Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Blogilista.fi:n kymmenen suosituimman blogin listalla näkyy tällä hetkellä olevan peräti puolet muotiin keskittyviä. Ruokaa, laihdutusta ja seksiä löytyy suosituimpien joukosta myös, mutta näperrys- ja neuleblogit ovat jääneet taaemmas. Tämä kertonee jotain taantuma-ajan trendeistä?
Blogin pitäjällä on päävastuu sivustonsa sisällöstä. Jokainen sisäistää sisältövastuun eettisen tasonsa ja kykyjensä mukaan. Jos oma harkinta pettää, kuten näyttää monesti käyvän, voisi toivoa ja olettaa, että listan tai foorumin ylläpitäjällä olisi jonkinasteinen oikeus ja velvollisuus kontrolliin.
Listan tarjontaa selailevalle harmistusta aiheuttavat sammuneet blogit. Osa ei jaksa päivittää blogejaan alkuinnostuksen haihduttua, mutta eivät välitä poistaakaan. Haamuja kelluu sitten blogitaivaalla tuhatmäärin kuin avaruusromua maapallon ympärillä.
Blogikirjoittajaksi aikovan kannattaisi tehdä itselleen kolme hyvää kysymystä: miksi, mitä ja miten. Nopea selailu paljastaa, että pahan olon räävitön purkaminen ja ikävystyttävä avautuminen intiimeistä asioista on käsittämättömän yleistä. Tyhjän hölötyksen määrä on luvuton.
Jokaiselle pitkään kirjoittaneelle bloggaajalle tulee joskus kyllästymisen tunteita. Innostavaa aihetta ei löydy eikä kirjoittaminen huvita. Tuntemus on arvokas, siihen kannattaa luottaa. Tauolla on paikkansa ja viisas osaa lopettaa ennen kuin viimeinen lukija on kaikonnut.
Näinä aikoina on täyttynyt neljä vuotta bloggaamistani. Kolmannen Huoneen kynnyksellä-blogista se alkoi helmikuussa 2005. Elämänmuutoksen myötä kirjoittelu jatkui elokuusta 2006 Kolmannessa Huoneessa. Vielä ei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, kiitos Sinunkin, lukijani.
Esikoinen joukkueineen ajeli hiihtolomallaan tapaamaan sukuaan. Lähtö oli viisaasti ajoitettu niin, että Pikkuritari oli uinaillut takapenkin turvakaukalossa suurimman osan matkaa. Joukkue yöpyi Enolassa, jossa tilaa riittää. Hiihtämässäkin oli kuulemma käyty ja hyvin oli suksi luistanut, varsinkin ylämäissä.
Vanhainkodin hoivaosaston sohvalla istui kolme mummoa, kun joukkue pyyhälsi paikalle. Kaikki ilahtuivat vieraista, ei väliä ketä olivat tulleet katsomaan. Kuvista voi päätellä, että vaikka Isomummo ei aina ollut tarkkaan ottaen perillä, ketä vierailijat olivat, näytti hän hiukka ylpeältä saadessaan pitää Pikkuritaria sylissään.
Esikoisen serkkulassa ilmeni, että toiselle ikävuodelle ehtinyt Pikkuserkku tarkkaili hyvin huolestuneena Pikkuritaria, joka oli nostettu hetkeksi hänen tuoliinsa istumaan. Olihan selvää, että tässä oli nyt oma asema uhattuna, kun äiti ja isosisko innostuivat ihan liikaa touhottamaan Pikkuritarista.
Mummeli ja Vaari saivat ilonsa, kun Esikoisen porukka kotiutui ja tuli kertomaan terveiset ja näyttämään kuvia sukulaisreissulta. Pikkuritari esitteli miten sujuvasti käännytään lattialla selältä vatsalle ja miten siitä voi vielä vaihtaa kätevästi suuntaa sillä aikaa, kun äiti ja isi mussuttavat pannukakkkua kahvipöydässä.
Toinen meistä on laskenut jo pitkään jäljellä olevia työpäiviään. Eläkepäätös ei ole vielä tullut, mutta anomus tehty ja päivämäärä tiedossa. Palkkatoimistossa oli ihmetelty, että mies haluaa lomansa eikä lomakorvausta. Jos työelämä päättyykin, ei pääty elämä. – Onpahan aikaa totutella muutosajatukseen, tuumi Toinen.
Kyseisen kansainvälisen IT-alan yrityksen ohjelmistosovelluksia tekevistä ammattilaisista ei ole vielä kukaan eläkeikään asti aiemmin ehtinyt. Se kertoo alan kovista reunaehdoista, mutta myös yksilön osaamisen arvostuksesta. Toinen vaikuttaa tyytyväiseltä. Eläkeikä täyttyy työssä ja mies vapautuu kohtuullisen terveenä. Moni ikätoveri on näinä aikoina päätynyt irtisanotuksi ja eläkeputkeen.
Ilo on yhteinen, voin hyvin eläytyä Toisen tunnelmiin. Puolisoni on hiukan vanhempi, mutta virkani eläkesäännön mukaan vapauduin varhemmin työelämästä. Tässä on yhteisen elämämme silmukohta. Kahdenkeskinen arki kotona on meille ihan uusi juttu.
