Tavattiin asemalla ja junailtiin Isoon Kaupunkiin. Antoisan kaupunkipäivän ainekset koostuivat kuin itsestään: liikkeelle aamusta ja takaisin ennen ruuhkaa, vain yksi hoidettava asia, lounas ystävättären seurassa ja joku sykähdyttävä kokemus, tällä kertaa taidenäyttely. Leivoskahvit ennen junalle paluuta kuuluivat reseptiin tottakai.
En ollut löytänyt sopivaa ulkoiluasua kotikaupungista, joten se oli haettavana. Ystävättären mielipide on tärkeä sovituskopin peilin armottomuuden vastapainoksi. Hänen kommenttinsa vahvistavat oman valinnan. Sopiva, mieleinen ja edullinenkin asu löytyi. Keskustan urheiluliikkeessä nuorimies palveli asiallisen positiivisella otteella täti-ikäistäkin.
Kevyellä keittolounaalla ehdittiin puhella. On harvinainen ilo keskustella sellaisella tasolla ja intensiteetillä, että voi tehdä syvyyssukelluksia ja nousta nopeasti pintaan haukkaamaan huumorihappea tai heittäytyä hulvattomaan unelmissa liitelyyn ja siitä tömähtää nauraen maan pinnalle. Meiltä se käy, paikasta riippumatta.
Taidemuseossa oli vaikuttava valokuvanäyttely. Kuvat puhuivat: kasvot, ilmeet, pienet yksityiskohdat, suhdeviitteet, rakennukset, maisemat. Muutamien kuvien edessä viivyttiin pitkään. Kommenteissa olisi sivullinen pannut merkille ihmissuhdetyötä tehneiden näkökulmia ja havaintoja. Vahvoja ja niin tosia kuvia, joissa löysi omankin elämän heijastuksia.
Olenko jotenkin herkistynyt? Pitää oikein kysyä itseltä, kun silmiin sattuu ja korvia kuumottaa tuon tuostakin. Tiedän kuuluvani sukupolveni porukkaan, mutta en oikein tunnista näistä nillityksistä itseäni. Viimeksi eräs oli suuna päänä aiheesta tämän aamun lehdessä. Mikähän siinä on, kun edellisten tai seuraavien sukupolvien tekemisissä ei mikään ole koskaan hyvin?
Suuret ikäluokat sitä ja suuret ikäluokat tätä, kyllä on itsekästä porukkaa ja riistosakkia. Ensin Ne pitävät työpaikkoja hallussaan ja ovat seuraavien ikäluokkien etenemisen tulppana. Sitten Ne eläköityvät ennen aikojaan ja maksattavat seuraavilla eläkkeensä. Nyt Ne istuvat rahakasojensa päällä joutilaina ja seuraavat näkevät nälkää.
Nuoriso sitä ja nuoriso tätä, kaikki on valmiina saatu, mutta mikään ei kelpaa. Ensin Ne on syntyneet kultalusikka suussa ja pullamössöä syöneet. Sitten Ne on saaneet koulunsa ja opiskelunsa yhteiskunnan varoilla ja harrastuksiin on satsattu vanhempienkin kustannuksella. Nyt Ne huutaa kilpaa: mulle kaikki tänne ja heti paikalla! Pois alta risumummot ja käpyvaarit!
Katkeruus kukoistaa yllättävilläkin tahoilla. Monen aggression taustalla ovat arvattavasti pettymykset omiin unelmiin ja yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Jostakin on syntipukki löydyttävä ahdistusta helpottamaan. Edellinen tai seuraava sukupolvi on aina otollista riistaa. ?Leuhkivat vielä aikaansaannoksillaan vaikka ovat vieneet tikkarin lastensa suusta?. Voi voi.
Jokainen sukupolvi tekee parhaansa, mutta myös virheensä. Suuret sekä pienet ikäluokat ovat vuorollaan syytettyjen penkillä, jos syyllisiä etsitään. Vaan voihan virheistä oppia muita syyttelemättäkin. Ponnistelu omaksi ja yhteiseksi hyväksi tuottaa myönteistä tulosta.
?Siitä syystä, että monet ajattelevat toisin, kuuntelen sydämeni ääntä.? – Ajatus on arvostamani pohjoisen runoilijan, Niilo Rauhalan runosta.
On vähintään kolme tapaa suhtautua maailman asioihin ja elämän ilmiöihin: pohtia asioita ja muodostaa sitten omista lähtökohdistaan perustellen mielipiteensä; olla tunnevaltaisesti samaa mieltä ihailemansa henkilön, läheiseksi kokemansa viiteryhmän tai ylipäänsä viimeksi puhuneen kanssa; olla ottamatta kantaa mihinkään, vetäytyä sivulliseksi.
Vaikeinta lienee olla omaa mieltään tajutessaan, että useimmat ajattelevat eri tavalla ja ovat sitä paitsi omasta näkökulmastaan katsoen yhtä oikeassa. Tunne ja järki saattavat joutua riitaan keskenään näissä pohdinnoissa. Päätyä kuuntelemaan sydämensä ääntä ei tarkoita kuuroutta järjen äänelle tai hulahtamista vaihtuvien tunteiden aaltoihin.
