Herätessä on vaalea pilvihämärä. Aprikoosimarmeladilla ja savujuustolla päällystetty paahtoleipä maistuu ihanalta kahvikupposen kera. Aamun lehtiä rapistellessa aika vierähtää. Katson kelloa, kun kuuluu ensimmäinen kumea jyrähdys, 10:20. Nousen korjaamaan muutaman työkalun pihalta ja laskemaan aurinkovarjon alas. Muutama sadepisara ehtii jo siihen.
Äkkiä aamu pimenee kuin yöksi. Kumina yltyy, pilvi viskoo pisaroita yhä tiuhempaan. Sulkeudun toiseen huoneeseen ja sytyttelen kynttilöitä; Pyhän Kolminaisuuden ikonille, Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonikuvalle, Mariantyttäriltä saadun Trierin madonnan kuvalle ja Jumalanäidin suojeluksen ikonikuvalle, jonka eilisessä kirjeessä sain Lintulan Äiti Johannalta.
Huoneessani on hiljainen kynttilähämärä. Ulkona riehuu ukkonen koko voimallaan, räsähtelee, paukkuu, kumisee, kolahtelee. Äänet kimmahtelevat kiukkuisesti kallioiden kyljistä. Salamoiden välkettä en onneksi näe, lepään aloillani silmät kiinni, yöverho alhaalla. Mielessäni näen kaupungin talojen kyyristelevän koskena kuohuvan sateen alla. Merkillinen rauha, myrskyn silmässä.
Kolmen tunnin päästä rajuilma on ohi. Päivä valkenee uudestaan. Sade on piiskannut jalokärhön kukat maahan. Eilen leikattu ruoho kiiltelee litimärkänä. Toinen soittaa töistään, kysyy olenko pelännyt. Hän tietää ukkosherkkyyteni. Hermosto säikkyi kyllä pauketta, mutta sisälläni oli ihmeellinen rauha, vastaan. Olen löytänyt keinon voittaa pelkoni.
Rajuilmat taukoavat aina aikanaan. Emme onneksemme asu taifuunien, hurrikaanien ja hirmumyrskyjen alueella. Iltapäivällä paistaa jo aurinko.
Yst. Sosiaalineuvos on horjumaton kunnallisen terveydenhuollon puolesta puhuja. Hänellä on pelkästään hyviä ellei suorastaan erinomaisia kokemuksia julkisten terveyspalvelujen viidakoista. Kustannustietoisena hän arvostaa lääkärimaksujen kohtuullisuutta ja paikkakuntansa merkkihenkilönä saa parhaan mahdollisen palvelunkin tarvitessaan, minkä seikan vaikuttavuuden hän tietysti kieltäisi, jos voisi. Sitä paitsi hän on erinomaisen terve ikäisekseen.
Päätinpä kokeilla kunnallista pikku vaivaani. Kaupunkimme terveyskeskus on tullut kuuluisaksi siitä, että lääkärinvastaanoton ajanvaraukseen ei hevin pääse puhelimella, puhuvat jonottaneensa tuntikausia. Ajattelin kumminkin yrittää, jos hoitopuolelle onnistuisi. Pitkällisen tietopolun päästä kaupungin nettisivuilta löytyivät viimein ajanvarausnumerot terveydenhoitajalle. Erikseen piti hakea toisaalta karttaa, josta selvisi mihin hoitotiimiin tässä kaupunginosassa asuva kuuluu.
Jo toisella soitolla sain ajan huomiseksi ja ohjeet valmistautumista varten. Odottelin aikaani tilavassa ja valoisassa aulassa. Vartin yli koputin avoimeen oveen ja kyselin aikani perään. – Olinkin juuri aikeissa kutsua teidät, olkaa hyvä vain, vastasi nuorehko terveydenhoitaja häkeltymättä. Itse toimenpide sujui nopeasti asiantuntevin ottein ja kotihoito-ohjeet sain kyselemättä. Palvelu oli maksuton. Poistuin tyytyväisenä. Taisivat saada minusta uuden asiakkaan, aikaa on odotellakin.
