Tulin vihaiseksi paikassa, jossa ei pitäisi tapahtua niin. Löysin kaksi syytä, toisen niistä itsestäni. Mietin ärtyneenä miksi oikeastaan olen täällä.
Kuuntelin vanhaa naista, joka kertoi elämästään kymmenennen kerran samat asiat, samoin lausein, jotka olen kuullut joka kerran kohdatessamme. Pitkän monologin sisällä kuulin äkkiä lauseen, joka ei kertonut tekemisistä kuten kaikki muu. Puheeseen puhkesi yksinäisyyden surun kukka. Samassa se katosi, mutta tuoksu jäi.
Tunnistin saman tuoksun useiden kävijöiden puheissa, monisanaisissa, sanattomissakin. Ajattelin: tämän vuoksi olen täällä.
Kertakaikkiaan, aivan. Löysit perusongelman!
Kommentin jätti vilukissi · torstaina 7. toukokuuta @ 06:55
Vilukissi,
myöhemmin mietin sitäkin, miten sosiaalinen media näyttää toimivan: tekemisistä ja mielipideryöpsähdyksistä koostuva vaahtoava virta vierii kiivaana. Joskus sitä katselee rannalta ja oudoksuu itseään: olenko ainoa, joka pysähtelee, kuulostelee. Ja: mitä minä täällä?
Nyt sinä olit Vilukissi, se, joka tunnistit. Kiitos, että kerroit.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 7. toukokuuta @ 09:10
Yksinäisyyden surun kukka! Ja sen tuoksu. Riipaisee sydämestä saakka. Ja näitä kukkia kasvaa tien varret pullollaan. Sekin riipaisee.
Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 17. toukokuuta @ 19:13