Sydämen ääntä kuunnellessa saattaa joutua olemaan toista mieltä. Se ei ihmisyhteisössä silti oikeuta toimimaan vastoin yhteisesti sovittuja sääntöjä, joilla on perusteensa. Se ei myöskään oikeuta tuomitsemaan toisin ajattelevien enemmistöä tai vähemmistöä. On viisautta myös hyväksyä sydämensä geneettinen perimä sen ääntä kuunnellessaan.
Posti on tuonut tervehdyksiä ystävien matkoilta. Korttihullu ilahtuu aina postikorteista, joissa on jokin laadukas, paikallista elämänmenoa kuvaava otos persoonallisine fiilistelyineen. Olen katsellut kolmea tällaista tervehdystä rinnakkain. Ne kertovat paitsi lähettäjistään, myös saajasta.
Lapin ruskaa, silmänkantamiin syksyn väriloistoa, lampi, johon taivas kuvastuu. Korttitekstinä ”Ei tätä voi sanoin selittää…” Ei ehkä tarvitsekaan, silti muutama lause kertoo ystävän ajatelleen saajaa ja tunteneen olonsa hyväksi rauhaa ja avaruutta henkivässä tunturimaisemassa.
Kyprokselta tulleessa kortissa on kuvattu kuusi ikonia paikallisesta Apostoli Johannes Teologin kirkosta. Ystävä viittaa Uuden Testamentin tekstiin (Apt.13 luvussa), jossa kerrotaan kristillisen kirkon ensimmäisten lähetyssaarnaajien matkasta ja toiminnasta saarella. Postimerkit ovat upeita, taidetta nekin.
Aurinkorannikolla kuljeskellut ystävä on kirjannut ilon sisarustensa tapaamisesta synttärien merkeissä ja hänelle uusista, mahtavan kauniista maisemista, joista Rondan kortti esimerkkinä. Andalucian sykähdyttävät maisemat ovat saajallekin tuttuja muutaman vuoden takaiselta kiertomatkalta.
Uudet näkymät ja kulttuurit, taide ja pyhyys, hiljaisuus ja rauha luonnossa – ystäviä yhdistävät elementit. Ja se hetki, kun istahtaa kirjoittamaan kortin ystävää ajatellen jossakin kaukana arjesta.
syksy hipaisee poskea
uni punertavaa usvaa
aamut raottavat hitaasti luomiaan
illat kutovat hämärästä pimeää
puhumattomina pihani puut
odottavat
kivun päivää
Kaupungin puutarhuri kävi hyväksymässä taloyhtiön puunkaatosuunnitelman. Mutta mitä! Toivoinko sittenkin salaa, että hän olisi kieltänyt pihamme vanhan kotikoivun päätymisen kaatolistalle? Toiselle on annettava tunnustus siitä, että hän ei ole yhtään painostanut, on kaiketi tajunnut, miten henkilökohtainen suhde miulla on pihan puihin. Koivu on sielunpuuni!
Muitakin puita lähtee, uljas mänty meiltä, tuuheita kuusia muilta pikku pihoilta. Eräänä päivänä ne vain ovat poissa, eivätkä koskaan tule takaisin. Se on kuin kuolema! Perusteita kaatoon on tietysti, mutta onko se huomioon otettava peruste, että ihmisen tunnemaisemassa puu on ikuinen? Joskus sanoin tiukkaan: koivu ei lähde ennen minua. Miten luopumiseen kypsyminen liittyy elämäntilanteeseeni nyt?
Tänään vielä puu kasvaa, taivasta kohti kurottuvin oksin. Kuulen, kun tuuli kulkee lehvissä, runko vaikertaa myrskyn kourissa, sade huuhtoo puun hiuksia. Se on siinä, on ollut aina. Voin nojata siihen, kuulla mahlan kulkevan rungossa, tuntea puun sielun värinän poski rungon silkinhienoa pintaa vasten. Helteellä se on antanut varjonsa, talvella oksiensa graafisen kauniit kuviot. Rakas puu!
On joskus väistyttävä, luovutettava tilansa toisten kasvaa.
On aika merkillistä, että voi olla viikkokausia ihan tyyntä ja tasaista ja sitten yhtenä päivänä sattuu vaikka mitä. Mikä sekin lie?
*
Puolen päivän aikaan joku juoksi rapullemme ja hakkasi nyrkillä oveen. Minä, että no mikä, ovikellokin on… Naapurimies siellä ihan paniikissa, että pitäiskö mennä katsomaan, kun toisesta naapurista tulee savua ja palohälytin siellä huutaa täysillä ja onko se Toinen kotona, missä on yleisavain, pitäiskö soittaa palokunta?(tärinää ja hätäilyä).