Olin siirtelemässä kiviä pihassa, kun Toinen ilmaantui työpaikalta kotiosoitteeseen tavanomaiseen aikaan. Ensi töikseen tuo ilmoitti menevänsä pesemään toisen ison maton, joka lauantaina jätettiin epävarmanoloisten kuivatussäiden vuoksi odottamaan aikaa parempaa. Joi kahvit ja lähti.
Aamupäivälenkillä olin käynyt ihmettelemässä metsään noussutta uutta asuntoaluetta ja todennut, että nykytalot ovat kauniita ja tilavia, mutta kovin tiuhassa. Alueella asutaan jo, mutta ulkotyöt, tontit ja piha-alueet ovat huispausvauhtia edenneen talonpystytyksen jäljiltä kuin keväinen kynnöspelto.
On ihmisiä, jotka tekevät rivakasti kotinsa valmiiksi yksityiskohtia myöten. On toisia ihmisiä, joilla projekti jatkuu aina sen mukaan kun talous, aika ja voimat antavat myöten. Niitäkin on, joilla homma on ikuisesti levällään ja taitaa jäädäkin. Moneksi on meitä, asujaa ja tekijää.
Meillä ollaan varmaan jotain tuolta keskiväliltä nykyisessä elämänvaiheessa. Tässä kodissa on asuttu kohta kaksikymmentä vuotta. Viime kesänä tehtiin laajamittainen katto- ja ilmastointiremontti. Tänä kesänä perusparannetaan pihaa. Seuraavaksi varmaan uusitaan keittiö ja sitten ja sitten…
Puuha ei tosin maailmasta tekemällä lopu.
”Vapaus on ääretön syvyys, mutta niin on myös kauneus. Vapaus mahdollistaa kaiken, myös pahuuden, mutta kauneus kykenee täyttämään kaiken, myös kärsimyksen.
Tässä piilee myös uskonnon totuuden kriteeri. Jumala, joka ei kykene kärsimään, on pelkkä käsiterakenne, mutta Jumala, joka on ollut pakolaisena, kodittomana, väärinymmärrettynä, kidutettavana – hänen edessään on vaiettava.
Kun jokin koskettaa, se on aina kaunista. Kauneutta on kaikessa, kauneus on viiniä, sielun jano pohjaton. Kaikki mikä koskettaa sielua, on kauneuden avautumista ja kauneuden kokeminen on luomisen passiivinen muoto.”
Munkki Serafim, kirjassaan Vapaus
Yhdessä asiassa meidän huushollin ajoitus kulkee eri sarjassa kuin muiden. Nimittäin tänään oli ensimmäinen meille molemmille mahdollinen matonpesupäivä koko kesänä. Ja elokuusta on enää tipat jäljellä. Eipä ollut tungosta, kahdestaan saatiin askaroida. Mitä nyt ukkonen vähän hätyytteli. Eikä niissä kahdessa matossa paljon aikaa tuhraantunut.
Kotikaupunkimme on satsannut matonpesijöihin ihan kiitettävästi. On ammeet ja pesupöydät, vedet ja viemärit, valutusorret ja mattomankelit. Kaikki kovasti ketjuilla ja pulteilla kiinni. Sitten viime kerran paikalle oli laadittu oivallinen huuhtelutelinekin vesiletkuineen. Taukoa tarvitseville on penkit ja pöytä, roskikseen mahtuu ja hätäpöksyille on huussikin.
Ei pesu mitään, mutta kuivaus. Tuotiin matot omaan pihaan narulle ja lähdettiin kävelykadulle maleksimaan. Olen markkinaskeptikko, en näe touhussa elämän lisäarvoa. Päätin kumminkin Toisen kaveriksi lähteä, taka-ajatuksena tietysti päästä viikonlopun ruuanlaitosta vähällä. Kuusamon muikkuja päästiin maistamaan, tuoretta hunajaa ja pihlajanmarjahyytelöä löytyi kotiin tuotavaksi.
Ja ilta kuluukin rattoisasti saunan jälkeisessä nirvanassa mattojen kuivumista paimennellen.
Sanoivat ennen vanhat, että omakehu lemahtelee. Joissakin seuraamissani blogeissa on menossa kierros, jossa haastetaan kavereita nimeämään kymmenen loisto-ominaisuutta itsestään. Ihailen ihmisiä, joilta tuo käy noin vain ja ilman lemun hajahdustakaan. Eiköpähän se ole osoitus hyvästä itsetunnosta, jos kohta huumorintajustakin.
