Huoneeni avoimesta ikkunasta kuulen miten haapa hilajaa levottomasti. Tuuli kulkee samalla tavoin kaikissa pihapuissa, jokainen vastaa äänellään. Koivun lehvät suhisevat pehmeästi, männyn latvus humisee hiljaa. Haapa on puiden herkkäsieluisin. Ja äänekkäin.
On satanut muutamana päivänä. Kuihtuvat pihapensaat ja helteen polttama maa näyttävät virkistyneen. Ruukuissa kukitaan, sillä niihin olen tuonut vettä lähes päivittäin. Tuntuu ihanalta istua keinuun kesämekossa, aistia tuulen hyväily iholla. Elokuu, elämänmaku.
Luin: raskaasta työstä toipuminen voi viedä aikaa, vuosiakin. Ymmärsin: kaikki työn raskaus ei ole sementtisäkkien nostamista. Alan vähitellen tuntea mikä on raskasta ja mikä keveää.
Tämä on toipumista.
Arkiviikko alkoi tosi coolisti eläkeläistyyliin. Posti toi kutsun ikäluokkani joukkotarkastukseen. Jonotin ajanvaraukseen puhelinmusiikkia kuunnellen. Nämä rutiinit on jo sisäistetty, poukkoilu ei kannata, kärsivällinen odottaja pääsee nopeimmin perille. Samalla lämpimällä jonotin toisesta numerosta ajan silmänpaineen tarkistukseen. Ja kännykkä muistuttamaan aikanaan. Tää on tätä terveyspuistoa nyt.
Naisena olo on sitäkin, että kansanterveysviranomaiset alkavat ikääntyessäsi ensin kiinnostua sinusta ja sitten menettää mielenkiintonsa. Mitäpä kannattaakaan iän kaiken seuloa, jos lahoavat ylä- ja alapäästään, niin ?onhan niillä jo ikääkin?. Jos ilmaantuu solukapinaa rintarauhasiin, niin pois vain ja myrkkyä perään. Johan nuo muutenkin valuvat maata kohti sekä tissit että mummot. Kannattaako tuonikäisiä enää hoitaa, kuolevat kohta kumminkin.
Viimeistään viisissäkymmenissä naisväki tapaa ryhtyä valittelemaan, että miehet eivät enää huomaa heitä. Nainen muuttuu mielestään ?näkymättömäksi?. Siitä seuraa, että pontevasti vakuutellaan sekä itselle että ympäriinsä miten ihana ikä tämä onkaan ja nyt se elämä vasta oikein aukeaa. Jo vain ja hellanlettas. Vaan mitä miesten huomiolla oikeastaan mitataan ? Miehisen halun markkina-arvoko naisen määrittää?
Ikä seuloo monella tapaa. Mielihalut muuntuvat, asioiden tärkeysjärjestys ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Elämässä runsaus korvautuu laadulla. Ajattelen, että se on luonnollista, niin saa ollakin. Jos on aikanaan nauttinut table d?hôten sortimenton, osaa iän myötä nauttia enemmän à la carten niukoista gourmetherkuista – vertaus sallittaneen. Miksi pinnistellä samoissa gategorioissa iän kaiken. On aikoja ja toisia aikoja.
Jos kaikki olisivat päässeet tulemaan, meitä olisi ollut viisi tai kuusi. Entiset tiimitoverit olivat koolla kattamani kahvipöydän ääressä: Kriikuna jatkuvuutta ja kokemuksen tuomaa viisautta edustavana diakoniatiimin vetäjänä, Minttu moderneja näkemyksiä ja ideoita tuovana sekä entiseen virkaani valittu Kirsikka tarmokkaasti työhön tarttuneena ja ammattitaitoaan kehittävänä. Olipa rattoisaa, kuin silloin ennen.
