Kuka lakaisi taivaan esiin, tuuliko? Heräsin pilviseen aamuun ja ennen kuin sain lenkkarit jalkaan ja repun selkään, loistaakin jo aurinko sinessä. Mennessä solautan keltaiseen kortin, jossa muistutan sisarellisesti veljeä siitä, että vuosi on taas vierähtänyt hänen edellisestä syntymäpäivästään.

Valitsen hyllyiltä neljä kirjaa, nopeimmin erityisherkkyyttä tutkineen ja P. Saaritsan viimevuotisen runo-opuksen. Kirjasto tarjoilee rakkausaiheisia kirjoja, en niihin kajoa enkä toisaalla esiteltyihin saksalaisiin. Viimeksi mainittujen liepeillä istuu mummo, joka alkaa heti puhua, kun siihen ilmaannun (minulla on sellainen vaikutus mummoihin). Hän huomaa käsivarrellani kirjapinon, kysyy niistä ja esittelee omia valintojaan, kertoo olevansa yli 90 ja lukevansa jatkuvasti paljon. – Ikä tekee sen, etten jaksa enää kiinnostua fiktiivisistä romaaneista, mutta erilaisista kulttuureista, matkoista, elämänkerroista, tietokirjoista kylläkin. Hän paljastaa senkin, miten hän kirjan valitsee, lukee miten se alkaa, siitä voi päätellä yhtä ja toista. –  Näin on, myöntelen. Sitten kiitän mielenkiintoisesta keskustelusta, jota olisi mukava jatkaa, mutta kun… (viittaan hyllykön päädyssä olevaan lappuun: Ettehän keskustele täällä). Mummo naurahtaa ilkikurisesti: – minä olen niin ikivanha, etten enää piittaa säännöistä, ei ne kehtaa tulla torumaan…

Mummolla on asennetta. Tarvitseeko kirjastossa haudanhiljaista ollakaan. Aina sinne yksi mummokansalainen mahtuu mielipiteineen, niin kuin huudahtelevat lapsoset ja keskenkasvuiset tirskahtelevat klopitkin.