Minä, että töissähän se Toinen tietysti tähän aikaan ja hetkinen, että mitä? Saman tien käynnistyi ammattirooli: tapahtuu mitä tahansa, on säilytettävä toimintakyky ja pysyttävä rauhallisena. Yleisavain löytyi, mutta ei sitä sitten enää tarvittukaan. Asukas ilmaantui nimittäin sillä välin ovelleen ja selitti tilanteen: ei hätää, takan savu pöllähtänyt sisälle ja hälytin alkanut huutaa. Naapuri tärisi pelästystään vielä, kun purettiin pihassa tapahtumaa.
*
Oli sovittu iltapäiväaika ystäväkyläilyyn. Olisi pitänyt ennakoida paremmin. Alakoulusta oli juuri vapautunut parvi kevytväylän täydeltä kruisailevia pikku poikia. Jarrutin, pysyttelin keskiviivalla, ajattelin, että kuten ennenkin, laumaan ilmaantuu pieni rako. Vaan nyt tulikin poika niska edellä vauhdilla suoraan päin. Pysähdyin kysymään sattuiko kaatuneelle vahinkoa. Ei myöntänyt. (Pyöräni etukori lommoontui ja rystyset naarmuilla.) Tällä kertaa minulla oli kypäräkin päässä, pojilla ei. Neuvoin jatkossa pysyttelemään pyörätien puolella porukalla ajaessa. Kukaan ei väittänyt vastaan.
*
Odotin valojen vaihtumista suojatien kohdalla keskustassa. Vihreällä lähdin taluttamaan pyörää yli, vastakkaiselta reunalta tuli näkövammainen mies valkeaa keppiä edellään heilutellen. Yläkoulusta päässyt nuorimies kurvasi vauhdilla viistosti yli suojatien, näkövammaisen keppiä hipoen. Vahinko vältettiin juuri ja juuri.
*
Palailin kotiin päin pyörätietä. Vasemmalta pikkukatua tuli auto hidastamatta suojatien yli pääkadulle. Onneksi pyöräni jarrut toimivat. Laskeuduin alas ja odotin, kun perässä tullut toinenkin kiireinen autoilija kurvasi siitä. Suojatie on pyöräilyväylän suora jatke, joten auto olisi väistämisvelvollinen. Vaan sen on viisainta väistää, jonka henkikulta on vaarassa, meidän kaupungissamme.
Tänään kuuluisi kommentoida jotenkin viiden vuoden takaista. Kutsun sitä katastrofiksi monien joukossa, joillekin se on terrori-isku, toisille päivä, joka / muutti maailman / aloitti uuden aikakauden. Tavallaan se oli uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien triumfi ja oikeutus sekä itse tapahtumana että sen seurauksina (Afganistan, Irak).
Sekin näkökulma on jossain jo otettu uudelleen esille, että Maailman Kaupallisen Elämän Keskus (WTC) oli käsittämättömän kor(s)keine rakennuksineen eräänlainen baabelintorni, jonka pitikin luhistua. Ja se näkökulma, että maailmassa tapahtuu tuhovaikutuksiltaan suurempia katastrofeja kaiken aikaa, mutta kun ne eivät tapahdu taloudellisen vallan ytimessä, ne ohitetaan nopeasti ja kevyesti niin mediassa, politiikassa kuin uutiskuvien ääressä.
Montako kuoli Libanonissa? Darfurissa? New Orleansissa? Pakistanissa? Tsunamirannoilla? Jugoslavian hajotessa? Kun New Yorkissa tornista pudottautuva mies ikuistetaan väistämättömän kärsimyksen symbolina, olisiko muistettava niitä yksityisiä tragedioita, joita jatkuvasti tapahtuu naapuristossamme, junaradoilla, silloilla, tornitalojen parvekkeilla?
Muistan tänään kaikkea kärsimystä, tuhoa ja tuskaa maailmassa. Sitä riittää.
Media muokkaa yleistä mielipidettä, siksi ei ole sama mitä toimittaja kirjoittaa tai sanoo, lehti julkaisee tai uutisvälitys kertoo. Viimeksi olen ihmetellyt tätä mielenosoitusuutisoinnissa ilmennyttä poliisitoiminnan arvostelua.
Vaikeassa yhteiskuntarauhan turvaamistoimessa olisi varmaan rohkaisevaa saada joskus mediassakin kiitosta rohkeista ratkaisuista ja hyvästä pelisilmästä hankalassa tilanteessa.
Mielenosoituksen luonteeseenhan kuuluu, että sitä käyttävät helposti hyväkseen mielipiteen ilmaisuvapauden nimissä myös satunnaiset actionia kaipaavat ramboilijat. Jos mielenosoitus olisi riistäytynyt räyhäköinniksi muutaman muun EU-maan tyyliin (kuten asianomaisten tarkoitus ääneen lausuttuna oli), mediassa olisi taatusti alkanut vollotus: miksi poliisi ei tee mitään.
Jos poliisin toimissa oli ylireagointia, sillä ei ainakaan tiettävästi tuotettu vahinkoa. Liian varovainen toiminta olisi saattanut johtaa tilanteen riistäytymiseen kaikkien käsistä. Parempi ennakoida kuin joutua katumaan.
syksy punertaa marjat
lähettää linnut etelään
ravistaa lopulta lehdet
puut pelkkinä
jäävät haromaan oksillaan
kevättä kohti
