Olen tänä syksynä lukenut Liisa Marjatta Järvisen teoksia. Hänen kirjallinen tuotantonsa on kohtalaisen mittava alkaen saduista ja tyttökirjoista, kuunnelmiin, runoihin ja romaaneihin. Lehtorina ja pappina toimiessaan hän osoittautui loistavaksi pedagogiksi ja puhujaksi sekä käytti seurakuntatyössä monipuolisesti piirtäjän ja dramaturgin lahjojaan. Romaaneissa hänestä löytyy sujuva ja omaääninen kertoja. Aloitin tällä erää uusimmasta romaanista Sisar vesi, veli tuuli (2009) ja sen perään innostuin lukemaan aiemmat, osan jo toiseen kertaan. Kun lukee systemaattisesti kirjailijan tuotantoa, saa hyvän kokonaiskuvan kertojanlaadusta ja tyylin kehittymisestä, mutta saattaa myös alkaa lähestyä kyllästyspistettä tiettyjen teemojen toistuessa.

Kirjoissa on viittauksia raamatun kertomuksiin, erityisesti esiin nousevat naishahmot, paratiisin Eeva ja Uuden Testamentin Mariat. Raamatullinen aineisto sulautuu kansalliseen ja yleismaailmalliseen mytologiaan. 1996 ilmestynyt Naisen myyttinen säikähdys on vertaileva tutkielma raamatun, Kalevalan ja Kreetan minolaistarustojen luomiskertomuksista ja naiskuvista. Tulkinnoissa on vahvoja feministisiä sävyjä.

Kirjoittajalla on vaistonvarainen, mystinen suhde luontoon, jota hän kuvaa hienosti ja monitasoisesti. Puut ja eläimet personoituvat, puhuvat ja kuuntelevat, meri huokailee eroottista kaipausta. Romaaneissa toistuva teema on toisaalta yksinäisyys, toisaalta miehisen kumppanin kaipuu. Rakkaustarinat kuvataan paljolti tapahtuviksi päähenkilön mielikuvissa ja unelmissa, ne jäävät episodimaisiksi, katkeavat tavalla tai toisella kesken. Kirjailijan suorastaan intohimoinen kiinnostus Kreikan saariin ja kieleen, myytteihin ja taruihin, näkyy monissa romaaneissa.

Romaanien päähenkilöt ovat enimmäkseen aikuisia, kypsään ikään ehtineitä naisia. Nimiään myöten Marjatta, Mari, Maria, Aura, Roosa, Almakin muistuttavat kirjailijaa itseään. Yhtymäkohtia ei ole yritettykään häivyttää, vaikka tarina olisi fiktiivinen. Henkilökohtaiset kokemukset antavat tekstiin syvyyttä, toisaalta kirja kirjalta tarinat käyvät ennalta arvattavammiksi. Järvisen teoksissa päähenkilö kypsyy ihmisenä, mutta hänen rakkaushaaveissaan pysyy nuoren naisen romanttisten unelmien sävy. Intohimo tuntuu jäävän sanalliseksi, kokijan pään sisään ja ohenee mielikuvien myllertäväksi leikiksi.

Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988 ja lehtori Liisa Järvinen oli heidän joukossaan. Naispapin päiväkirjassa (1989) hän kuvaa tuntemuksiaan ja pohdintojaan pappeudesta. Kokemuksen karttuessa papin työn kokonaisvaltaisuus seurakuntaelämässä paljastuu. Omaelämänkerrallisen romaanin Laulu ylitsevuotavasta maljasta (1992) teemana on rakkauden kohteen menetys. Surua kuvatessaan kirjailijan teksti on aitoa, kaunista ja koskettavaa.

Mystisin Järvisen teoksista lienee Nainen kutsui kuvaansa (1993). Miehinen vastavoima saa milloin poron, milloin erakkomunkin hahmon. Päähenkilö etsii itseään ja naiseuttaan maalaamalla kiihkeästi kallioluolaan paratiisikertomusta. Naisen syvältä nouseva huuto romahduttaa luolan, mutta kuvat eivät katoa. Ne ovat piirtyneet naisen sieluun ja alkavat elää siellä.

 Kosminen nimenhuuto (2007) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, vanhusten oikeuteen elää ja kuolla haluamallaan tavalla. Kirjailija kuljettaa romaanin päähenkilön jälleen Kreikan saarelle, jossa vanhus muistisairauteen kuuluvissa pelkovaiheissa päätyy itsemurhaan. Alman tarina horjahtelee ajoittain uskottavuuden rajoilla. Lukija joutuu miettimään ihannoiko romaani eettisesti kestämättömiä ratkaisumalleja. Itsemurhateema tulee uudelleen vastaan tuoreessa romaanissa Sisar vesi, veli tuuli. 