Arto Nybergin kulttuurisessa pikaruokalassa pistäytyy usein yllättävin tavoin toisiinsa liittyviä haastateltavia. Eilen sai television katsoja ihmetellä mitä yhteistä sanottavaa metropoliitta Ambrosiuksella, ohjaaja Jari Halosella ja toimittaja Salla Korpelalla voi olla. Teemaksi osoittautui: henkisyys ja yhteisöllisyys voimavarana.
Ortodoksikirkon Helsingin hiippakunnan nykyisen metropoliitta Ambrosiuksen ollessa Valamon luostarin taloudenhoitajana Heinävedellä luostari heräsi horroksesta ja kehittäytyi nykyaikaiseksi matkailu- ja kulttuuripalveluja tarjoavaksi henkiseksi keskukseksi hotelleineen, kirjastoineen ja kansanopistoineen. Nyt Ambrosius on herättelemässä maallisia johtajia kirjalla Henkinen johtajuus.
Ohjelmassa Ambrosiuksen hengenheimolaiseksi osoittautui yllättäen näyttelijä-ohjaaja Jari Halonen, jonka historiasta löytyy vallan toisenlaisia meriittejä Jumalan teatteri-ajoilta. Nykyään Halonen on päätynyt mystifioimaan Kalevalaa ja puhui innokkaasti kansanperinteen jumaluuteen verrattavista voimahahmoista. Ihan kaikki ei kyllä loksahtanut kohdalleen, puhe rakkaudesta jäi jotenkin irralleen.
Toimittaja Korpela esitteli yhteisöasumisen uutta trendiä: perustetaan yhdistys, anotaan kaupungilta vuokratonttia ja rakennetaan kerrostalo. Yhteisöllisenä liimana asukkailla toimivat asioista sopimiset (kokoustaminen) ja yhteiset ruokailut. Kuulostaako idealistiselta? Kyseessä ei siis ole mikään opiskelijakommuuni, vaan aikuisten etsiytyminen yhteisöllisempään elämäntapaan.
Ajalle tyypillistä on sanoutuminen irti henkisestä perinnöstä. Uskonnottomuudesta on tullut uusin uskonto. Individualismi kiehtoo, mutta arvotyhjiö voi johtaa irrallisuuteen jopa anarkismiin. Vastavirtaan kulkevilla on tilausta.
Pimeä ei ole pelkkää pimeää. Yö muistuttaa päivästä, kuunvalo auringosta. Jokainen pimeässä hehkuva valo muistuttaa: et ole yksin.
– Tosta puheenollen, jatkoi toinen, kun ystävätär oli ylpeänä esitellyt upean virkkuukoukulla sorvaamansa myssyn kaulahuiveineen – mulla on erinomasen kädentaitonen mutsi. En sitte periny siltä ainuttakaan sensuuntaista geeninpätkää. Aina kun rättikässässä tuli tenkkapoo ja sehän siis tuli aina, mä toin tekeleen himaan. Mutsi yritti aikansa neuvoo, mut siltä loppu pinna aika äkkiä ja sitte mä kuulin sen armahduslauseen: annas ku mä… No, mä oppinu silleen ikinä itte mitää, mut sain kumminki aina seiskan tai jotai kässästä.
– Joo, mulla on kans semmoinen mutsi, joka osaa mitä vaan. Mut ku mäkin osaan. Ei mun tarvi kysyy keltäkään. Mä jotenki vaan osaan ja koulussaki mä halusin olla luokan paras. Mulla oli aina kymppi kässässä, kuviksessa, musassa ja liikassa. Mä neuloin jo kersana ittelle vaatteita ja isona omille kersoille. Nyt neki on jo isoja. Enää en paljo ittelle viitti, ku on kaapit täys rättei.
– Sähän oot ollu varsinainen kympin tyttö ja nykyään taidat itte olla se ylivertanen mutsi sun tyttärilles.
– Niin kai sitte.
Pissismummon huushollin keittiössä tapahtuu. Toisinaan Mummo panee töpinäksi ja hösselöinnistä syntyy leipomusta pöytään sekä pakkaseen. Toisinaan taas kattiloissa höyryää, pannulla tirisee ja keittiöstä kantautuu muhevia aromeja. Poikakaveri tunkee apajalle toiveikkaana nuuhkien ja urahtelee ihastuneena: aaah, namm!
Laskiaisen alusviikolla Pissismummo sai rokankaipuukohtauksen. No, sehän tiedetään, että ruokatehtaat pussittavat ja purkittavat hernemössöä kaiken vuotta ja kauppa myy sitä toosi halvalla niin ettei kyllä kannattaisi itse alkaa semmoisen tekoon. Mutta kaipuulle ei mahda, nääs mössö on mössö, mutta rokka vasta rokkaa.
Ison kaupan lihatiskiltä ekana kunnon savupotkaa. Sitä jos ei ole, ei kannata ryhtyä rokkaamaan. Potkanpala mukanaan Pissismummo haahuili ympäriinsä hyvänkin vartin, kun viimein osui kilometrin mittaisen hyllykön yhdestä alanurkasta bongaamaan kuivattuja herneitä sopivissa puolen kilon pusseissa. Nonnih, tästä lähtee!