Keskustelu sivusi myös kirkon tehtävää tässä ajassa. On haasteellista toimia instituutiossa, jonka asema yhteiskunnassa on näennäisesti vakaa, mutta merkitysvolyymi voimakkaasti muuttumassa. On sanottu, että kirkko on kuin iso laiva, kulkee vakaasti, kääntyy hitaasti. Miehistö kyllä tarkkailee säätä ja pohtii reitin valintaa, mutta toimintatavat muuttuvat hitaasti ja usein kulkevat jälkijunassa.
Kirkon diakoniatyössä on oivallettu yhteiskunnan muutokset ja reagoitu reippaasti. Kosketuspintaa yhteisön eri tahoille on ja sitä kautta kuuluu inhimillisen hädän ääni tuoreeltaan. Hyvä on muistaa sekin, ettei äänekkäin hätä ole aina suurin. Toki seurakuntien työntekijöissä on niitäkin, jotka jatkavat mielellään menneellä vuosisadalla valmiiksi tallattua polkua. Inhimilliset avut, voimavarat ja elämäntilanteet eivät aina anna myöten enemmälle.
Ajan merkkien havaitseminen, haasteisiin tarttuminen, työmenetelmien sekä ammattitaidon kehittäminen työnohjauksella ja opiskellen ovat hyvän tiimin tunnusmerkkejä. Tuntui tosi hyvältä aistia ilo ja aito kiinnostus tehtävään tässä tutussa porukassa. Työ jatkuu hyvissä käsissä.
Kyseiset vesselit viettävät nimipäivää tänään. Onneksensa olkoon tämä päivä ja tulkoon hyvä huominen!
Käytiin sattumoisin keskustelua sunnuntain kahvipöydässä nimistä. Esikoinen ja Nuorikko kertoivat pienimmistä soitonopiskelijoistaan, joiden niminä vilahteli Idaa ja Adaa, Aapoa ja Kaapoa, Hildaa ja Tildaa – näitä, joita meikäikäiset ovat tottuneet kuulemaan kertomuksissa suvun vanhoista isotädeistä ja -sedistä. Ei siinä mitään, pikku ihmisellä nimi on aina yhtä hellyttävä kuin omistajansa.
Johduttiin siitä Toisen kanssa ihmettelemään, että oman ikäpolvemme nimityyppiä ei uusiokäytössä näy; missä ovat Pirkot ja Pentit, Ritvat ja Pertit, Maijat, Matit ja Leenat? Entä vanhempiemme nimisukupolvi? Ovatko ne tulossa vai menossa jo kertaalleen? Anni ja Onni? Tauno ja Kerttu? Onko vihdoinkin päästy kuninkaallisten, missien ja muiden julkkisten nimikopioista?
Etunimi on oivaa muokattavaa kaveripiirissä. Tulee ihmeteltyä, miksi jotkut vanhemmat pyrkivät ennakoimaan sen valmiiksi muokatulla nimiversiolla. Käytännössä Pete, Vesku, Viki ja Rikukin saadaan vääntymään. Lyhyt nimi kasvaa ja pitkä lyhenee, se on maailman laki.
Sanotaan nimen olevan ennekin. Ehkä vanhemmilla on varhainen vaisto lapsen ominaislaadusta tai sitten nimeen liitetyt oletukset tuppaavat täyttymään muuten vain. Onhan näitä: unto uneksija, pelle peloton, mikko mallikas, pipsa pippuri. Luin juttua miksi Penat ja Reiskat ovat järjestään kädentaitoista porukkaa tai Samit ja Janit tietokonenörttejä. Liittyisikö sukupolveen kuitenkin enemmän kuin nimeen.
Sattuu olemaan niin, mikä myös todettiin, että on olemassa nimiä, joita löytyy melko tasaisesti jokaisessa sukupolvessa. Esikoisen ja Nuorikon, Kuopuksen ja Neidon etunimet taitavat olla niitä. Mitä sekin sitten kertonee.
