Viime viikon lopulla poikkesin hakemassa tiettyjä tarvikkeita kauppakeskuksessa. Kaivelin parhaillaan lompakkoa kassalla, kun vierestä helähti iloinen ’hei!’. – Mennäänkö ystävänpäiväkahville? – Mennään! Kohta istuttiin vastapäisessä kahvilassa leivosten ääressä teetä ja kahvia hörppien. Me emme ’vaihda kuulumisia’, me sukellamme keskusteluun. Mistä juttu kulloinkin lähtee ja mihin se päätyy, on aina yllätys, niin nytkin.
Olin pannut postiin kortin eräälle ystävälle. Kuvassa oli kaksi tyhjää kuppia kahvilan pöydässä. Ne odottivat. Kuvittelin meidät siihen, kahvin höyryämään kupeissa, hitaan nautinnon, tosia tuntoja ja hilpeitä sattumuksia elämästä. Ajatus kupli iloa. – Samana päivänä posti toi kortin tältä ystävältä. ’Elämä ilman ystäviä on kuin kaupunki ilman kahviloita’, siinä luki. Ja kääntöpuolella:’ yhteisiä kahvihetkiä odottaen…’
Ystävät yllättävät joskus ihanasti. Erityisen onnellista on osua samaan aikaan samalle taajuudelle.
Valo kirkastaa kohteen, varjo tarvitsee taustan. Joskus varjo kertoo enemmän kuin valo. Äärimmillään valo ja pimeä häivyttävät kohteen varjoineen.
Oi, ei ystävyys samankaltaisuutta ole, riittää kun sielut tapailevat samaa rytmiä ja soivat omaa säveltään. Joskus riittää, että katsotaan samaa kuuta kumpikin tahollaan ja omissa aatoksissaan. Minä olen kumminkin olemassa sinulle ja sinä minulle. Polkumme kulkivat rinnan hetkisen ja erkanivat, risteävät ehkä joskus taas jossain jatkaakseen omaan suuntaansa. Mikä oli, on meissä yhä eikä arvokkain siitä katoa aikaan, vaikka kummallakin on oma polkunsa.
Ystävyys on luottamuksellinen ja vaatimukseton ihmissuhde. Jaan parhaastani sinulle ja sinä otat vastaan. Tunnen sinut vaikka en tiedä kaikkea elämästäsi enkä tunne koko sinua. Annan sinun kertoa tai olla kertomatta, eihän ystävyyttä tarvitse lunastaa uskoutumalla. Olen rehellinen sinulle siinä, mitä tunnen ja toivon että sinäkin olet. Kummallakin meistä on vahvuutemme ja heikot kohtamme. Saamme olla ystävyydessä sellaisina kuin olemme, toisiamme hyväksikäyttämättä tai mestaroimatta.
Ystävä ei pyri tietämään paremmin mitä minulle kuuluu tai miten minun pitäisi elää. Ystävä ei kertaa epäonnistumisiani, ei kaivele eikä vatvo menneitä. Ystävä tuo näkyviksi ne hyvät asiat, jotka pahana päivänä itseltäni ovat peittyneet. Ystävä rohkaisee eteen päin, kun elämä tuntuu pysähtyvän vastoinkäymiseen. Tiedän, mutta en itse aina ole osannut olla sellainen ystävä.
Joskus ihmettelen, miksi monissa parisuhteissa näyttää olevan niin vähän ystävyyden elementtejä. Miksi vaaditaan toiselta selityksiä, käytetään itsekkäästi hyväksi, pyritään omistushaluisesti määräämään toisen vapauden rajat? Miksi ei luoteta, miksi rikotaan tieten tahtoen luottamus, joka on? Miksi haavoitetaan ja lyödään, vaikka oikeastaan halutaan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi? Voisihan rakastettukin olla ystävä.