Ajatus jäi askartelemaan toviksi loisto-ominaisuuksien parissa. Olen varhaiskasvatettu siten, että kehuja ja kiitosta ei viljelty kovin ahkeraan, sen sijaan jos nokka nousi liikaa jostain syystä, tuli äkkiä semmoinen kommentti, että sai hävetä. Saadusta mallista on saanut tosissaan opetella pois, erityisesti omien lastensa ja kanssaihmistensä kohdalla.
Kehityshakuisuus lienee positiivinen ominaisuus. Tulokset osoittavat, että kehityskelpoisuuttakin on. Jos olenkin saanut positiivista palautetta ystäviltä, työtovereilta tai asiakkailta persoonastani, olen ollut taitava ohittamaan sen ikään kuin se ei koskisi minua. Miksi ihmeessä on ollutkin paljon helpompi hyväksyä ammatilliset kehut, luottaa taitoonsa hoitaa työtään?
Huomaan puhuvani siis saadusta palautteesta, kun pitäisi tarkastella omaa käsitystä hyvistä puolistaan. Tiedän, että muutamia loisto-ominaisuuksia on, vaikka en nyt osaa niitä nimetä. Senkin tiedän, että minun ei tarvitse olla erinomainen voidakseni hyväksyä itseni ja olla tyytyväinen elämääni. Mutta kehutuksi itseäni en saa, en millään, joten kehittymisen varaa on.
Kaiken kesäisen puuhaamisen, reissaamisen, kokemisen ja tuntemisen jälkeen on nyt menossa semmoinen puolipilvinen, pensaikkoinen tasamaa. Polun varressa on muutama kääntämätön kivi ja saa olla; kauempana raivaamatonta risukkoakin, johon ei jaksa. Horisonttia ei näy pitkälle, mutta tarkemmin katsoessa siellä jo häämöttää maiseman muutos. Askellan polkuani hiukan hämmästyneenä maiseman tasaisuudesta ja siitä, etten ollenkaan murehdi enkä märehdi mennyttä, tulevaa enkä olevaa.
Ensimmäinen on takana, toinen alkanut. Eläkevuosissako aikaa nyt lasketaan?
Pissismummo on lukenut lehdestä, jotta naisväki elää kuulemma tilastojen mukaan iäkkäämmäksi kuin mies-. Suuret ikäluokat ja niiden naisikkaat ovatten hyvää vauhtia tulossa mummoikään. Kaamea kasa mummoja ilmaantuu siis tuota pikaa vuosikymmeniksi pilaamaan maisemaa. Eipä paljo muuta mummovuoren takaa näy ja jokunen papparainen sielä jos vilahtaa, ei se joukosta erotu.
Päivittelyä riittää, nimittelevät mummoja aikapommiksi, ongelmajätteeksi, kustannuseräksi ja ties miksikin. Pommi pitäis kaiketi räjäyttää niiden mielestä. Siinäpä lentelis mummot iloisesti taivahan tuuliin. Jäte kärrättäis ongelmajätteenhävityslaitokseen. Jo vain nousiskin tuprakka savupilvi kuin ausvitsistä aikoinaan. Ja kustannuserät hoitais inflaatiokehitys.
On se niin väärin, että nuoremmat sukupolvet kohta koulusta päästyään joutuvat valtion ja kuntien kassakirstuja vahtimaan. Johan siinä harmaantuu huolesta komiakin tukkapää. Yhteiseen piikkiin otetut velat olis saatava maksettua ja uutta vain pukkaa, kun on ennakoitava muhiva mummopommi ja kaikin puolin ikävä huoltosuhdenäkymä.
Oottakaas oskut, teillekin napsahtaa nakki aikanaan, Pissismummo ähäskutittelee. Mummo ei tosin onnekseen vielä ole kunnallisessa huoltosuhteessa, mutta mistäpäs tietää mikäpäivä. Pommi tikittää.
