Luin ajatuksen, että muistoihin juurtuminen voi olla ahdistavaa ja raskasta, mutta toisaalta voima ja rikkaus. Muistelu tuo asiat uudelleen arvioitavaksi ja tarjoaa asioille vertailukohtia. – Näin kirjoitti mies, joka on oivaltanut uudelleen arvioinnin olevan muistelemisen pointti.

Omaa historiaansa ihminen saattaa yliarvioida, pitää kokemaansa kohtuuttomana tai erityisenä. Koluaa muistojensa lipastonlaatikoita ja pöyhii siisteihin pinoihin pakattuja kokemuksiaan tunteakseen hiukan edes ’menneen maailman tuoksua’. Naftaliinin haju vain pöllähtelee.

Elämänkertomukseni uinuu tietokoneen uumenissa. Muistoilla lasten lapsuusajalta saattaisi olla heille jotain arvoa, mutta tärkeintä on se ymmärrys minkä kirjoittaessani sain omasta elämästäni, asioiden ja tapahtumien logiikka, merkitys elämäni kokonaisuudessa.

Jos minun on elettävä hapertuvan muistin vaihe, kuten vanhempieni, ymmärrys siitä mitä oli auttaa ehkä hyväksymään miten on.   

On helppoa itsepetosta kuvitella, että kateudesta puhuttaessa puhutaan asiasta, joka koskee muita. Kansantaudiksikin sanottu psyykkinen voima jyllää kaikkialla näkyvästi tai piilossa, itseltä erittäin. Omia motiivejaan pieniinkin sivuliikkeisiin kun vähän tonkaisee, sieltä se ikävästi pilkistää.

Kateus on rikkaruohon tapaan uusiutuva luonnonvara. Toisaalta harmiton, jos ei siitä piittaa, mutta jos ryhtyy sitä kitkemään vaikka oman mielensä takapihoilta, saa pian olla loputtoman työn touhussa. Toisinaan se teettää myös ilkeyksiä kateuden kohteelle ja voi aiheuttaa pahaakin vahinkoa.

Viime aikoina paikallislehtien tekstiviestipalstoilla villiintynyttä kanssaihmisten solvaamista, pilkkaamista ja uhkailua ihmettelen. Anonyyminä arvostellaan toisia ikävään sävyyn. Kun toinen vastaa vielä räävimmin, ollaankin jo sanasodassa. Media on mielestäni osasyyllinen. Miksi näille annetaan palstatilaa?

Kateuden aiheet ja kohteet paljastavat kadehtijan. Ulkoisiin asioihin, kuten taloudelliseen menestykseen, ulkonäköön tai omaisuuteen kohdistuu materialistin kateus. Toisen lahjakkuutta, taitoja tai ominaisuuksia kadehtiessa taas saattaa nousta mitätöinnin halu.

Kateusarsenaalia tutkiessa voisi kysyä itseltään: miksi kuvittelen onnen olevan aina toisaalla eikä tässä?

Oli puhuttu kirkkoon menemisestä sunnuntaina. Heräsin huomatakseni että kello oli jo yhdeksän. Reippaaseen tahtiin kahvi tippumaan ja aamutoimille. Kymmentä yli herättelinToisen, joka onnistui olemaan unessa yhä. Tuli pikkuisen kiirus. Olin jo eteisessä valmiina, kun Toinen  vielä etsi kiivaasti ehjää sukkaa.
 
Rapulle astuessa räiskähti satamaan täydellä volyymilla. Piti vielä hetki etsiä sadevarusteita, että pääsi kutakuinkin kuivana edes autokatokselle.  Kaupunki oli hiljainen, kuten aina sunnuntaiaamuisin, niinpä oli helppo havaita entinen työtoveri matkalla jalan samaan suuntaan ja poimia kyytiin sateesta.
 
Kirkko oli täynnä, oli työkauden alkajaispyhä. Samalle penkille istahti orposieluinen nuori mies, joka on joskus keskusteluissakin käynyt.  Iloitsin, että hän on löytänyt tien messuun. Kuusi keväällä tai kesällä aloittanutta työntekijää siunattiin messussa tehtäväänsä, mukana myös virkaani valittu Kirsikka. 
 