Thalassa, meri (1997) ja Rodos (2000) ovat matkailutarinoita, joissa on samat päähenkilöt. Edellisessä tapahtumien näyttämöksi on valittu Kreeta, jälkimmäisessä nimisaari. Kirjailija sukeltelee uhkarohkeasti nykyajasta antiikkiin, jopa raamatun aikaan. Hän on ilmeisen viehättynyt Kreikan jumaltarustoon. Kirjoissa on hienoja merikuvauksia. Ota vuotesi ja kävele (2005) tuntuu olevan jonkinlainen selitysteos, jossa kerrataan jo julkaistujen Kreikka-romaanien tapahtumia ja valotetaan taustoja. Kirjan nimi ei ehkä ole kovin onnistunut, sillä se ei anna viitettä sisällöstä ja jopa kirjaston henkilökunnalla oli vaikeutta tajuta, ettei kysymys ole vuoteesta vaan vuosista. 

Lähinnä lastenkirjoiksi luonnehdittavia ovat Eero-enkelin joulukirkko (1987), Susi ulvoo Saanalla (1977), Luontoäidin esiliina (1980) ja Pää pystyyn Leena (1972). Isän isot askeleet (1986) -kirjaa en saanut käsiini. Pyhä Anna ja Ukko Ilmarinen (1983) lienee eräänlainen aikuissatu, jonka raamatulliset viitteet eivät lapsilukijalle ehkä aukene.   

Ehyin kirjoista on mielestäni Sammakonkukkaoja (2004), joka on oman lapsuuden kuvaus äidin ja isän lapsuusmuistoilla täydennettynä. Siinä paljastuu kauniisti kirjailijan ymmärrys omasta taustastaan ja suvun vahvojen naisten vaikutus siihen, minkälainen aikuinen nainen Liisa-tytöstä kasvoi. 

***

…täällä ylistänyt arjen ihanuutta. Nytpä voi taas huokaista tyytyväisenä: aah, arki ja maanantai. Monestihan joulu on aattona herkullisimmillaan, joulupäivänä kukkeimmillaan, tapaninpäivänä tunnelma liukastelee jo alamäkeä ja sen perään pläjähtänyt sunnuntai näkyi jo tuovan korttelikauppaan tympeäilmeisiä kaljalastin hakijoita jonoksi asti.

Meillä oli rauha maassa kolmen aikuisen kesken. Emme jaksaneet kuunnella kaikkia joululevyjä, sen sijaan ravistelimme lueskelusta ja syömisestä puutumaisillaan olevia aivojamme dvd-elokuvalla kunakin päivänä. Niko lentäjän poika edusti herttaista joulutarinaosastoa, The Dutchess romanttista epookkia, mutta tunteita raastavin ja puhuttelevin oli Slummien miljonääri.

Pahinta on, että jääkaappi tarjoaa vain jouluruokien tähteitä. Klups. Jos antaa niiden olla, aikanaan ne voi hyvällä syyllä heivata. Aamulla jo keitettiin kaurapuuroa ja nyt mennään hakemaan leipomosta ruisleipää.

 Joka joulu soivat samat ikiaikaiset sävelmät ja kerrataan ilosanomaa Vapahtajan syntymästä. Ihmisen sydämessä joulu voi olla ristiriitaisuuksien, epäilyn ja kivun näyttämönä. Jeesus syntyi ja hänen sanomansa vaikuttaa yhä maailmassa. Yksinkertainen usko ottaa vastaan tämän taivaallisen lahjan.  

 Joulukorteissa / metsän kaunein kuusi / kiedotaan kimallukseen

– ihmisen juhlan ikoni

Joulukorteissa / tontut hyppivät punaisissa / ja pitävät hauskaa

– ihmisen ilon ikoni

 

  

Joulukorteissa / lelunallet istuvat yksinään / kuusen alla

– ihmisen ikävän ikoni

 

Joulukorteissa / sataa aina lunta / enkeli kahlaa kinoksessa ja palelee

– ihmisen orpouden ikoni

 

Keskipäivän matalaa valoa metsässä, pitkiä varjoja, lumen hiljaisuus. Hämäriin huoneisiini sytyttelen valoja, teen tilaa Lapselle. Yötaivaalta etsin Joulun Tähteä.

Mikäpä muu saisi joulun alla ihmiset lapsineen niin sankoin joukoin kirkkoon keskellä viikkoa kuin Kauneimmat joululaulut. Ja ihan eri ihmiset kuin sunnuntaina messuaikaan. Laulajia ei haitannut vaikka vieressä urriteltiin ihan ikiomalla nuotilla ja joukossa oli miehiä, jotka kuuntelivat toisten laulua vaiti kynttilähämärässä kirkossa ties mitä mietiskellen.

Seurakuntapastori oli valinnut välijuontoihin katkelmia lähettien kirjeistä. Oli mielenkiintoista kuulla seurakunnan joulunvietosta Thaimaassa tai Botswanassa. Vaikka lähetystyö ei voi omia perinteisiä joululauluja tarkoituksiinsa, on tässä hyvä tilaisuus laajentaa kuulijoiden usein sisäänlämpiäviä joulutunnelmia.

Tunnelman vuoksi tullaan joka joulun alla ja vielä loppiaisenakin. Yhdessä laulaminen alkaa olla katoavaa perinnettä perheissä ja kouluissa. Tätä tunnelmaa eivät karaoket ja juomalaulut ikinä saa syntymään. Spontaanisti väki nousi lopuksi laulamaan: Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.