En tosiaankaan ole television nauratusohjelmien ystävä, sanottakoon se vielä tässä ellei tuo olisi tullut arv. lukijoille tähän mennessä selväksi. Kuinka ollakaan, tänä syksynäpä olen viehättynyt lauantai-iltaisin ruudussa koikkelehtivasta Miitta-tädistä. Oli olemassa muistikuva Miitta Sorvalin loistavasta improvisaatiokyvystä ammoisessa Neil Hardwickin Nyhjää tyhjästä -viihdeohjelmassa. Siksi kiinnostuin, alunperin.
Miitta-täti nappaa heti mukaansa omatekoisella ja itse säestetyllä esittelybiisillä. Jopa klassinen laulutekniikka on Miitalla hallussa. Itse ohjelma on lievästi sanoen sekava etten sanoisi outo, mutta siellä sun täällä eri rooleissa touhuileva Miitta-täti on jotensakin sympaattinen pitkine raajoineen.
Kun tv-viihteen katsojille on vuodesta toiseen tarjottu naamaansa väänteleviä mieskoomikkoja nk. sketsiohjelmissa, Miitta-tädin versio cp-vammaisesta henkilöstä missikisojen juontajana tai pappina on suorastaan sympaattinen. Katsoja ei voi nauraa, mutta ei myöskään loukkaantua oikeasti vammaisten puolesta. Miitta-täti kulkee taitavasti erittäin kapeaa väylää horjahtamatta pilkan puolelle.
Olemme nähneet saksitun version muutamien julkishenkilöiden suhtautumisesta terapeutti-Miitan hoitomenetelmiin. Ohjelma on katsojallekin terapeuttinen, ei ainoastaan jalkojen pesulla ja syli-istunnolla yllätetyille julkimoille. Joskus hävettää, joskus huvittaa. Vastaanotolle pyydetyn henkilön todellinen kantti on kauniisti paljastunut ja katsoja on voinut tehdä johtopäätöksiään kunkin persoonan laadusta.
Arvelen, että monien vammaisten tai heidän omaistensa tuntemukset ja ajatukset Miitta-tädin roolihahmoista saattavat olla vähintäänkin hämmentyneet. Kalle Könkkölän vierailu terapeutti-Miitan luona oli kai jonkinlainen testi ja ainakin Kallen huumorintaju tuntui riittävän. Improvisaationa tämä ohjelma nimenomaan toimii – ja virkistävänä vaihtoehtona väkisin nauratukselle.
Joka-aamuiset kauhistuksen hetket saa lehdenlukija kokea, kun seuraa vakituisesti vaikka vain kahta aviisia, paikallista ja valtakunnallista. Kirjoittajaseminaarissa opin, että lehtijutussa pitää olla toisaalta yleistä tarttumapintaa, toisaalta yksityiskohtia ja tuoreita näkökulmia. Lukija napataan shokkiotsikolla, jutun ’pointti’ valaistaan napakalla ingressillä ja uutinen tarjoillaan lyhyissä kappaleissa.
Lapset ja nuoret ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Sialla menee hyvin lapsiin verrattuna. Hajusintit aiheuttavat ahdistusta astmaatikoille. Yhä useampaa hoitajaa epäillään väärinkäytöksistä. Tavalliset perheenäidit hakevat nyt apua masennukseen. Mielenterveysyksikön ovi käy tiuhaan. Joukkopahoinpitely kertoo nuorten elämän raaistumisesta. Masennus ajaa nuoria aikuisia sairaslomalle. Sosiaali- ja terveysalan työvoiman tarve räjähtää käsiin lähivuosina. Pojat räkivät äitien naamoille.
Tiede-lehti puolestaan esittelee hiuksia nostattavan kauhuskenaarion maailmasta, jonka keskilämpötila on noussut neljä astetta. Sama lehti tarjoilee kylmääviä tutkimustuloksia puhdistetun viemäriveden sisältämistä lääkeainejäämistä. Teollisuus, sairaalat ja kotitaloudet kuormittavat lääkkeillä ja kemikaaleilla viemärivettä, joka päätyy puhdistettuna mereen. Ainejäämät rikastuvat meren eliöissä ja päätyvät kalojen mukana eläinten rehuksi ja ihmisen ravinnoksi. Itseään ruokkiva kehä on valmis.
