessä kodille käy samoin. – Nyt riittää remontit, vannon. Kerta kerralta tuntuu vaivalloisemmalta tämä etu- ja jälkikäteinen tavarashow, vaikka kodin ehostuksen lopputulos aina ilahduttaakin.

On ihmisiä, jotka kiinnittyvät paikkoihin, ja ihmisiä, jotka eivät asetu. Joillakin on koti kaikkialla, missä kulkevat, toisilla tuttuuden tuoma illuusio turvasatamasta.

Leidit tapasivat kaupungilla arkilounaan merkeissä ja tuulen tuivertamissa kampauksissa. Ovella toisiamme odotellessa todettiin vain: onneksi hiukset ovat kiinni toisesta päästä. Keskustelu polveili ajankohtaisen yhteiskuntatilanteen ja siinä havaittujen ilmiöiden maastossa sekä henkilökohtaisten kuulumisten ja kokemusten piirissä.

Leidi S. ja leidi T. olivat joutuneet tutustumaan oman paikallisen terveysasemansa palveluhalukkuuteen  pääkaupungin systeemissä. Ei kovin rohkaisevaa. Voiko hoidon evätä sillä perusteella, että vaiva on vanha, jos potilas on sinnitellyt kipuineen, kunnes ei enää koe jaksavansa? Tai siksi, että diagnoosia ei ole vielä annettu vaikka oireet ovat jatkuneet kuukausia?  Siitähän seuraa, että potilas joutuu hakeutumaan yksityiselle lääkäriasemalle apua saadakseen. Omakin taannoinen kirvelevä ärtymys tuli mieleen. Kuuntelinpa taas kerran koko soitoille varatun tunnin terveyskeskuksen opastavaa nauhaa, joka pyysi odottamaan sulkematta puhelinta ja siirsi puhelun samantien toiseen automaattivastaajaan, joka sitten katkaisi puhelun kerrottuaan numeron vastaavan vain tiettynä aikana – aikana, jona juuri olen soittanut.

Erosimme toivotellen herttaista kesää. Kyllä eläkeläisen on paras koettaa pysytellä terveenä ja rukoilla varjelusta tapaturmilta. Ja säästää eläkkeestään määräosa siltä varalta, jos jotain tapahtuu. Yksityinen lääkäriasema korjaa sitten aikanaan sen potin.

Tulin vihaiseksi paikassa, jossa ei pitäisi tapahtua niin. Löysin kaksi syytä, toisen niistä itsestäni. Mietin ärtyneenä miksi oikeastaan olen täällä.

Kuuntelin vanhaa naista, joka kertoi elämästään kymmenennen kerran samat asiat, samoin lausein, jotka olen kuullut joka kerran kohdatessamme. Pitkän monologin sisällä kuulin äkkiä lauseen, joka ei kertonut tekemisistä kuten kaikki muu. Puheeseen puhkesi yksinäisyyden surun kukka. Samassa se katosi, mutta tuoksu jäi.

Tunnistin saman tuoksun useiden kävijöiden puheissa, monisanaisissa, sanattomissakin. Ajattelin: tämän vuoksi olen täällä.

Yöllä oli satanut, lähtöhetkillä yhä pilvistä. Mutta mikä suloinen kevätpäivä siitä kehkeytyikään! Aurinko! Piennarkukkien iloinen vilkutus! Vihertyvät koivut!

Vanajan kirkko oli minulle uusi paikka. On aina jotenkin juhlallista viivähtää maisemassa, jossa satojen vuosien historia hengähtää vastaan. Puiden humiseva rauha kirkkotarhassa, jossa on runsaasti vanhoja sukuhautoja viestittämässä menneistä sukupolvista. Tätä päivää edustivat hautausmaan kevättöissä puuhailevat työmiehet koneineen. Paikan historia on alkanut 1300-luvulla rakennetusta kappelista, jonka palon jälkeen rakennettiin samaan paikkaan kivistä jyhkeä, paanukattoinen kirkko. Sisällä yksilaivaisessa pyhäkössä näkyvät valkeaksi rapatuissa seinissä alkuperäiset vihkiristit. Pähkinäpuisen alttarikaapin hahmot kuvaavat Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyviä käännekohtia. Katolisen ajan perua olevaa kaappia reunustavat seitsemän sakramentin symbolikuvat.