Lasten mahdollisuus saada ehtoollista yhdessä vanhempansa kanssa on ollut kirkkojärjestyksessä vuodesta 1979. Teologiset perusteet haettiin aikoinaan ja siltä pohjalta päätös tehtiin. Aika tosin oli toinen. Tällä kertaa asian otti keskusteluun Kotimaa-lehdessä A-klinikkasäätiön päihdelääkäri. Hänellä on ammatillinen näkökulma kielteiseen kantaansa: viiniä ei pidä antaa lapsille. Kannanotto hätkähdyttää, vaikka ehtoollisviinin alkoholipitoisuudesta on keskusteltu iät ja ajat.
Lapsemme olivat neljä- ja kaksivuotiaat ehtoollismahdollisuuden tullessa voimaan. En vienyt heitä ehtoollispöytään ennen rippikoulua. Konfirmaatiossa he ovat saaneet ensimmäisen ehtoollisensa. Pienelle lapselle sopii hyvin siunaus alttarilla, kun vanhemmat osallistuvat ehtoolliseen. Ehtoollisen merkitys uskon vahvistajana on mielestäni hyvä jollain tasolla ymmärtää, että osallistuminen olisi perusteltu. Rippikouluopetus antaa pohjan ymmärtämiseen. Kirkkomme opin mukaan kristitty ei tarvitse ehtoollista pelastukseen, usko riittää. Lapsen uskokin.
*
Radio pyöritteli jumalauskon teemaa koko heinäkuun. Kommenteista päätellen kirkolliset tahot ovat olleet erityisen tyytyväisiä aiheen valintaan. Ne ohjelmat, jotka olen sattunut kuulemaan, ovat kyllä antaneet uutta ajateltavaa, eivätkä ole olleet mitään hartausmössöä. Silti mietin niitä, joille radio on tärkeä ja aina auki, alkoivatko jo kyllästyä aiheeseen. Onkohan koko kuukauden mittainen teema ihan hyvä ajatus, siihen alkaa tulla tuputuksen makua. Toisaalta ehtiipä ainakin käsitellä aihetta monipuolisesti.
*
Kirkkojen auki olo on jokakesäinen ikuisuusaihe. Suomessa asia kääntyy usein jostain syystä työvoimakysymykseksi. Vaikka opiskelijoilla olisi pulaa kesätyöpaikoista, ei seurakunnilla tunnu riittävän varaa palkata heitä kirkkoon oppaaksi. Tiekirkot ovat hyvä idea ja palvelevat osaa kesäisistä lomamatkaajista. Palvelujen taso on tosin aika kirjava. Joissakin löytyy kahvia ja pullaa, esitteitä, opastusta, wc, jopa kirkkoon sopivaa taidetta, joissakin pelkkä avoin ovi. Useimmissa katolisissa maissa kirkot ovat auki kaiken päivää, mistä ihmeestä aina löytyy joku, joka avaa ja sulkee ovet ja vahtii kynttilöitä, jopa maksutta.
Kannatan messujen ja kirkkotilaisuuksien järjestämistä myös vaihtoehtoisiin aikoihin. Kaupunkiseurakuntiin ovat yömessut tulleet jäädäkseen, ainakin suurina kirkollisina juhlapyhinä niitä on. Monin paikoin järjestetään syys- ja kevättoimintakaudella myös lyhyitä rukoushetkiä arkipäivinä tai -iltoina. Urbaanissa yhteiskunnassa työ- ja vapaa-aika on hajautunut; työajat vaihtelevat, sunnuntaityöläisiä on paljon. Moni ei voi itse vaikuttaa siihen, milloin on vapaalla.
Jos kirkko tarjoaa seurakuntayhteyttä vain sunnuntaiaamuisin messussa, se on pian kuoleva kirkko.