KatsoimmeToisen kanssa uusien dvd-tallenteiden pinosta elokuvan Lupaus. Sotaelokuvista ei oikeastaan piittaisi tällaisena aikana, jolloin Lähi-Idässä oikea sota on juuri ravistellut pahasti maailman rauhaa. Toisaalta Suomen sotavuosiin sijoittuvien uusien elokuvien esiin nostamat näkökulmat kiinnostavat. Olihan pitkä aika, jona lottien toiminnasta ei pidetty sopivana puhua. Oliko se poliittinen kysymys, hakaristitunnuksen häpeä vai mikä.
Ilkka Vanteen ohjaama elokuva antaa ilmeisen realistisen ja kaunistelemattoman, joskin ehkä hieman yksipuolisen kuvan lottien toiminnasta. Kauhunäyiltä ei säästellä katsojaa, eihän sota säästänyt lottia eikä miehiä rintamallakaan. Sotatoimiin osallistuneiden läheiset pelkäsivät rakkaidensa puolesta ja joutuivat kestämään kuolemansurua. Pommitetun pääkaupungin ja luovutetun Karjalan asukkaat sekä lopuksi Porkkalan kodeistaan häädetty siviiliväki kärsivät.
Huomioni kiinnittyi sentimentaalisuuden niukkuuteen. Elokuva on täynnä suuria tunteita, mutta ne aaltoilevat katsojassa, niitä ei korosteta valkokankaalla. Lottien toiminta on tarinan keskipisteenä, numeroa tekemättä. Jäin miettimään lotta-aatteen perustaksi ilmaistua uskonnon, kodin ja isänmaan (tuolloin tässä järjestyksessä) puolustamisen tahtoa. Kuinka paljon julkinen Jumalaan turvautuminen auttoi kansaa ja sotilaita puolustustahdon syntymisessä ja ylläpitämisessä.
Elokuvana Lupauksella on puutteitakin. On kömmähdyksiä pienissä yksityiskohdissa, kaikkea ei ole jaksettu miettiä loppuun asti. Jotkin esiin nostetuista ihmissuhteista jäävät irrallisiksi. Katsojalle saattaa jäädä ajoittain tunne, että kuvauksessa on oikaistu, ylitetty aita matalimmasta kohdasta.
Joka tapauksessa elokuva lottien näkökulmasta sotaan oli tehtävä ja tässä se toimii hyvänä puheenvuorona rauhan puolesta.
Olin sopinut tapaamisen arkiselle aamupäivälle pieneen kahvilaan kaupungin keskustassa. Paikka on viehättävä, oikea yksityisyrittäjyyden helmi. Leivonnaiset tehdään kahvilan keittiössä ja valikoima elää vuodenaikojen mukaan. Seinillä vaihtuu taidenäyttely kuukausittain. Isojen kahviloiden meluisuus, ketjupaikkojen tyyppitarjonta ja olutbaarien tietty asiakaskunta puuttuvat.
Keidashetki ystävän kanssa on elämän laatuaikaa. Tavataan harvoin, mutta kiireettömästi. Päivitetään olemisen tilat puolin ja toisin. Keskustelu käy kummallekin merkityksellisissä, syvissä asioissa. Tuntuu kuin sieluineen sukeltaisi kirkkaaseen lähteeseen, josta noustua olo on virkistynyt ja täyteläinen. Tällainen keskustelu ei ole mahdollinen kovin monen ystävänkään kanssa.
Tapaamisen aikana tervehdyksen tai muutaman kommentin verran kohdattuja tuttuja ihmisiä kävi kahvilassa tai kulki terassipöydän ohi toistakymmentä. Yksi papeistamme poikkesi kahville, nuori kirkkovaltuutettu työnteli lastenvaunuja ohi, tuttuja seurakuntalaisia, pari entistä asiakasta, yhteistyökumppani, kuorotuttu vuosien takaa. Kaikkien näkeminen ilahdutti jollakin tavoin.
Käväisimme vielä shoppaamassa kävelykadun puodissa, jossa oli poistoeriä edullisesti myynnissä. Löysimmekin mieluista uutta, kun emme ole piripintamuodikkaita ihmisiä. Taannoin valittelin, että vaatekaapissani on vain työasuja. No, nyt voin kertoa: garderobin uusinta on käynnistynyt!
