Väliin riepoo. Esimerkiksi se, että kun tää kohtaa sattumoisin tuttavan, joutuu yleensä aina ensteks tekemään selkoa, että miten se on sujunut eläkkeellä olo. Tätäpä kysymystä ei voita muu kuin se, että voivoi, mitenkä se sinun silmäsi jaksaa. Siis ihan kuin otsassa olisi lappu: Vasta Eläkkeelle Jäänyt. Tai ihan kuin meikäläinen olisi pelkkä Silmä Kipeä. Joka sitä paitsi enää ei ole kipeäkään, se silmä, kunhan on.
Että milloin mahdan olla taas tavallinen, kokonainen itseni muiden silmissä? Ei millään pahalla. Saanee tätä kysyä niin kuin tuotakin. Heh.
Hesarissa puututtiin sunnuntaina kuolevan hoidosta nousseeseen keskusteluun Terhokodin ylilääkärin, Juha Hännisen toimesta, lehden pääkirjoitussivulla sekä maanantaina vielä toimittaja-artikkelissa. Myös TV-ykkösen Aamutorilla oltiin aiheen ympärillä.
Saattohoitoasia ei sinänsä ole uusi, mutta periaatteellista keskustelua käydään aika ajoin. Asia puhuttaa hoitohenkilöstöä ja potilaan omaisia eniten, harva asianomainen itse kykenee ottamaan kantaa. Myös vapaaehtoisia saattohoitajia asia askarruttaa. Kysymys on kuolevan hoidosta on yleiseettinen.
Termillä palliatiivinen sedaatio tarkoitetaan kuolevan potilaan lääkityksellä nukuttamista tilanteessa, jossa hallitsematon kipu aiheuttaa vaikeaa ahdistusta ja sekavuutta eikä potilaan tilaa voida muuten helpottaa. Se ei tarkoita eutanasiaa, armokuolemaa. Sedaatiosta voidaan herättää, eutanasia on lopullinen.
Vahvimmat kipulääkkeet lamaavat hengitystä, siksi niiden käytössä on tietyt ajalliset ja määrälliset maksimirajat. Rajoitukset tuottavat joskus sietämättömän tilanteen potilaalle. Kun on kerrankin ollut hallitsematonta kipua kärsivän potilaan vierellä voimatta auttaa, tietää mistä on kysymys.
Mitä tarkoittaa oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan? On todettua, että moni meistä ei pelkää niinkään itse kuolemaa kuin siihen mahdollisesti liittyvää kipua. Kuolema voi olla rauhallinen, kauniskin tapahtuma. Monet ovat saattohoitokodin asiakkaina nimenomaan vakavan sairauden loppuvaiheen kipujen hallitsemiseksi.
Sedaatio näyttäytyy keskustelussa myös eutanasian vaihtoehtona. On hyvä tietää, että kaikki voimakas kivun lievitys nopeuttaa kuoleman prosessia jossain määrin. Eettinen kysymys on tässäkin se, kuka päättää sedaatiosta, jos potilas ei itse kykene siihen. Onko omaisella tai lääkärillä oikeus päättää potilaan puolesta?
Sedaatio ei ole mörkö, jos ei ole eutanasiakaan. Kummassakin on pyrkimys toimia siten, että ihmisen elämä voisi päättyä arvokkaasti. Eutanasia ei ole meillä laillinen hoitoratkaisu. Onko sitten nukutuksessa kuoleminen arvokkaampi kuin kivulias? Monelle kuolema on se mörkö, mutta on myös ihmisiä, jotka eivät halua kuolla itseltään salaa.
Aina ei voi edes ennakoida tilanteita, jotka voivat tulla eteen. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole. Ajattelen, että tärkeintä on kuulla potilaan tahtoa, hänen kuolemastaanhan on kysymys. Jos sitä ei ole mahdollista selvittää, lähiomaisten ja lääkärin on pyrittävä yhteisymmärrykseen hoitolinjasta. Jos yhteisymmärrystä ei löydy, perinteinen hoitolinja on varmin ratkaisu.
Se istui jo paikoillaan hiljaa tummissa puvuissaan, saattoväki. Kappeli oli täynnä, miesvoittoista porukkaa. Takarivistä löytyi hiukan tiivistämällä vielä paikka. Edessä istuvan miehen kauluksella oli puistattava kerros hilsettä kuin lumisateen jäljiltä. Kello oli viittä vaille.
Etupenkissä istui lähiomaisten pieni joukko. Leskellä oli musta hattu. Ajattelin entisaikaista tapaa käyttää suruharsoa hatussa. Sitä näkee tuskin koskaan nykyään. Tavallaan harso olisi kauniskin, sen taakse voisi kätkeä kyyneleensä tai sen, ettei niitä enää hautajaisissa riitä poskille asti.
Urut lähtivät soimaan verkkaan kuin miettien. Vainajaa oli saattamassa mieskuoro, kaupunginhallituksen ja ?valtuuston puheenjohtajat, kirkkovaltuuston nokkamies, paikkakunnan eläkepapit ja muuta arvokasta väkeä. Saattojoukko kertoo vainajastakin. En ollut tällä kertaa mukana viran puolesta, tunnesyistä vain.
