Yöllä oli satanut, lähtöhetkillä yhä pilvistä. Mutta mikä suloinen kevätpäivä siitä kehkeytyikään! Aurinko! Piennarkukkien iloinen vilkutus! Vihertyvät koivut!

Vanajan kirkko oli minulle uusi paikka. On aina jotenkin juhlallista viivähtää maisemassa, jossa satojen vuosien historia hengähtää vastaan. Puiden humiseva rauha kirkkotarhassa, jossa on runsaasti vanhoja sukuhautoja viestittämässä menneistä sukupolvista. Tätä päivää edustivat hautausmaan kevättöissä puuhailevat työmiehet koneineen. Paikan historia on alkanut 1300-luvulla rakennetusta kappelista, jonka palon jälkeen rakennettiin samaan paikkaan kivistä jyhkeä, paanukattoinen kirkko. Sisällä yksilaivaisessa pyhäkössä näkyvät valkeaksi rapatuissa seinissä alkuperäiset vihkiristit. Pähkinäpuisen alttarikaapin hahmot kuvaavat Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyviä käännekohtia. Katolisen ajan perua olevaa kaappia reunustavat seitsemän sakramentin symbolikuvat.

Aterioituamme kävelimme Vanajaveden rantaa kauniin kaupungin näkymiä ihaillen. Käväisimme Hämeen linnan vankilamuseossa, joka sitten Toiselle oli uusi paikka. Kun tuo ihmisluonnon nurjien puolien synkeä muistomerkki oli minulle muilta retkiltä tuttu, ravasin ankeat käytävät pikavauhtia läpi ja odottelin Toistani linnan muurien ja vallihaudan tuntumassa. Ja kaikista paikoista juuri siinä kohtasin sielunperhoseni, sen keltasiipisen.

Päivämme muualla päätyi Parolan Sotkuun munkkikahveille. Muistelimme Toisen edesmennyttä tätiä, joka teki elämäntyönsä ensin rintamalottana, sitten sotilaskotisisarena. Jossain Parolannummen metsiköissä nytkin  jytisivät tykit, ja kevät hymyili hiljaisin sinisin, valkein ja keltaisin kukin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.