Mulla on vähän samaa vikaa. Kyllästyn kohta lepäilemään ja änkeän liikkeelle ja sanon, että kyllä se siitä. Mutta aina se ei vain mene niin.
Särkylääkkeen syömisestä: muistan jo työpaikkalääkärin aikoinaan sanoneen, että kun selkä tai lonkka kipuilee, särkylääkettä pitää syödä ainakin viikko kuurina levon kanssa, eikä silloin tällöin tipoittain. Se varmaan on ollut hyvä neuvo, usein kiputila on lauennut sillä. – Nyt taitaa olla pitempi kuuri kuin viikko tai pari.
Olipa miten onkin, moni asia on kuitenkin hyvin, eikö niin. Näillä mennään.

Polvi on täälläkin reistaillut ja juhlakiireen kohinassa rasitin sitä lisää iskemällä suuhun reilusti särkylääkkeitä, joita en muuten paljonkaan käytä. Kun se oli jo vähän parempi, rehjustin innolla muutamassa SuomiAreena- tilaisuudessa eri puolilla Poria. Ei olisi pitänyt.

Nyt olen lepuuttanut polvea ja muutakin kroppaa ottamalla iisisti ja syömällä särkylääkettä vain silloin tällöin ja minimin. Se taitaa siitä…

Se vertaisajatus tuli mieleen, kun minäkin täällä olen miettinyt sitä, kuinka helppoa vaikeakin toisaalta on, kun on toinen, joka on vieressä ja auttaa…

symppaan sinua hirveän paljon ja kamalasti. minulla ei ole kokemusta iskiaksesta, mutta kepeistä on. olen käyttänyt niitä suunnilleen viisikymmentä vuotta. ne ovat elämäni pikantti lisä. en ajattele, että elämä muuttuisi hirveästi, jos minusta tulisi yhtäkkiä terve. joskus tulee tilanteita, että proteesi ärsyttää tavalla, joka on triviaali verrattuna siihen, miten hyvin sillä voi kävellä. jonkinlaisen pragmaattisen vakaumukseni ansiosta minun on helppo hyväksyä se, että en saanut terveitä jalkoja toisin kuin muut ihmiset.

mutta se kiitollisuus, se on se juttu.