Ruokakauppa ei minusta ole järin inspiroiva paikka. Pikemminkin suorastaan tylsä. Sinne on mentävä, koska on syötävä ja siihen taas tarvitaan aineksia. Vakikauppamme kehuskelee halpuuttaneensa hintoja. Sillä ei ole mitään vaikutusta ruokalaskuumme, koska halpuutus ei koske luomu- ja lähiruoka-aineksia, hedelmiä eikä kasviksia. Mitähän halpuutus mahtaa ylipäänsä koskea?

Kierros käy useimmiten samassa järjestyksessä, mistä on se etu, ettei listaa tarvita. Kalleinta jokaviikkoisessa valikoimassamme ovat tietyt Toisen rakastamat erikoisjuustot ja valmiiksi peratut järvikalat, esimerkiksi ahvenfileet (tänään 34 euroa/kg). Usein ostamme sunnuntaiksi karitsan paahtopaistia – se on molempien herkkua – mutta tuodaan Uudesta Seelannista asti. Miksi meillä ei saa kotimaista lammasta kuin kauppahallien erikoismyymälöistä?

Teen ruokia itse, olen oppinut tietämään Toisen herkkuruuat, onneksi on muutamia yhteisiäkin. Jos ajattelisin vain itseäni, tekisin kasvisruokia enemmän ja pitäisin salaattipäiviä. Eriruokaisia päiviäkin on, kun Toinen tahtoo hernekeittoa tai kaalilaatikkoa, silloin voin valita kasviskeiton.

Joskus tylsää kauppareissua piristää jokin häiriö. Tänään kolmen vartin keräilyä ja kassalle jonotusta säesti taukoamaton hysteerinen parku erään äidin työntelemästä rattaasta: äiti, äiti anna, äitiii. Sentään kolme varttia, ja kovaa, eikä äiti reagoinut mitenkään. Eikä isä. Me muut mulkoilimme.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.