Jo hyvän aikaa virkavapaan turvin toisissa tehtävissä ollut Jussi-pappi piti lähtösaarnan ja komeasti pitikin. Päivän tekstit liittyivät Jeesuksen parantamisihmeisiin. Jussi kyseli voisiko Jeesus parantaa myös sairaan kirkon. Saarna kosketti yksityisen ihmisen parantumisen ikävää, mutta tarkasteli teemaa myös laajemmasta näkökulmasta.
 
Ajattelin uskon olemusta: miten pienistä murusista syntyy iso ravituksi tulemisen tunne, kun virren säe, raamatun teksti, tai ajatus saarnasta avautuu kuulijalle. Rukous kannattelee, tuntuu hoitavalta. Ehtoolliselle polvistuja saa tuntea pyhän kosketuksen ja kokea yhteyttä toisten kanssa. Ei tarvita erityistehosteita, menoa eikä meininkiä.
 
Kirkkokahveilla oli mukava tervehtiä tuttuja seurakuntalaisia ja saada halauksia rakkailta ? nyt jo entisiltä ? työtovereilta. Siinä oli oikein perheväen tuntua. ? Voisiko seurakunta olla kaikille kuin perheyhteisö, johon kokisi olevansa tervetullut sellaisena kuin on?

Tuula-Liina Varis; Rakas

Rakas on ensimmäinen kyseisen kirjailijan tuotos, jonka konsaan olen lukenut. On aina jännittävää tutustua uuden kirjoittajan sanoihin, lauseisiin ja tapaan ajatella.  Kirja-arvosteluista muodostuu odotuksia. Variksen tapauksessa odotuksia on muovannut myös toimittajuus Lukulampussa.  Lopulta vasta lukukokemus kertoo kannattiko tutustuminen.

Varis kirjoittaa sujuvasti, hyvällä äidinkielellä. Tarinan ihmiset ja suhteet ovat uskottavia kaikessa karuudessaan. Kustantaja on nostanut takakansitekstissä esiin 1960-luvun taistolaisradikalismin, joka ei kirjassa mikään pääteema ole. Tarina on monitasoinen, jopa sekavuuteen asti. Kirjoittajan tyyli tuntuu karulta; päähenkilön persoonasta, kielenkäytöstä tai mistä johtuneekaan.

Ihmettelin, mikä minussa lopulta torjui tarinaa pitkin matkaa eikä tunne häipynyt lukemisen aikana. Romaanin lukija haluaa vaistomaisesti pitää lukemastaan, löytää jotain tuttua tai raikkaasti uutta joko kirjan ideasta,  henkilöistä tai tapahtumaympäristöstä. En löytänyt. Kirjan henkilöt oli kuvattu jotenkin tylyllä tavalla vastenmielisiksi. Tämä lukukokemus ei juuri houkuta tutustumaan laajemmin kirjailijan tuotantoon.

Kjell Westö; Isän nimeen

Kehuskeleva kritiikki on painanut mieleen kirjailijan nimen ja sai tarttumaan paksuun opukseen.  Tällä kertaa olenkin ilahtunut löydöstäni. Westö kirjoittaa irtonaisesti ja letkeästi, suomennettunakin teksti tuntuu herkulliselta. Jokin suomenruotsalaisille kirjailijoille tyypillinen keveys ja sujuvuus tässä viehättää. Teksti sisältää tosin myös pitkähköjä sukuselvityksiä, nimikavalkadista alkaa saada tarpeekseen jo puolivälissä opusta. Tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta luettavamman. Itse tarina piti pintansa loppuun asti. ? Taidanpa lainata toisenkin Westön tuonnempana.

Marjatta Leppänen/Tuula Saarikoski; Hei, Marjatta Leppänen tässä!