Kauanko kykenemme kauhistumaan? Miten lähellä on päivä, jolloin kukaan ei jaksa enää välittää?
Olin pannut muistiin, milloin Lastu oli kertonut olevansa kuvaamassa kotikaupunkini keskustan aukiolla. Leipomon myymälästä haettu tuore ruisleipä kainalossa suunnistin katsomaan onko siellä ketään. Olipa hyvinkin.
Kohta istuimme kahvilassa kuin hyvätkin tutut. Sukujuuristahan juttu helposti alkaa, kun itäiset ihmiset kohtaavat. On hyvä asettaa itsensä ja toinen mielessään oikealle tolalle murrekartalla, siitä se lähtee. Suomi on niin pieni maa, että tarpeeksi kun juuria selvitellään, pian huomataan, kas, ollaan melkein sukua. Tässä tapauksessa Lastun isä oli kotoisin niiltä main, mistä minäkin syntyperin olen.
Toisen kirjoituksia seuraamaan viehtyneelle kertyy ajan mittaan palasia kirjoittajan elämästä ja ajattelusta. Siitä se tuttuuden tunne tulee. Ihmisyyden perussäikeet ovat samoja, kunkin elämän kudos vain niistä hiukan erilaiseksi muotoutuu. – Kiitos Lastu, oli mukava tutustua kasvotusten.
Pissismummo julistaa täten kaikkien muoti-ilmausten kuninkaaksi termin mukavuusalue ja sitä myöten kuningattarena patsastelkoon epämukavuusalue. Pariskunta on saanut sen verran jo kuuluisuutta osakseen, että ihme, jos ei yksi ja toinen ole noita moikannut, arvokkaasti kätellyt, hienostelevin poskisuudelmin tai peräti hoviniiaten kunnioittanut.
Mukavuusalueella yleensä pukeutuminen käy vähemmän kuninkaallisesti, mitäs turhia kouhottamaan kun reilunkaupanverkkarit ja kansallinen tuulipuku on kerran keksitty. Pipo vain päähän pakkasella, mummovainaan neulomat vanttuut kouriin ja huopatöppöset kulkimiksi. Rumat ne vaatteilla koreilee, tosi komeet kelpaa ilmanki. Vai mitä.
Epämukavuusalueella taas harrastetaan kimalluksia, strassikoruja, hörhelöitä, paljetteja, verkkosukkia ja kahdentoistasentin korkoja. Pakkaseen kuningatarmeininki vaatii turkin ja puuhkan vähintään. Ja mihkään ei voi lähteä, ennen kuin julkisivu on puuterilla pakkeloitu, kulmat kohdillaan ja suppusuu kiilteellä viimeistelty. Jo vain.
Mitä pukeutumiseen tulee, Pissismummo pitäytyy ikiomassa versiossaan, joka sijoittunee jonnekin mukavuusalueen ja epämukavuusalueen välimaastoon aina lähtötilanteesta ja määränpäästä riippuen. Joku roti pitää kummiski olla, ettei Poikakaveri joudu häppeemään Mummoa eskorteeratessaan.
Asemalaiturille leijaili pieniä hitaita hiutaleita. Hämärtyi jo. Siskokulta tupsahti siihen niin kuin oli sovittu ja juttu jatkui siitä mihin viimeksi. Muutama asemanväli pohjoiseen ja kohta olimme perillä.
Hyvinkään Taidemuseo oli lanseerannut naistaiteilijoiden töiden näyttelyn joulunalusajaksi. Avajaispäivänä oli ollut ihan tungokseen asti väkeä, mutta sunnuntai oli hiljaisempi. Pari miestäkin vaelteli museon avarissa tiloissa.