Ystävä on vastassa hymy kasvoilla ja syli auki kun tulet, saattaa sinut asemalle ja jää vilkuttamaan, kun lähdet. Ystävä on olemassa tapaamisten välilläkin. Ystävä jakaa myös arkensa iloa ja murheita, ei ainoastaan kertaa onnistumisiaan. Ystävä joustaa, on suurpiirteinen eikä loukkaannu pienistä. Ystävä kuuntelee enemmän kuin puhuu ja puhuessaankin.
Mielessä häilyi ystävien kasvoja, kun näitä mietteitä kirjasin. Minun facebookini on mielensisäinen eikä siellä ole yhtään sellaista ystävää, josta haluaisin eroon. Jokainen ystävä on ainutlaatuinen ja kullanarvoinen.
Iloista ystävänpäivää kaikille lukijoille ja blogiystäville!
Veli soitti illalla, oli taas kerran hälytetty Äidin luokse vanhainkodin hoivaosastolle. Muistamaton Äiti oli levoton, riehaantunut tekemään lähtöä, kerännyt valokuvat hyllystä ja pikkutavarat kassiinsa ja köyttänyt vaatenyssäkän rollaattoriin. – Mie lähen nyt kottii, jos ei tule hakijaa, mie kävelen sitte. Hoitajalta loppuivat keinot. Veli tuli ja rauhoitteli Äitiä puoli tuntia. Sitten sai panna valokuvat ja vaatteet takaisin paikoilleen. Onneksi Veli on siellä lähellä, onneksi hän saa Äidin tyyntymään.
Yhdessä huokaamme: miten kauan ne hoitajat jaksavat tätä? Kauhealta tuntuisi, jos Äiti vielä jouduttaisiin siirtämään lukittujen ovien osastolle, hiljaiseksi lääkittyjen muumioiden joukkoon.
Edellisviikon Voimalassa (TV-1) ja tämän päivän Hesarissa Timo Hännikäinen antoi kasvot seksuaalisessa deprivaatiossa elävälle nuorelle miehelle mainostaen aiheesta kirjoittamaansa pamflettia. Hännikäinen ei tietenkään ole ainoa laatuaan, vaikka moni ei hae julkisuutta tilittämällä puutettaan. Pamfletin herättämä julkisuus onkin jo auttanut Hännikäistä pääsemään piinastaan. Ettei mediakohu pure!
TV-ohjelmassa oli toinenkin tabujään särkijä, nainen, joka tunnusti elävänsä onnellisessa liitossa itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Kakkosen Inhimillisessä tekijässä haastateltiin myös jokin aika sitten sympaattista julkkisparia, Aira Samulinia ja Ekku Peltomäkeä, joiden suhde myös tuntuu toimivan 20 vuoden ikäerosta huolimatta. Vanhenevien miesten halu nuorten naisten kumppaniksi sen sijaan ei ole tabu, vaan näyttäytyy mediassa kaikinpuolisen kyvykkyyden manifestina.
Naisen ja miehen eroottinen ja seksuaalinen elämänkaari tiedetään erilaiseksi. Nainen on eroottisesti parhaimmillaan neljänkympin paikkeilla, kun biologinen lisääntymisvaihe alkaa olla ohi. Samoihin aikoihin miehen potenssikäyrä alkaa laskea ja tarvitaan yhä voimakkaampia virikkeitä. Seksuaalinen halu rauhoittuu jonkin verran menopaussin myötä, mutta eroottinen ilo voi säilyä persoonasta riippuen pitkälle vanhuuteen.
Voimalan keskustelussa ei puhuttu itse valitusta selibaatista tai pitkän parisuhteen ajoittaisista ongelmista, vaan siitä, ettei parisuhteita ole. Tabunrikkojan perimmäiset vaikuttimet jäävät arvailtaviksi: julkisuushakuisuus, epätoivoinen yritys saada myötätuntoa, masokismi, kurjuudentunteissa kieriskely? Tai yksinkertaisesti: ihmisen ikävä toisen luo.