Silloin tällöin luen mielelläni ihmisten muisteloita tai elämänkertoja. Tämän kirjan sivuilta nousee ?pitkän linjan? (mitä ikinä tuo tarkoittaakin!) viihdetaiteilijan oma ääni. Kiinnosti tietää, miten Leppäsestä on tullut viihdetaiteilija ja miten tuo pitkä linja tehdään. Kirjan sivuilta paljastuu elämänmyönteinen, syntymäiloinen ja mutkaton persoonallisuus, jonka tie viihteen maailmaan on ollut hyvin omaleimainen. Erityinen on ollut elämänpolkukin: monenmoista siviilityötä, pitkä avioliitto Carl Ähmanin kanssa ja lyhyt Jaakko Salon. Ensimmäinen liitto päättyi sopueroon, toinen puolison äkilliseen kuolemaan.

Oli mielenkiintoista lukea Marjatta Leppäsen ravintolashow-kauden taustoista, hänhän oli sen alan uranuurtajia Suomessa ja olemme olleet sattumoisin 1970-luvulla hänen showillassaan Adlonissa mukanakin.  Kirja on tietysti sileän tuntuinen, kun kyseessä on peruspositiivisen päähenkilön itsensä sanelema teksti, mutta polunmutkat kyllä rehellisentuntuisesti kuvattu ketään asianosaisia mustamaalaamatta.

Anna Gavalda; Viiniä keittiössä

Ranskan kirjallisuuden Amelieksi kutsuttu Gavalda fokusoi sinänsä tavanomaisen erotarinan mainiosti keskusteluihin appensa kanssa. Toisen naisen perään lähtenyt aviomies loistaa poissaolollaan ja ällistynyt vaimo ja lapset jäävät taustaksi ensimmäisten shokkipäivien tapahtumissa. Vähäpuheinen appiukko onnistuu yllättäen olemaan oikeaa seuraa sillä hetkellä naiselle, jonka elämänkuvion hänen poikansa on juuri särkenyt. Keittiössä sukeutunut keskustelu ei koske poikaa tai särkynyttä liittoa vaan appiukon omaa rakkaustarinaa, jonka käänteistä avautuu miniälle ihan uusi ulottuvuus apestaan, ehkä myös elämästä ja rakkaudesta kaiken kaikkiaan.
Kirja on kooltaan pieni ja ilmavasti kirjoitettu, nopea lukea, mutta ei helppohintainen. Nautittavaa luettavaa!

Ei sitä tiedä, mikä on homman nimi, jos ei ole paikalla käynyt ? huhuihin ei voi perustaa mielipidettä. Tuota arvelimme, kun yhdessä kollegan kanssa otimme reissumme tavoitteeksi uusimman herätysliikkeen henkilökohtaisen kokemisen syyskuussa 2003. Ennakkoon eri lähteistä muodostuneet mielikuvat olivat sikäli kyllä avuksi, että oli edes joku aavistus siitä, mitä oli odotettavissa. Ei me pahemmin enää siellä hätkähdetty mistään.
 
Mission kotipaikka on nykyään suuri urheiluhalli jäähallin naapurissa Tampereen laidalla. Saavuimme paikalle viittä vaille puoli kuusi sunnuntai-iltana. Ovella synkän näköinen mies ojensi kätensä ja toivotti tervetulleeksi. Sisääntuloaulassa näkyi olevan kahvio. Väkeä lappoi portaita toiseen kerrokseen. Sinne siis mekin. Ovenpielessä myytiin kirjoja, levyjä, lehtiä. Siinä olisi voinut kirjoittaa esirukouspyynnön lapulle tai jättää rukousliinan siunattavaksi.
 
Suunnistimme istumaan takakatsomon keskivaiheille, suoraan vastapäätä pelikentälle muutamin kukkapystein merkittyä esiintymisaluetta. Hallissa ei ollut minkäänlaisia totuttuja kristillisiä symboleja: alttaria, ristiä, pyhiä kuvia. Esilaulajaryhmä ja muut eri tehtävissä pyörivät ihmiset olivat tavallisissa vaatteissa, farkkukansaa.  Pari nuorta miestä hääri johtojen ja miksauspöydän kimpussa. Keskellä tökötti erillinen mikki, jonka taakse ilmaantui keltapaitainen mies kitaroineen. Kosketinsoittimen otti haltuunsa nuori nainen. Yleisöä saattoi olla ehkä tuhat ihmistä. Halliin olisi mahtunut paljon enemmänkin.
 
