Aamu aukeaa unenkirjavana. Hämärässä huoneessa raottelen silmiäni uuteen päivään. Tunnen vuoteen lämmön koko ihollani, tyyny kannattelee päätä, peitto lepää kevyesti yllä. Vuoteesta nousevan horisontti asettuu päivätasoon. Kun valo syttyy, kaikki on tutusti, kuten illalla jäi olemaan. Huone asukkaineen on siinä, tyynesti ja itsestäänselvästi silloinkin, kun vuode kannattelee ruumiini lepoa ja mieli vaeltaa unikuvissaan. Kun olen poissa, nukun toisissa vuoteissa, katselen toisia  huoneita, elän maailmani tarjoamissa vaihtoehtoisissa maisemissa, tiedän, että huoneeni odottaa minua siinä asennossa, mihin se lähdöltäni jäi. Sitä merkitsee koti. Paikkaa, johon voi aina palata. Paikkaa, joka ottaa tulijan tutusti vastaan. Paikkaa, jossa on tilaa minulle ja hänelle. Meille.