Kun kaupunkiseurakunnissa pappien työaikaongelmiin on tullut parannuksia, siitä on seurannut, että väkeä on pitänyt palkata lisää ja alkuviikosta työssä on silti vain päivystävä pappi. Työntekijäin ja seurakuntalaisten tarpeet eivät aina kohtaa. Vapaaehtoisia kyllä rohkaistaan osallistumaan eri tehtäviin, paikoin se onnistuukin. Jumalalla on monenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille annettavaa seurakunnassa: musiikin, esirukouksen, pyhyyden kokemisen kautta. On tilaa olla hiljaa, pohtia elämän ja uskon kysymyksiä toisen kanssa, huojentaa kuormaansa kuuntelijalle, laulaa yhdessä…
*
Minulla ei ole mitään homoja tai lesboja vastaan. Sen kuitenkin ymmärrän miksi on niin kuin nyt on, että samoin kristillisin perustein millä kirkolliseen avioliittoon vihitään, ei voida vihkiä homo- tai lesbopareja. Sen sijaan parisuhteiden siunaaminen määrittyy yksilöllisemmin perustein. Rekisteröidyt parisuhteet pitäisi mielestäni kirkossa siunata kuten maistraatissa vihitytkin eli jos vähintään toinen kuuluu kirkkoon ja molemmat siunausta tahtovat. Miksi asia on jätetty papiston satunnaisten tulkintojen varaan?
*
Luterilaisen kirkon työntekijäjoukko naisistuu. Tasa-arvon kannalta naisenemmistö ei ole sen parempi kuin miesenemmistökään. Työntekijöiden vino sukupuolijakauma saattaa vinouttaa ajan mittaan myös seurakunnan toimintaa. Diakoniatyössä esimerkiksi on perinteisesti ollut vahva naisenemmistö. Onko siitä jokin erityissiunaus työlle tullut? Alalla olisi hyvä olla enemmän miehiä, kun asiakaskunnassakin heitä on. Monesti uskon asiat mielletään naisten asioiksi, mies loistaa poissaolollaan niin veronmaksajana, sanankuulijana kuin papillisten toimitusten hoitajanakin.
Ratkaisun avain tuskin lienee työntekijäjoukon sukupuolikiintiöissä tai tehtävien eriyttämisessä sukupuolen mukaan. Työtehtävien oikeudenmukaisessa jakaantumisessa ja työsuhde-ehtojen sekä palkkauksen kohentamisessa olisi seurakunnissa työtä ja vielä tällä hetkellä varaakin. Luterilainen kirkko seurakuntineen ja hallintorakenteineen on niin iso laitos, että sellainen mutkattomuus ja kodinomaisuus kuin vapaakirkoissa ja -seurakunnissa, ei toimi eikä tällä byrokratiamäärällä onnistukaan.
Erityinen viikonvaihde tällä kertaa. Perjantai-iltana nautiskeltiin kamariorkesterin konsertista Konservatoriossa. Sävähdyttävin oli P-H. Nordgrenin Pianokonsertto vasemmalle kädelle, jonka aiheena on japanilainen kauhutarina. Piano-osuuden tulkitsi puhuttelevasti Izumi Tateno, jolle konsertto on omistettu. Pidin kovasti nuorten soittajien ja kapellimestari Yuri Nittan yhteistyöstä. Sibeliuksen Voces intimae on aina hienoa kuultavaa ja Griegin Sarja Holbergin ajoilta tanssitti lopuksi keveämpiin tunnelmiin.
Helle rauhoitti vuosipäivämme sujumaan kotoisasti kahden kesken. Lienemme vanha pari, joka on löytänyt maailmojensa leikkauskohdat ja jonkinlaisen resignaation yhteiselolleen. Taistelujen vuodet ovat takana, vain kaukainen kumu joskus ja tuolloin tällöin välähtävä salama muistuttavat niistä. Illalla katsoimme televisiosta parisuhdedraamaa, joka herätti omiakin suhdemuistoja. Harvoin katsommekin elokuvia yhdessä, tyylilajit, jotka miellyttävät molempia, ovat harvassa. Tätäkään Toinen tuskin olisi valinnut, jos olisi ollut yksin katsomassa.
Sunnuntaihin heräsimme tavallista myöhemmin. Helle oli taittumassa: tummat pilvet pimensivät päivän ja ukkonen murahteli uhkaavasti. Halusin katsoa palkitun japanilaisen animaation, jota esitettiin ykkösellä. Se oli hulppea ja kekseliäs fantasia, jossa hyvä lopulta voitti ja päästi katsojan piinasta. Toinen grillasi pihvit sadekuurojen välissä, ateria oli katettava sisälle. Iltapäiväkahvien aikaan ukkonen kaatoi viimeisen saavillisen vettä maisemaan ja pilvet hajaantuivat. Ilta seestyi yöksi.
|
|