Tasan klo 17.30 pamahti musiikki soimaan. Väki katsomossa nousi seisomaan ja alkoi huojua kädet ylhäällä. Laulu oli jonkinlainen hengen manaus, jossa pyydettiin Pyhää Henkeä laskeutumaan  ja valtaamaan odottavat sydämet. Keltapaitainen osoittautui hyväksi laulajaksi ja soitti taitavasti kitaraa. Lauluryhmä svengaili sivummalla hymy huulillaan. Juttu lähti menemään ilmeisen tarkkaan laskelmoidun systeemin mukaan. Monet näyttivät osaavan laulut ulkoa, lauloivat silmät kiinni, kädet ylhäällä. Permannolla ja sivukatsomossa oli muutamia, jotka heiluttelivat värikkäitä viirejä laulujen tahtiin, yhdessä niistä luki JEESUS.
 
Väliin musiikki jäi hiljaisena taustalle, kun Keltapaitainen piti intensiivisen rukouksen tai lyhyen tunnelmannostatuspuheen. Kokous nauhoitettiin  ilmeisesti Radio Dein kanavaa kuunteleville, joille lähetys ajettaisiin ulos tulevana torstaina. Pastori Markku Koivisto seurasi ensin pitkään tapahtumien kulkua sivukatsomon ensimmäisellä rivillä istuvien avustajien joukossa yleisöä silmäillen. Hänet kutsuttiin rukousta johtamaan ja varustettiin kuulokemikrofonilla.
 
Pastori K:n rukoustyyli oli aika erikoinen: hän ravasi keskilattialla sinne tänne poukkoillen ja käsiään heilutellen. Rukouksessa pyydettiin ihmeitä tekevää Henkeä merkkeineen paikalle, täyttämään janoavat sydämet ja näyttämään voimansa niin, että sairaat paranevat ja ne, jotka täällä ovat entisessä elämässään kiinni kuin täit tervassa, pääsisivät irti tervasta, johon ovat juuttuneet? Seurakunta osallistui rukoukseen voimakkaasti huojuen, hymisten ja aamenella vahvistaen.
 
Lauluja emme tunteneet. Kaikissa oli samantyylinen viihteellinen poljento, samantapaiset sanat, joissa vilahteli Pyhä Henki, Jeesus, ylistys, rakkaus, halleluja. Laulukirjoja ei tarvittu, koska sanat heijastettiin taustakankaalle. Laulujen aikana kaksi nuorta naista tanssi paljain jaloin ja värikkäitä huiveja heilutellen permannolla, viirit liehuvat, käsiä taputettiin rytmikkäästi tai heiluteltiin ylhäällä. Areenalla liikuskeltiin koko ajan paikasta toiseen, vaihdettiin paikkaa, tultiin ja mentiin ja halailtiin tuttavia.
 
Laulujen lomaan kutsuttiin vuorotellen vanhempi pariskunta, kaksi nuorta tyttöä ja nuori mies todistamaan. Todistuspuheenvuorojen viesti oli Pyhän Hengen parantava ja eläväksi tekevä kosketus, joka on muuttanut elämän.  Tästä yleisö nousi taas kiittämään ja ylistämään laulaen. Pian etuosassa olevan tyhjän pöydän luo tuli kaksi vanhempaa naista korien kanssa. Musiikki hiljeni, mikrofoniin luettiin kymmenkunta korista nostettua esirukouspyyntöä ja lukija rukoili niiden puolesta tähän tyyliin: oi Herra otathan Herra näiden ihmisten asiat Herra paranna Herra tämä sairaus Herra kosketa tätä ihmistä Herra pelasta Herra  jne. Esirukoilijanainen kiihdytti vauhtia, kunnes ääni nousi falsettiin ja tömähti sitten yllättäen alas aameneen. Pastori K. himself tuli siunaamaan toisesta korista löytyneet rukousliinat niitä koskettamalla. Seuraavan laulun aikana kerättiin kolehtia valkoisilla muoviämpäreillä radiolähetystyöhön ja mihin kaikkeen.
 