Kansakunnan kaapin päällä on itsestään selvästi Akseli ja Pekka, mutta osaako suomalainen suuri yleisö arvostaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen naistaiteilijoitaan? Helenen (Schjerfbeck) omakuvat tunnetaan, mutta entä lukuisat muut muotokuvat tai maisemat? Tunnistetaanko Ellenin (Thesleff) tai Esterin (Helenius) herkkä värimaailma tai Amélien (Lundahl) ja Sigridin (Schauman) taidokas siveltimenjälki? Oletko koskaan kuullut Dorasta (Wahlroos), Ingridistä (Ruin) tai Elsasta (Seseman)?
Joulu ei oikein tunnu joululta ilman Martan (Wendelin) tonttuja ja enkeleitä, joiden levolliset hahmot seikkailevat yhä joulukorteissamme. Martta maalasi muutakin, mutta kirjojen ja lehtien kuvituksella hän taisi elantonsa saada. Ei naisen ollut tuolloin helppo päteä miesten hallitsemilla elämän alueilla. Niitä alueita on tällä vuosituhannella enää vähemmän, mutta kilpailu on yhä kova.
Näyttely toi uuden sukupolven naistaiteilijoita vanhojen mestareiden rinnalle: Kaisa (Leka), Katja (Tukiainen) ja Milla (Paloniemi) sarjakuvatyylisine eläinhahmoineen pääsivät kertomaan taiteen popularisoitumisesta.
Poistuessamme panimme tyytyväisinä vielä merkille portaikon kaiteen iloiset värit ja pehmeän kosketuspinnan.
Torstaimummolan pikkujoulussa keskusteltiin, mitä odotuksia jouluun liittyy. Monen perinteisiin kuului asioita, joita ilman joulu jää jotenkin vajaaksi. Leipomisten tuoksut, kuusen koristelut, tuttujen joululaulujen sävelmät muistetaan ja niitä kaivataan. Vanhusten toivelistassa oli kuitenkin ykkösenä joulurauha. Lahjoja ei edes mainittu.
Kristillisessä mielessä joulun odotus on neljän adventtiviikon katkeamaton ketju. Kullakin adventtisunnuntailla on oma teemansa, joka näkyy valituissa raamatun teksteissä. Viikko viikolta joulu lähestyy ja valo lisääntyy kynttilä kerrallaan kodeissa ja kirkoissa.
On asioita, joita ihminen odottaa pelon vallassa ja varuillaan. Mitä ei tiedä varmasti tai mihin liittyy jotain uhkakuvia, se luonnollisesti pelottaa. Toisenlainen odotus on toiveikas ja täynnä iloa. On kokemusta tulossa olevaan juhlaan liittyvistä hyvistä asioista.
Lasten joulunodotusta muovaavat usein television lastenohjelmat – ja lelumainokset. Pienet käyvät sitä malttamattomammiksi mitä lähemmäksi joulua tullaan. Monessa kodissa joulunvieton pääosassa onkin joulupukki lahjasäkkeineen. Kun lahjapaketit on aukaistu, joulu on ohi.
Mitä itse odotan? Rakkaiden ihmisten tapaamista. Kynttilävaloisia aamuja ja iltoja, joissa joululaulut hiljaa soivat. Mitään täytymisiä ei ole. Ollaan tässä, hyräillään.
Päivän sitaatti:
Kun joudut tekemään ratkaisuja, ota huomioon, että päätöksesikin ovat muutoksen alaisia, koska kaikki ratkaisut saavat lopullisen ryhtinsä ja muotonsa vasta ajan kanssa.
Päätä, mutta älä niin ehdottomasti! Älä mihin tahansa hintaan! Älä niin lopullisesti! Anna ratkaisuille niiden tarvitsema pelivara, ymmärrä, että niiden on asetuttava maailmaan ja aikaan, löydettävä oma paikkansa ihmisaikomusten ja muutosten lakien keskellä.
Älä yritä ikuistaa valoin, vasaroin ja nauloin sitä, mitä jo seuraava yö ja aamu muuttavat ja mitä sydämesi ja ymmärryksesi tulevat loputtomasti hiomaan ja ja muovailemaan uudeksi tänään, huomenna, iankaikkisesti.
