Kävin kaupungilla. Lukemisten takia eniten. Mansikoidenkin takia. Ja pankkiautomaatin. Niin, ja puoli kolmeen pysähtyneen rannekellon. (Ihan totta, rannekellon.)
Kahteen viikkoon en ollut käynyt ulkona ovesta kuin kerran, roskiksella, kepin kanssa ja biojätepussin. Pakko seisahtaa muutaman kerran matkalla pihan poikki. Naapuri tuli vastaan, huomasi kepin. – Mikäs sulla? – Iskiashermo kirraa. – Voi kamala, anna mä vien ton pussin. – Kyllä mä selviin, kiitos vain. Pitää yrittää ulos tämän verran.
Niin, kaupungilla. Tajusin, miten toisenlaisia asioita havaitsee, kun kulkee hitaasti kepin kanssa elämän seassa, pysähtelee ja kuuntelee pitääkö jalka vai ei. Jaksaako tuonne ja takaisin. Näkee kaikki rollaattori-ihmiset, keppi-ihmiset ja pyörätuoli-ihmiset, nehän siellä päiväsaikaan liikkuvat, kun tervejalkaiset ovat töissä tai kuka missäkin. Onneksi ei sattunut tuttuja vastaan. Olisi taas ollut selityksen paikka.
Ihmisestä löytyy kasapäin kiitollisuuttakin tämmöisessä tilanteessa. Että pääsee kumminkin jotenkin liikkumaan. Että on Toinen, eikä ole ihan oman onnensa nojassa keppeineen. Ajattelen yhdeksänkymppistä mummoystävääni, joka on mökillään. Tulin tietämään soittaessani, että mikään ei ole hyvin, sää on huono, luita kolottaa, ja mökki rapistuu eikä kukaan sukulaisista pane tikkua ristiin.
ellinoora
symppaan sinua hirveän paljon ja kamalasti. minulla ei ole kokemusta iskiaksesta, mutta kepeistä on. olen käyttänyt niitä suunnilleen viisikymmentä vuotta. ne ovat elämäni pikantti lisä. en ajattele, että elämä muuttuisi hirveästi, jos minusta tulisi yhtäkkiä terve. joskus tulee tilanteita, että proteesi ärsyttää tavalla, joka on triviaali verrattuna siihen, miten hyvin sillä voi kävellä. jonkinlaisen pragmaattisen vakaumukseni ansiosta minun on helppo hyväksyä se, että en saanut terveitä jalkoja toisin kuin muut ihmiset.
mutta se kiitollisuus, se on se juttu.
Kommentin jätti meri · torstaina 23. heinäkuuta @ 14:46
Meri
pragmaattinen vakaumus ei ole huono vakaumus ollenkaan, lopultahan yksi ihmisen peruskysymyksistä lienee kysymys voiko hyväksyä elämänsä reunaehdot, ne, joihin ei ole itse voinut vaikuttaa. Jos voi hyväksyä, on jo pitkällä siihen suuntaan, missä kiitollisuuttakin voi kokea kaiken keskellä.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 23. heinäkuuta @ 20:03
Vertaisajatustukea ja vertaistukiajatuksia.
Polvi on täälläkin reistaillut ja juhlakiireen kohinassa rasitin sitä lisää iskemällä suuhun reilusti särkylääkkeitä, joita en muuten paljonkaan käytä. Kun se oli jo vähän parempi, rehjustin innolla muutamassa SuomiAreena- tilaisuudessa eri puolilla Poria. Ei olisi pitänyt.
Nyt olen lepuuttanut polvea ja muutakin kroppaa ottamalla iisisti ja syömällä särkylääkettä vain silloin tällöin ja minimin. Se taitaa siitä…
Se vertaisajatus tuli mieleen, kun minäkin täällä olen miettinyt sitä, kuinka helppoa vaikeakin toisaalta on, kun on toinen, joka on vieressä ja auttaa…
Kommentin jätti mm · maanantaina 27. heinäkuuta @ 12:10
mm
Mulla on vähän samaa vikaa. Kyllästyn kohta lepäilemään ja änkeän liikkeelle ja sanon, että kyllä se siitä. Mutta aina se ei vain mene niin.
Särkylääkkeen syömisestä: muistan jo työpaikkalääkärin aikoinaan sanoneen, että kun selkä tai lonkka kipuilee, särkylääkettä pitää syödä ainakin viikko kuurina levon kanssa, eikä silloin tällöin tipoittain. Se varmaan on ollut hyvä neuvo, usein kiputila on lauennut sillä. – Nyt taitaa olla pitempi kuuri kuin viikko tai pari.
Olipa miten onkin, moni asia on kuitenkin hyvin, eikö niin. Näillä mennään.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 28. heinäkuuta @ 18:29