Pastori K. nousi pitämään tömäkän saarnan, kun laulua, rukousta ja todistuksia oli kestänyt hyvinkin kaksi ja puoli tuntia. Puheen aiheeksi oli Henki antanut hänelle masennuksen ? tosin aihe oli vilahtanut monessa esirukouspyynnössä ja todistuspuheenvuorossakin. Pastori kertoi kuningas Saulin tarinaa Vanhasta testamentista värikkäästi ja tunteella. Seurakunta huokaili aamenta ja hallelujaa. Pastori K:n viesti oli, että masennus on esteenä Pyhän Hengen työlle ja siitä voi parantua rukouksen avulla. Hän sanoi lauseen, joka jäi särähtelemään mielessä: Jumala sallii sairautta siksi, että voisi parantaa ja näyttää voimansa.
 
Saarnan jälkeen kerrottiin, että seuraa ?ministry time?. Se merkitsi sitä, että rukoiltiin taas. Nyt kutsuttiin esiin veli, jonka tehtävä oli rukoilla kielillä, että pastori K. voisi tulkita sanoman Jumalan sanoina.  Pastori kertoi itse saaneensa Pyhältä Hengeltä tiedon, että täällä on tänään mukana kaksi henkilöä, jotka elävät ?luonnonvastaisessa suhteessa? ja kehotti heitä tulemaan esiin parannettaviksi. Sitten tuli mikrofonin luo nuori nainen, joka profetoi: takakatsomossa oikealla on ?joku nuori mies, jota Pyhä Henki kutsuu tänään pelastuksen paikalle ja tahtoo parantaa riippuvuudesta?. Synkännäköinen mieshenkilö tuli kertomaan saaneensa profetian, että ?henkilö, jolla on kasvain niskassa, tulee tänään paranemaan täällä sairaudestaan?.
 
Profetioiden päätteeksi laulettiin taas. Salin väliverho nostettiin ylös ja väki alkoi valua katsomoista takaosaan ja asettua pelikentän reunan eteen riviin odottamaan pastori K:n henkilökohtaista esirukousta ja kosketusta. Soittimet sekä mikrofonit korjattiin pois. Katsoimme hetken aikaa pastori K:n työskentelyä paikoiltamme. Hän näytti etenevän ripeästi reunakaiteen takana viipyen kunkin kohdalla muutaman sekunnin kohottaen kätensä. Monet kaatuivat taakse päin avustajien käsiin, joilla oli kiirettä. Juoksujalkaa he siirtyivät lattialle laskettujen luota seuraavien taakse valmiiksi. Moni jäi myös seisomaan hämmentyneen näköisenä pastorin mentyä.
 
Tunnelma missiossa oli kaiken aikaa valoisa, kevyt, rytmikäs ja energinen. Liikuskelu, iloinen toistensa tervehtiminen ja myötäilevä mukanaolo näytti olevan tottuneiden kävijöiden tapa osallistua. Katsomaan tulleita oli varmaan muitakin, ehkä seurailijat erotti siitä, että istuimme kuin täi tervassa. Mitkään yleiset kehotukset tai  naapureiden  kädenojennukset eivät saaneet meitä liikkeelle. Omassa mielessäni häilähteli suuria kysymysmerkkejä. Jos olisi tuntunut siltä, olisin noussut svengailemaan Herran omien kanssa, mutta kun ei, ei niin yhtään. Hiljaisuuden ystävänä ja retriitti-ihmisenä  lienen uskon ilmentäjänä janan toisessa ääripäässä, missioihminen toisessa.  Ja hyvä niin.
 
 
*
Kirjoitin tämän muistiin 2.9.2003 missiokokouksessa käynnin jälkeen.  Tänään ilmestyneen Hesarin viikkoliitteen (NYT) juttu aiheesta tuli sattumoisin samaan saumaan, kun olin ajatellut julkistaa juttuni blogissa. Pääkaupungin  uteliaat pääsevät missiohuuman tuntumaan Kulttuuritalolla, jonne pastori K. joukkueineen rantautuu näköjään huomisiltana.
 