Taannoin luin jostain lehdestä nuoren toimittajan kummastelua, mikä on tämä suorastaan vimmainen jaksamisesta puhuminen, jota nykyään harrastetaan. Kirjoituksessa epäiltiin sanan käyttöä muotivillitykseksi, jonka merkitys on aikaa sitten hämärtynyt. Tuota lukiessa tuli mieleen nuoren kollegan lausahdus työelämän tuoksinassa: nuoretkin väsyvät joskus.
Jaksamisesta voin sanoa kokemusperäisesti, että kyseessä on mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen asia. Väsyminen, stressaantuminen ja uupuminen on nykyisin työelämässä tavallista. Työperäinen loppuunpalaminen ei kuitenkaan ole minkään yhden asian eikä pelkästään ulkopuolisen paineen tulos ? siinä on myös kysymys yksilön omista voimavaroista.
Kieltämättä jaksaminen sanana jo sisältää oletuksen elämän raskaudesta, eikö totta? Jos voimavaroja on riittävästi ja tehdyt valinnat tukevat taipumuksia, ihminen todennäköisesti jaksaa kestää paremmin työn paineet ja elämän satunnaiset vastoinkäymiset. Jos frustroivia kokemuksia kertyy liikaa suhteessa psyykkisiin voimavaroihin, voi tulla tilanne, ettei ihminen enää jaksakaan.
Jaksamiseen voi vaikuttaa kahta kautta: kuormittavia tekijöitä karsimalla ja voimavaroja lisäämällä. Työ- tai elämänehtojen parantaminen saattaa vaatia sellaisia taisteluvalmiuksia, joita väsyvällä ei ole. Omaa asennetta voi silti muuttaa sallivammaksi: ei tarvitse ehtiä ja osata kaikkea tai ponnistella äärirajoilla koko ajan. Voi hakea tukea ja apua asioihin, joissa voimavarat tuntuvat riittämättömiltä.
Voimavarojaan voi vahvistaa poikkeuksilla, toimintatavan muutoksilla. Kokeillaan pientä muutosta, jos uusi tapa toimii, siirrytään käyttämään sitä. Haetaan tietoisesti elämästä sen valoisia puolia ja alleviivataan niitä. Jos jokin asia on ennen voimaannuttanut, otetaan se taas käyttöön. Satsataan omaan hyvinvointiin. Itse asiassa ihmisellä ei ole mitään muuta niin arvokasta ja ainutlaatuista kuin elämänsä!
Miksi pitäisi toisaalta aina jaksaakaan. Saa myös väsyä, kyllästyä tai olla allapäin. Siitä kannattaisi kyllä huolehtia, ettei mikään noista mielentiloista jää vakituiseksi kaveriksi. Painopisteen siirtäminen ?piirun verran? positiiviseen suuntaan on aina mahdollista. Miksiköhän me ihmiset niin harvoin tietoisesti kuuntelemme itseämme, kehon viestejä, sisältä nousevia huokauksia? Ne ohjaisivat oikeaan suuntaan.
Ihminen on tosin käynyt kuussa ja vastaanottaa kehittämiensä laitteiden välityksellä kuvia avaruudesta kuutakin kauempaa, silti on monia asioita, joiden suhteen hän on Telluksellaan kirjaimellisesti luonnon armoilla. Hartaasti kaivattu sade tai sade, jota ei saa loppumaan on ilmiö, jolle ei mahdeta mitään. On vain yritettävä tulla toimeen ja korjailtava vaurioita miten taitaa.
Olin aamulla tapaamassa Rouva Dosenttia Ison Kaupungin Silmäsairaalassa. Jo tutuksi käynyt savunkatkuinen sumu sakeni mitä lähemmäksi pääteasemaa tultiin. Osansa siinä on toki liikenteelläkin, mutta hiljaiseksi saa tämä monia ahdistava tilanne. Sade helpottaisi ja ilmatieteen laitoksen taholta on toivoa pidettykin yllä viime päivinä.