*PS. 12.2. Aiheesta on kirjoitettu muun muassa 2.2. Antiaikalaisen ja 11.2. myös Akka krätisee -blogissa
Seison vaatehuoneen ovella ja minuun iskee kauhistus. Yhäkö täällä on näin paljon kaikkea? Enkö jo monesti ole raivannut säkeittäin turhaa pois? Elämä kantaa uutta sitä mukaa, kun entiset hajoavat. Enkö juuri eilen tuonut kaksi uutta tyynyliinaa yhden rikki menneen tilalle? Kuten ihmisen kehon rasvasolut, kaappien tavarasolut ovat ikuiset ja pyrkivät täyttymään yhä uudelleen.
Tunnen ikäisiäni ja vanhempia ihmisiä, joiden arkistot pullistelevat sääpäiväkirjoja, uutistallenteita, asiantuntija-artikkeleita, ohjelmalehtisiä – henkilökohtaisista ansioluetteloista, kunniakirjoista, mitaleista, viireistä ja sukuluetteloista puhumattakaan. Laatikot tursuvat valokuvia, diakuvia, videokasetteja, päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja, toisten tekstejä ja omia, muistiinkirjattuja unia, bongattuja lintuja, kasviluetteloja, leikekirjoja, matkaesitteitä. Hyllyt notkuvat kirjoista ja joka neliösentti, joka kirjoilta jää, on valokuvakehysten ja muistoesineiden peittämä. Kaapit kätkevät oviensa taakse tummia ja kirkkaita, kesäisiä ja talvisia vaatekertoja, kenkiä, takkeja, käsineitä, sukkia, hattuja, huiveja, kerrastoja, matkalaukkuja, kasseja, reppuja, käsilaukkuja. Huoneisto, jossa pitäisi asua ja hengittää, on elämän kerrostumien vallassa, kun mitään ei voi heittää pois.
Mitä oikeastaan on elämän dokumentointi? Korvausta elämättömästä takertumalla siihen mitä oli? Oman riittämättömyydentunteen naamiointia? Haluttomuutta ja kyvyttömyyttä irrottaa ote menneestä tulevaisuuden hyväksi ja tämän hetken? Siksikö, että näyttäisi olleen elämää, vaikutusvaltaa ja sosiaalista verkostoa?
Kun elämä pakenee huoneistosta ihminen kerrallaan, viimeinen asukas kulkee tavaramuseossa pieniä keskilattiapolkuja pölyhuiska kädessä, kunnes huiskiminen lakkaa ja pöly saa peittää kaiken.
Kävin konsertissa Toisen kanssa. Barokkimusiikki on niin zen, siinä ei briljeerata volyymin vaihteluilla vaan rytmin ja sävelkuvioiden. Cembalo soi vienosti helähdellen, puuhuilu livertää kuin hilpeä lintu ja basso continuo säestää syvin huokauksin ja pehmeästi laulahdellen. Niin kaunista, niin kohottavaa.
Ennakkoon arvelin, että perjantai on huono konsertti-ilta. Omakin väsymys painoi, Toisesta puhumattakaan, jolla oli työviikko takana. Ikäisemme ovat virkeimmillään päiväsaikaan, niin se vain on. Saliin olisi mahtunut enemmänkin, mutta ne, jotka olivat väsymyksensä voittaneet, palasivat kotiin virkistävän energiasateen saaneena.
Oli hauska havaita, että meitä kirjaston lukupiiriläisiä oli toisistaan tietämättä tullut paikalle kolme. Moni muukin kuulija edusti kulttuurin suurkuluttajatyyppiä: keski-ikäinen tai vanhempi nainen – jotkut sentään puolisonsa kera. Nuoret puuttuivat yleisöstä. He lienevät menneet huuhtoutumaan perjantaiväsymyksestään toisaalle.