Suo päätöksillesi aikaa ja tilaa, anna niiden löytää maailmassa oma paikkansa ja muotonsa. Tee ratkaisuja, mutta kärsivällisenä! Tee ratkaisuja, mutta ymmärrä niiden keskeneräisyys! Toimi, mutta jätä kaikki kuitenkin ajan huomaan! Ja seuraavana päivänä tai vuoden kuluttua tulet huomaamaan, että ratkaisua et tehnytkään sinä vaan se dimensio, jossa kaikki inhimillinen ratkeaa.
*Sándor Márai, Mietteiden kirja; Atena 2003
Viikko sitten totesin yllättäen, että Kolmas Huoneeni oli kadonnut. Tuntui kuin olisin jäänyt kotioven taakse ilman avainta. Tarinat ovat tallella toisaalla, mutta blogiystävien ja satunnaisten lukijoiden ajatukset, lämpimät kädenojennukset ja Huoneessa käydyt keskustelut häipyivät saavuttamattomiin. Se suretti.
Episodi sai miettimään syvällisemminkin yhteyden merkitystä ja kaiken katoavuutta. Mitä enemmän tekniikkaa, sitä haavoittuvampaa elämä on. Elämän virrassa kaikella on myös aikansa, sen voin hyväksyä. Silti kaipasin tänne kuin kotiin.
Kokemukseni mukaan ajoittainen paastoaminen tekee elimistölle hyvää. Olo kevenee, elimistö puhdistuu, elämäntapamuutokset helpottuvat. Kirjoituspaaston vaikutuksia tässä kuulostelen. Sivuston uudet systeemit opettavat avuttomuuden sietämistä ja toimivat kärsivällisyyskouluna.
”Kun jotain tapahtuu, muista, että se voi kääntyä hyväksi”.
Illalla kuun kalpea pallovalaisin loisti yötaivaalla. Valo värähteli Töölönlahden tummissa vesissä. György Ligetin Atmospheres humisi eteerisen hiljaisena. Konsertista palatessa kuun kasvoille oli hulmahtanut salaperäinen pilviharso.
Aamulla Toinen tuli postilaatikolta lehdet kainalossa. – Tiedätkö mitä ulkona tapahtuu, hän kysyi kopisteltuaan eteisestä sisälle. Nostin kaihtimen. – Oi! Lunta!
Vähän talvea, paljon rauhallisia sävyjä maisemassa.
Taas kerran ajoimme ne sadat kilometrit, voidaksemme olla Äidin luona pari tuntia. Tihkusateinen aamu oli pimeä, kun läksimme matkaan. Tihkusateinen ja pimeä oli iltakin, kun palasimme. Jotain sumua oli sydämessäkin. Miten raskas ja pimeä voi olla marraskuussa tämä matka.
Äiti oli vuoteellaan, silmät kiinni hämärässä huoneessa. Istahdin vuoteen laidalle. Kyllä, nyt hän tunsi minut heti ja ilahtui, mutta vävynsä oli unohtanut. Jätin heidät tutustumaan keskenään ja kävin tervehtimässä hoitajia. Kuulin, että hoivaosaston porukka oli pienentynyt ja osittain vaihtunut. Pimeä syksy on korjannut satoa.
Parin viikon takaisen pahan kaatumisen jäljet oli ommeltu, mutta päähaava oli yhä osittain auki, joten sidemyssy ja pehmustettu kypärä ovat tarpeen. Veli oli nostanut käydessään joulukynttelikön esille. Pöydällä oli kimppu iloisen värisiä silkkikukkia. Enää Äiti ei jaksa huolehtia ruukkukukista, vaikka on ollut kukkaihminen.
Äiti jaksoi istua melkein tunnin nojatuolissa, johon auttelimme hänet. Kertoilin taas kaikki omat ja lastemme kuulumiset. Lauloimme muutaman adventtivirren ja joululaulun. Tällä kertaa Äiti lausui vain kahdesti virren säkeen, jota hän usein toistelee:
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo, että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa.”
Veli käy usein, hänen matkansa Äidin luo vie vain parikymmentä minuuttia. Lupasin, että tulemme taas, joulunpyhinä. Jos Äiti on vielä on.
|
|