Ehdin kotiin keskipäivällä, kun pimeni niin, että luuli yön tulleen. Varovainen pisarointi yltyi vähitellen suhisevaksi, sitten kohisevaksi ja lopulta piiskaavaksi sateeksi. Katselin veden virtailua ja nuuhkin onnellisena avoimesta pihaovesta vähitellen raikastuvaa ilmaa. Tuntuu koivun tuoksu! Ajattelin kiitollisena sateen armoa, ajallaan tulevaa, elämään virvoittavaa.
Kiitollinen olen siitäkin, että silmänpaine on pysynyt normaalina ja näköhermo kunnossa. Ensimmäisellä käynnilläni viime marraskuussa kysyin onko harvinaiseksi osoittautunut ongelma korjattavissa. Rouva Dosentti sanoi silloin: kyllä. Keväällä lääketieteen viimeisetkin keinot tulivat kokeiltua. Oli todettava, ettei ehkä voidakaan tehdä enempää, mutta tärkeintä on, että näkö on tallella.
Eläkkeelläolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, sitä mitenkään erikseen päättämättä, että tulin ottaneeksi päiväohjelmaani täsmäpuuhan. Se osoittautui pienimuotoiseksi aamupäiväaskareeksi, jonka funktio on kotiympäristön viihtyisyyden kohennus. Saattoi myös täyttää tunnusmerkistön: olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten ? tai ? on joskus aloitettu, mutta jäänyt syystä tai toisesta kesken.
Loin ystävällisiä suhteita täsmäpuuhaverkostoon viikon verran. Suhteiden luomisessa on oleellista, että mitään päätöksiä ei tehdä, sillä tavalla askaroiminen tuntuu ikään kuin vapaaehtoiselta. Suunnitelmattomuus mahdollistaa myös iloiset yllätykset: koskaan ei voi tietää mikä täsmäpuuha minäkin päivänä ilmoittautuu kontaktihaluiseksi. Jos ei ilmaannu, voi huoleti pitää vapaata päivää.
Askareesta ei mielellään myöskään käytetä triviaaleja nimityksiä, kuten siivous tai kaappien nuohoaminen tai korkeiden pölyjen pyyhkiminen tai mitään semmoista. Mitä luovempi ja hauskempi uusionimi puuhalle löytyy, sitä herkullisempaa on askarointi. Taannoisen täsmäpuuhan tuloksena apteekkiin ilmoittautui rypäs parasta-ennen-päivämääristään lipsahtaneita rohtoja.
Aika on tärkeä pointti, ei enää kokopäivätyötä! Paras ajankohta puuhalle on aamukahvin ja lehtien lukemisen jälkeen. Toisekseen täsmäpuuhasta on suotavaa jäädä havaittava jälki, josta puolestaan tulee hyvää mieltä. Väsyksiin asti ei kannata askaroida, se kostautuu. Jos homma jää kesken, ei se mitään; elämässähän on aina jotain kesken. Ja iltapäiviksi on tarjolla ihan muita juttuja, esimerkiksi nokoset?
Tervetuloa Kolmanteen Huoneeseen. Päivä, jolloin elämäni lehti kääntyi, on takana. Maistelen uudenlaista arkea, etsin elämääni uutta rytmiä tässä rajattomalta tuntuvassa vapaudessa.
Herään hitaasti aamuihin, kuulostelen mihin suuntaan päivä kutsuu. Kaikki aika on nyt minun. Se tuntuu ihmeelliseltä.
Viimeinen työvuosi kirkon diakoniatyössä muodostui osittain ennalta arvaamattoman dramaattiseksi. Päiväkirjamerkintöjä sisältävä blogi Kolmannen Huoneen Kynnyksellä jää historiaan tämän uuden blogin myötä.
Suunnitelmia tulevaisuudesta ei tässä hetkessä ole, olen utelias näkemään, mihin ja miten elämä kuljettaa. Jos haluat, kulje kanssani ja kerro ajatuksistasi.
Elämä on matka. Ja matka jatkuu.
*Ellinoora
|
|