Konsertti on eri asia kuin levyn kuuntelu tai radion musiikkiohjelma. Silloin tällöin kannattaa ravistautua irti kotiympyröistä ja mennä latautumaan.
Lämpövuoto ja auringon säteily valavat jäisiä kynttilöitä räystäille. Talven jäätynyt itku alkaa sulaa. Pisarat kutsuvat uutta kevättä.
”Suomalaiset masentuvat, uupuvat ja palavat loppuun, koska tulevaisuus ei muka ikinä ole ollut yhtä synkkää, työelämä yhtä rankkaa, nuoruus yhtä vaikeaa ja vanhuus yhtä lohdutonta. – – Maailmanloppu on koko ajan tulossa ja ihmiskunta tuhoutumassa. – – Nykylama tuntuu entisajan niukkuuteen tottuneesta ylellisyydeltä. Nykylääketiede pelastaa kärsimykseltä ja kuolemalta ison joukon, jolla ei ennen olisi ollut toivoa. – – Voi vain ihmetellä, mikä niin hirveästi väsyttää ja ahdistaa, kun elämä on helpompaa ja turvallisempaa kuin koskaan.”
– Toimittaja Seija Sartti, HS/Välihuomio
Tiistain Hesarissa Vieraskynän otsikko pani ajatukset liikkeelle: ”Kirkko aiheuttaa itsekin jäsenkatoa”. Professori emerita Päivikki Antola arvioi artikkelissaan, ettei kirkko ole onnistunut sitouttamaan nuoria opettamiinsa arvoihin. Antola kritisoi opetuksen tasoa ja opettajien persoonaa jumalanpalvelusten saarnoista tekemänsä tutkimuksen pohjalta. ”Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä”.
Netissä muutenkin samoilevat nuoret löytävät helposti sivuston, jossa muutamalla pikku klikkauksella voi erota kirkosta. Ne ovat niitä samoja nuoria, jotka taannoin kävivät riparin ja saivat kosolti uskomisen eväitä, tietoa ja unohtumattomia elämyksiä. Riparikokemus jääkin monelle viimeiseksi kosketukseksi seurakuntaan. Tottahan on, ettei mikään kirkko onnistu pitämään yhteyttä yllä nuoriin, joille ei synny omaa motivaatiota uskonelämään.
Uusin ilmiö on kirkon työntekijöiden esineellistäminen: haetaan komeaa tai viehättävää nuorta pappia omien häiden seremoniamestariksi sillä toivomuksella vielä, ettei puhuttaisi Jumalasta liikaa. Kanttorit ovat jo pitkään tunteneet luissaan asiakaslähtöisyyden: vihkiäisiin ja siunaustilaisuuksiin ehdotetaan mitä merkillisimpiä musiikkikappaleita, joilla ei ole mitään tekemistä kristillisen uskon ja pyhän toimituksen kanssa.
Saarnoista olen tehnyt saman havainnon kuin Antola: osalla puhujista on ongelmia saada viestiään perille tai ylimalkaan löytää tekstistä mitään järjellistä sanottavaa. Puhujan persoonakin saattaa tuntua vieraannuttavalta. Kirkollisen perinteen tuntumassa kasvaneen ja Jumalaan uskovan lienee helpompi ymmärtää avuttomankin puhujan viestiä. Messuun voi suhtautua myös kokonaisuutena. En mene kirkkoon vain saarnaa kuulemaan tai virsiä veisaamaan, vaan osallistuakseni yhteisölliseen uskonkokemukseen.
Kirkoilla on merkitystä pyhyysvaikutelmia antavana tilana. Messulla virsineen, rukouksineen, saarnoineen ja ehtoollisineen on yksilöllistä sekä yhteisöllistä uskoa tukevaa merkitystä. Henki voi koskettaa avoimin mielin osallistuvan kuulijan ymmärrystä ja tunteita.
|
|