Aterioituamme kävelimme Vanajaveden rantaa kauniin kaupungin näkymiä ihaillen. Käväisimme Hämeen linnan vankilamuseossa, joka sitten Toiselle oli uusi paikka. Kun tuo ihmisluonnon nurjien puolien synkeä muistomerkki oli minulle muilta retkiltä tuttu, ravasin ankeat käytävät pikavauhtia läpi ja odottelin Toistani linnan muurien ja vallihaudan tuntumassa. Ja kaikista paikoista juuri siinä kohtasin sielunperhoseni, sen keltasiipisen.

Päivämme muualla päätyi Parolan Sotkuun munkkikahveille. Muistelimme Toisen edesmennyttä tätiä, joka teki elämäntyönsä ensin rintamalottana, sitten sotilaskotisisarena. Jossain Parolannummen metsiköissä nytkin  jytisivät tykit, ja kevät hymyili hiljaisin sinisin, valkein ja keltaisin kukin.

Yöllä oli satanut. Raikasta! Aamuteen jälkeen sauvailin metsään. Tuulen urkupiste soi havupuissa, laulurastaan resitatiivi, peipposen arpeggiot, mustarastaan ihanat huilusoolot ja kaikki pienet suloiset piiskutukset suorastaan helähtelivät kevätriemua.

Ajatukset viipyilivät illalla luetussa. Ei voi sanoa elämäni perheessä eikä yksilönä olleen tasapaksua eikä varsinkaan ongelmatonta. Vaikka peruskuvio näyttäytyy jälkikäteen tarkasteltuna selkeältä ja rauhalliseen tahtiin etenevältä, oli siinä hajoamisen ainekset näkyvillä muutamaan otteeseen. Sitä tahtoa on tarvittu, jota vihkihetkellä puolisoilta kysellään.

Palatessa kuljin kalliometsään tuodun eskariryhmän ohitse. Lapset istuivat kaatuneen puun rungolla ja keskustelivat ohjaajiensa kanssa havainnoistaan. Värikäs ja innokas porukka, jonka joukkoon olisi ollut mukava istahtaa. Ohi kulkienkin tuli onnellinen olo.

Otsikon alle voisi kirjoittaa lisää vaaleista, miksikäs ei, mutta tässä ei nyt ole kyse siitä. Melodraama, joka voisi olla esimerkiksi liioittelevan tunteellista elokuvaa, voi olla muutakin. Tänään olimme kuulemassa melodraamaa Svartsjukans nätter, jota esittivät kaupunkimme omat ammattimuusikot: viulisti, sellisti ja pianisti yhdessä lausujan ja laulajan kanssa. Teoksen säveltäjä on kansallinen monumentaalihahmo, Sibelius, jonka varhaisteoksesta on kyse. Yltiöromanttinen lausuntaosuus on kansallisrunoilija Runebergin tekstiä, ja sopraano laulaa komeaa sanatonta sävelkaarta.

Keravallakin vietetään Sibelius-viikkoa. Kaupunki on yksi Sibeliuksen elämänkaaren etappeja ja haluaa tietenkin myös muistaa juhlavuoden päähenkilöä. Konsertteja on useita eri puolilla kaupunkia. Kulttuurikävely Wanhan pappilan pihalta Mattilan tilan pihalle Sibelius-hahmoisen näyttelijän johdolla tarjoaa kurkistuksen Sibeliuksen henkilöhistoriaan, johon molemmat paikat liittyvät. Juhlaviikon pääkonsertti on sunnuntaina kaupungin nimikkosalissa. Toivoin aikoinaan häälahjaksi Sibeliuksen musiikkia. Häätilaisuudessa soitti ystävämuusikko  Romanssin. Omat suosikkini ovat yhä myös neljäs sinfonia ja Tuonelan joutsen Sibeliuksen Lemminkäinen-sarjasta.