  
 
 
 
 

Eräs puoli tämänikäisen eläkeläisen elämässä on miten sovittaa yhteen kahden aikuisen arkiset rytmit. Toinen meistä käy töissään kuten ennenkin, tulee mahdollisesti käymään vielä reilut pari vuotta. Hän siis herää arkiaamuisin anivarhain, hoitelee aamuiset rituaalinsa, lähtee junalle ja on työpaikallaan jo ennen kahdeksaa. Siellä on kuulemma rauhallisinta työskennellä silloin, kun puhelin ei vielä soi.
 
Nousen omia aikojani vasta Toisen mentyä ja aamupuuhissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Enpä olekaan ehtinyt lukea  arkisin lehtiä, vain silmäillyt otsikot ja muutaman rivin. Sanomalehdessä näyttää olevan usein television edellisiltaisten uutisten kirjallinen kertaus laajemmin taustatiedoin, ehkä hiukan  toisin painotettuna. On toki muutakin.
 
Kun Toinen palaa ryytyneenä työympyröistään, hän kotiuduttuaan avaa radion tai television, riippuen siitä kummasta ensin tulee uutiset. Sohvalle hän usein posteineen torkahtaakin. Koko ilta saattaa olla kotirauhaa,  kumpikin puuhailee enimmäkseen omiaan. Iltaihmisenä ja elokuvafriikkinä jään usein katsomaan tv-tarjonnasta valitsemaani filmiä, kunToinen  menee jo nukkumaan.
 
Viikonloppuisin on erilaista. Tehdään yhdessä kotityöt, käydään kaupassa. Kahvimukin ääressä saattaa sukeutua pitempikin keskustelu viikolla tapahtuneista, luetusta, katsotusta. Olisipa vain enemmän kiinnostavaa katsottavaa television iltaohjelmissa, usein tarjonta jää hömppäviihteen puolelle. Kulttuuririentoihin osallistutaan minun mielestäni liian harvoin yhdessä.
 
Saa nähdä alanko kaivata Toisesta  enemmän seuraa jossain vaiheessa. Tällä hetkellä eri rytmit ovat aika hyvin tasapainossa. 
 
 

Ensimmäinen kuukausi eläkkeellä on kohta eletty. Tässä on nyt ollut hiukkapikkuisen sosiaalista elämää. On soiteltu puhelimia puolin ja toisin, tavattu ystäviä kotona ja kaupungilla ja jos ei vielä ole tavattu niin kohta. On käyty kyläilemässä ihan lapsuusmaallani asti tervehtimässä äitivanhaa, veljen porukkaa sekä kummipoian pesuetta mukaan lukien eritoten soma kiharapää Veera, kaksvee.
 
Nämähän eläkkeelläolopäivät ovat niin ihanan vapaamuotoisia, että käynnistyvät milloin ja kuluvat miten minulle sattuu sopimaan. Toisinaan päivä on monimuotoinen täsmäpuuhapäivä, toisinaan luiskahtaapi se iltaan kevyesti lueskellessa, kirjoitellessa ja musiikkia kuunnellessa. Kotoisen, omaehtoisen elon vaihtelusta käy tämä sosiaalinen ajoittaisvipinä hyvinkin.
 
Palailin illansuussa tapaamisesta, joka sisälsi ystävälounaan ja melko erikoisen vierailun paikallisessa antiikkikaupassa. Ensin kauppa oli kiinni, vaikka sen piti olla auki. Kun tulimme uudestaan, kaupassa oli meneillään äänekkäänpuoleinen välienselvittely omistajan ja asiakkaan välillä. Ilmassa oli sen verran rikinkatkua, että katsoimme kohta viisaimmaksi vetäytyä tulosuuntaan.
 
Kirjastossa poiketen ajelin viimein kotia kohti. Lähikaupassa sattui kohdalle tuttu rouva, joka oitis loihe kysymään: no, mitenkä olet saanut ajan kulumaan eläkkeellä? – Helposti, vastasin. 

Saunalta tuoksuva savu nousee tyyneen iltaan. Vesi on kuin suuri tumma silmä, joka rävähtämättä katsoo taivasta. Laskevan auringon punertamia pilvihaituvia kuvastuu veden peiliin. Yksinäinen joutsen lipuu lammella, viime viikolla niitä oli kaksi. Koivuissa näkyy jo muutama keltainen lehti.