Viime viikon lopulla poikkesin hakemassa tiettyjä tarvikkeita kauppakeskuksessa. Kaivelin parhaillaan lompakkoa kassalla, kun vierestä helähti iloinen ’hei!’. – Mennäänkö ystävänpäiväkahville? – Mennään! Kohta istuttiin vastapäisessä kahvilassa leivosten ääressä teetä ja kahvia hörppien. Me emme ’vaihda kuulumisia’, me sukellamme keskusteluun. Mistä juttu kulloinkin lähtee ja mihin se päätyy, on aina yllätys, niin nytkin.

Olin pannut postiin kortin eräälle ystävälle. Kuvassa oli kaksi tyhjää kuppia kahvilan pöydässä. Ne odottivat. Kuvittelin meidät siihen, kahvin höyryämään kupeissa, hitaan nautinnon, tosia tuntoja ja hilpeitä sattumuksia elämästä. Ajatus kupli iloa. – Samana päivänä posti toi kortin tältä ystävältä. ’Elämä ilman ystäviä on kuin kaupunki ilman kahviloita’, siinä luki. Ja kääntöpuolella:’ yhteisiä kahvihetkiä odottaen…

Ystävät yllättävät joskus ihanasti. Erityisen onnellista on osua samaan aikaan samalle taajuudelle.

  • Kortit ovat ihania yllätyksiä arkeen!
    Vaikka eivät tapaamista korvaakaan.
    Äitini oli säästänyt kaikki korit,
    mitä lähettelin pitkän välimatkan takia.
    Vaikka en paljoa sanonut, tiesin
    että Hän osasi lukea rivienkin välistä,
    jopa kortin kuvasta!

    Meidän kaikkien äitien korvaamaton kyky!

    Kommentin jätti herne · tiistaina 17. helmikuuta @ 14:45

  • Kuten äideillä, hyvillä ystävilläkin on kyky lukea rivien välejä pienistäkin viesteistä…
    Minäkin säästän kortit!

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 17. helmikuuta @ 22:14

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.