Kirkkoherra tietysti oli siunaamassa. Puhe oli kaunis, kaikin puolin sopiva. Vainajaa ja leskeä puhuteltiin siinä etunimeltä. Näin kerrottiin, että tuttuja ollaan. Virret pihistiin niistä korkeuksista, missä yleensä putoaa puolet porukkaa pois. Kuoron tenorit pääsivät loistamaan.
Haudalle mennessä jonoa riitti kymmeniksi metreiksi. Loppupäässä kulkeva joutuu aina tekemään saman ikävän havainnon: on olemassa ihmisiä, joiden on välttämättä selostettava jotain banaalia asiaa naapurilleen, saattomatkalla. Ääneen. Onneksi lähiomaiset eivät kuule.
Kukkavihot laskettiin tihkusateessa. Joka toinen oli sinivalkoinen. Takaa ei kyllä nähnyt eikä kuullut mitä sanottiin. Ruusua kantava nainen lykkäsi takkinsa ja laukkunsa vieressä seisovalle puolitutulle miehelle kukan laskemisen ajaksi. Saattoväen pääväri oli syvänmusta, pari vaaleatakkista erottui joukosta.
Muistotilaisuusväkeä oli vähemmän. Ohjelman juonsi kirkkoherra suvereenisti ja pieteetillä. Kaikesta näki, että hän osaa tämän. Lähiomaisille on helpottavaa, ettei tarvitse huolehtia tilaisuuden sujumisesta. Hyvä kun pysyvät koossa surussaan. Mieskuoron Tähtitenori lauloi Oi muistatko vielä sen virren.
Kahvipöytä pursui suolaista ja makeaa. Vapaan sanan käyttivät eläkepapit, näin seurakunnallinen puoli muisteluista korostui. Veisuu laahasi. Adressipino oli komea, lukija oli onneksi selkeäsanainen sukulaisnainen, joka oli järjestänyt pinon ennakkoon eikä lukenut jokaikistä värssyä.
Hyvästellessä leski totesi hämmennys silmissään: en ole koskaan elämässäni asunut yksin, tuntuu niin tyhjältä, kun tuki ja turva on poissa..
Keskustelu lasten kasvatuksesta on purskahtanut hätkähdyttävän tutkimustuloksen siivin mediaan ja mielipidefoorumeille. Kasvatuskysymykset ovat kullekin sukupolvelle vuorollaan ajankohtainen ja tärkeä aihe. Jos on todettu vauvabuumi, eipä kummeksuta tämänkään kysymyksen aktivoitumista.
Saako lasta kurittaa kasvatusmielessä? Missä kulkee fyysisen kurituksen ja pahoinpitelyn raja? Pitääkö puheen riittää, jos lapsi ei vielä ymmärrä perusteluja? Saako vanhemmuuden nimissä kasvattaa lapsiaan miten parhaaksi katsoo? ?Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee??
Olen varttunut kodissa, jossa vanhemmat olivat periaatteen ihmisiä ja kristittyinä tunnettuja. Omatahtoisuuteni ja kovakorvaisuuteni vuoksi äiti katsoi toisinaan aiheelliseksi käyttää tukkapöllyä tai koivunoksaa kasvatusapuna. Sen koin epäreiluna, siitä nousi minun tapauksessani vain uhmaa.
Isän kasvatuskeinoina muistan lapsena olleen jonkun kerran sanallista jyrähdystä seuranneen luunapin otsaan tai nurkassa seisottamisen. Se sai häpeämään. Murrosiän myrskyissä isä kävi kanssani kärsivällisiä keskusteluja. En muista hänen neuvojaan, mutta muistan, että hän myös kuunteli. Se tuntui välittämiseltä, rakkaudelta.
Omien lasten kanssa lienen tehnyt monia virheitä, mutta koivunoksaan en ole tarttunut. Ymmärrys omaa äitiä kohtaan kyllä lisääntyi, kun jouduin tunnistamaan kiukkuherkkyyteni. Isältä saatua keskustelumallia olen kokeillut vaihtelevalla menestyksellä murrosikäisiin nuorimiehiimme, joiden kanssa joskus ajauduttiin napit vastakkain.
Olen lain kannalla siinä, että kuritus on tuomittava kasvatuskeino. Ketään ei saa lyödä. Lasta ei saa kohdella muutenkaan niin, että hänen pitää pelätä aikuista. Toisaalta lain ylitulkinta on johtanut joskus mahdottomiin tilanteisiin päiväkodeissa ja kouluissa, kun ei ole ollut taitoja vaihtoehtoisten keinojen käyttöön.
Eri asia on, että vanhemmat joutuvat toisinaan fyysisesti rajoittamaan pientä lasta, jolle sanallinen opastus ei vielä toimi. Isommallekin täytyy voida sovittujen sääntöjen rikkomistilanteessa käyttää rajoittavia sanktioita. On opittava erottamaan rajoitus ja kuritus.