Hypetys oli mahtavaa. Yle oli oikein panostanut. Grafiikka loisti ja numerot vilisivät silmissä.  Studiossa lappasi kutsuttuja vieraita kuultavana ja asiantuntijuutta hoiti Samin tuttu naama. Tällä kertaa myös Ylen oma poliittisen toimituksen päällikkö oli sijoitettu asiantuntijapöytään mielipiteineen. Uutis-Matti koetti pitää kokonaisuutta hanskassa parhaansa mukaan. Ylen oma ennuste tuntui olevan tärkein asia, vaikka se vanheni silmissä sitä mukaa, kun reaaliaikaiset tulokset tulivat näkyviin. Siitä sopii iloita, että studiotoimittajan tehtävää pantiin hoitamaan rautainen ammattilainen, asiallinen ja taitava Tytti, joka ei kohkaa eikä kysele typeriä.

Pääkaupunki oli tietysti pääosassa: Eduskunnan Pikkuparlamentissa hyörivät puheenjohtajat posket punaisina, puolueiden vaalivalvojaisissa kaupungilla väki tuuletetteli ja murjotti tuloksen mukaan. Muualla maassa oli hiljaista, porukat olivat jo häipyneet paikalta, kun viimein saivat puheenvuoron. Nämä viiden minuutin välein jankatut mitäs nyt tykkäätte – ja jokos nyt  -kyselyt kyllä vaativat katsojalta pinnaa. Jotain rajaa, toimittajat!  

Tuloksen tulkitsijoita varmaan riittää tänään ja tulevina päivinä. Ehdokkaani ei läpäissyt äänikynnystä, kuten olin olettanutkin. No, ääni meni hyvään seuraan ja tarkoitukseen joka tapauksessa. Annettu ääni se on politiikan kritiikin lupalappu. 

On tuullut puuskaillen. Kuolleet lehdet ja katkenneet oksat ovat tanssineet kaduilla, ihmiset pitäneet kiinni hatustaan ja helmoistaan. Mainosstandit kaatuilleet kauppojen edustalla, ja vaalimainokset lennelleet sinne tänne. Jossakin on taas katkennut puita ja sähkölaitteet koomassa.

Kävin antamassa ääneni. Numero meni kyllä arpomiseksi. Nykyään tulee kerta kerralta vaikeammaksi löytää ehdokasta, jonka tuntisi tai edes tietäisi kelpo ihmiseksi edustamaan päättäjistössä sitä porukkaa, jonka aatemaailma tuntuu omalta. Reunaehtoni: naisehdokas; nuorehko ja hyvin koulutettu. Epäilyttävä: ehdokas, jonka ainoa meriitti on julkisuus missä mielessä tahansa; joka on vaihtanut puoluetta; joka on jo eläkeputkessa. Vaalikoneesta ei ollut apua, se tarjosi kahta miesehdokasta. Ihan hyviä heppuja ehkä mutta koska kun.

Illalla syvennyin ihmettelemään Ruotsin kuninkaallisten hohdokasta elämää kolmansien hääjuhlien kynnyksellä. Kyllä on vaivalloista elää demokratiassa. Kuninkaallista hoviväkeä ei tarvitse äänestää, saa vain ihailla.

Olen muistellut päiväkirjojen äärellä viittä kotiäitivuottani. Sieltä jo löytyy tämä toteamus siunatusta arjesta viikonloppujen, sukulaisvierailujen ja juhlapyhien jälkifiiliksinä. Kysymys on rytmistä (tai, miksei, rutiinista), jolla elämä kiivaimmillaan saadaan sujumaan – mutta myös pyhä tuntumaan pyhältä ja juhla juhlalta.

Pääsiäisen pyhät kiirastorstaista lähtien vietimme taas kahdestaan kotona. Ehkä tylsänkuuloista, mutta ei tuntunut lainkaan siltä. Passiomusiikki soi pitkäperjantaina ja pääsiäisaamun palveluksen kellot kilkattivat iloisesti. Meillähän ei ole enää vanhoja sukulaisia, joiden luo pitäisi ajaa satoja kilometrejä ruuhkassa toisten etelään ajautuneiden letkassa. Emme halua myöskään nuorempien sukulaisten vaivoiksi, suomme heille (ja itsellemme) rytmitauon rauhan.

Pääsiäisaamuna hulmusi taivaalla pitkäkaulaisten nauha pohjoista kohti. Oi, ne tulevat, linnut! Krookukset vasta heräilevät pihassamme, aurinkoisimmilla paikoilla ne hehkuvat kevätiloaan jo täysin avoimin kasvoin.