Maustehyllyllä tarvittiin jo silmälaseja. Juuri kun Mummo löysi salviapurkin, paikalle loimehti joku kännykällä kauko-ohjattu miesihminen ja loihe lausumaan: te varmaan tiedätte, missä täällä on meiramia. – No, varmaan tiedetään, kun ihan kohdalle sattui, Pissismummo osoitteli sormella. Mies kuittasi löydön suurkiitoksella.
Yön yli herneitä nukutettiin vesipatjalla. Aamulla Pissismummo kaiveli kaapin perukoilta painekattilan. Se on kuulkaa mainio laiskamummon apuri, eipä tarvitse tuntikausia hämmennellä keitoksia liedellä. Potka, herneet ja vesi vain kattilaan ja sopivasti painetta. Tunnin päästä höllätään kansi, ongitaan luu sopasta ja tuiskautetaan joukkoon hyppysellinen salviaa, meiramia ja merisuolaa. Mummo panee vielä sinappiakin valmiiseen rokkaan ennen tarjoilua, mutta porkkanat ja sipulit kuuluvat Mummon mielestä lihasoppaan.
Laiskiaisrokka ei olekaan mitään mössöruokaa, sillä on luonnetta ja aromi mitä parhain. Aterian jälkeen kannattaa lähteä pyllistelemään laskiaismäkeen, sillä rokka pukkaa painetta vielä paineesta päästyäänkin.
Rouvainyhdistys (’Club for Four Ladies’) päätti Darwinin muistovuoden kunniaksi käydä katsastamassa Helsingin Luonnontieteellisen museon, jonka uudistettua kokoelmaa on kovasti kehuttu. Olipa kulunut vuosikymmen jos toinenkin siitä, kun kukaan meistä oli museossa vieraillut. Talo on arkkitehtonisestikin upea. Kauniisti kaartuva aulaportaikko houkutteli nousemaan yläkerroksiin jalan, mutta lonkkakipu palautti etsimään suosiolla hissiä.
Ronttosaurusten rekonstruoidut luurangot olivat vaikuttavia. Opas huomautti, että jotkut niistä olivat luonnossa aikoinaan vielä paljon suurempia, mutta tilan säästämiseksi täällä pienennetty. Toisessa ääripäässä lienevät nuppineulan pään kokoiset kotilot ja hämähäkkilajit, joita piti tutkia suurennuslasilla. Museo oli kehitelty vuorovaikutteiseksi Heurekan tapaan ja innokkaita osallistujia aktiviteetteihin riitti. Kiinnostavimmaksi osoittautui Suomen luonnonvaraisten eläinten osasto. Pikkulintujakin oli suorastaan valtava määrä! Totesimme, että lajien tunnistamisen vaikeus kirjojen tai av-tallenteiden avulla liittyy mm. eläimen oikean koon hahmottamiseen.
Kierrellessä tuli mieleen monia kohtaamisia eläinten kanssa luonnossa. Miten äärettömän rikas ja monimuotoinen kokonaisuus eläin- ja kasvikuntaa Suomen luonto onkaan. Ajattelin, että kaupungissa syntyneille ja kasvaneille lapsille ovat useimmat suomalaiset eläinlajit vain luontodokumentteja tv-ruudulla tai kuvia koulun oppikirjan sivuilla. Piirrettyjen lastenfilmien suosio kertoo eläinhahmojen herättämistä tunteista. Porukkamme opettajajäsen kertoi valtavasta innostuksesta, jonka rengastetun linnun löytyminen pihalta oli luokassa nostanut ja mitä kaikkea siitä seurasi.
Hiihtoloma oli inspiroinut museoon tungokseen asti lapsiperheitä, mutta tuumimme, että kyllä isoäiti-ikäinen kvartettimme sekaan mahtuu. Säpinää kyllä riitti. Kunpa vanhemmat veisivät lapsiaan myös luontoretkille!
Kuopuspoikamme on mediapuuhissa työkseen. Hän ei yleensä soittele, jos ei ole asiaa. Siitä seuraa, että huolekas ikävänpoikanen saattaa putkahtaa pähkäilyttämään mitä sille nyt kuuluu, kun ei mitään kuulu. Emo lähettää tekstiviestin: mitä kuuluu? tuletko kotona käymään? sunnuntailounaalle? Vastaus on parhaimmillaan kolme kirjainta: joo.
Kuopuksen teinivuosina kyselin: millaista oli koulussa tänään? mitä sun harrastuksiin kuuluu? Vastaus oli useimmiten sama: ihan kivaa. No, opin tulkitsemaan sävyä, millä se sanottiin. Jos se oli huoleton heitto, kaikki oli ok. Joskus se tuli kireästi ja sisälsi ääneen lausumattoman jatkon: älä kysele. Joskus vastauksena oli kiinni pamahtanut huoneen ovi.
Taannoin Kuopus määrittäytyikin itseironisesti: olen viestintätaidoton viestinnän ammattilainen.
Joo.
|
|