Kasvattaja, joka katsoo oikeudekseen kurittaa lasta käyttämällä nyrkkiä tai mitään kättä pitempää, potkuista puhumattakaan, käyttää aikuisen ylivaltaa väärin ja on saatettava vastuuseen. Tällainen aikuinen on avun tarpeessa.
*Aiheesta kirjoittaa myös mm. sympaattinen antisankari.
Eräs aamupäivällä käyty keskustelun pätkä kahden naapurinaisen kesken, joista toinen kuopsutti talonsa edustalla kukkapenkkiä, kun toinen meni ensin ohi sauvoineen ja tuntia myöhemmin takaisin . Aamu oli leppeä; pilvinen ja hiukan kostea, puolipäivää kohti tihkuiseksi sateeksi kääntyvä.
– Mukava sää olla ulkona!
– Niinpä on, sopivan kosteaa, on helppo hengittää..
Paljon ei tarvita, että ihminen on toiselle olemassa: hymy, nyökkäys, pari lausetta. Siinä mitä sanotaan ovat läsnä kummankin sisäiset tunnelmat. Niistä voi valita, mitä ilmaisee, jos avaa keskustelun. Voi liittyä toisen tunnelmiin omillaan tai ryhtyä vastaväittäjäksi. Jälkitunnelmat ovat sen mukaiset.
?Me tarvitsemme kaikki veljen tai sisaren, joka omasta syvyydestään käsin puhuu meidän syvyydellemme?. Ajatus tuli vastaan Wilfrid Stinissenin mietekirjasta, jota luen päivittäin.
Mietin miksi niin harvoin sellaisen ihmisen kohtaa arkielämässä.
Ihmisillä tuntuu ylimalkaan olevan kovin ohut ja pinnallinen vuorovaikutuksen tapa tuttujenkin kesken. Nyt en sinänsä väheksy suomalaista small talkia, keskustelunavauksia säästä ja mitäpä kuuluu ?liturgiaa. Niillä on paikkansa ja aikansa. Miksi vain niin usein jäädään siihen ilmeisimpään?
Syvä keskustelu näyttää usein tarkoittavan kuolemanvakavaa itsekeskeistä monologia, johon toinen ei saa sanaa väliin. Syvällisyytenä saatetaan pitää myös älyllistä kiemurointia, josta ei saa tavallinen kuolevainen mitään tolkkua. Ymmärrän Stinissenin tarkoittavan tässä muuta.
Veljeys ja sisaruus puhuu arvoasetelmien särkymisestä. Toinen ei tule toisen yläpuolelle vaan rinnalle. Keskustelu voi kulkea tapahtumatasolta oivallustasolle. Lähtökohtana oma syvyyskokemus elämästä voidaan jakaa ihmisyyttä aidoimmillaan.
Syvimmällä meissä on Jumalakin, kohdattavissa ja jaettavissa oleva hyvyys ja rakkaus.
Käytiinpä kylässä kollegan luona, joka on vauvalomalla. Minut oli ystävällisesti pyydetty mukaan. Tiimi porhalsi määräaikaan ulos viikkopalaveristaan ja survoutui evp-vahvistuksineen yhteen autoon. Kätkätys ja kälinä oli varsin kotoisan kuuloista. Kirsikka ajoi suvereeniin tyyliin mennen tullen.
Päivänsäde oli oma viileän rauhallinen itsensä selkeänkauniissa kodissaan. Tuorein vauva nukkui, esikoispoika leikki hämmästyttävän keskittyneesti huoneessaan enimmän aikaa. Esikoisella ei ilmennyt mustasukkaista esiintymishalua edes tätilauman ihastellessa kilvan päiväunilta herännyttä pikku veljeä.
Oliko se yllätyskään, että mieleeni nousivat vahvoina yli neljännesvuosisadan takaa omien kotiäitivuosien tunnelmat. Kokemus äitiydestä, se ihmeenomainen tapahtuma, jossa lapsi muovaa naisesta äidin ja sytyttää sydämeen ehdottoman, elämän mittaisen rakkauden.
Miten suuri ihme onkaan pieni ihminen, miten täydellinen miniatyyrikoossaan. Miten nopeasti hän kasvaa, kehittyy, oppii asioita. Miten ihmeellistä lapselle kaikki maailmassa ensi kertaa koettuna on. Ja miten yksilöllisiä voivat pienestä asti sisaruksetkin olla.
Ihmettelyn ja uuden oppimisen kyvyn kun voisi säilyttää.
Tästä tulee hyvä päivä, ajatteli NaisIhminen itsekseen aamukahvia juodessaan. Hän antoi katseen liukua ohi sanomalehden laidoilla vaanivien ikävien pikku uutisten eikä syventynyt EU:n etelärajoilla tungeksivien pakolaisten ongelmiin, ei tällaisena aamuna. Kirkas ja lämmin syyssää suorastaan huuteli avoimesta pihanovesta: lenkille sieltä!
Vartin päästä NaisIhminen olikin jo metsäpolulla. Hyvä mieli hyräilytti, askel nousi keveästi ja ripeään tahtiin. Eipä ollut muita paljon liikkeelläkään: virkaäidit ja -isät olivat hässäköineet lapsensa päiväkoteihin ja hurauttaneet töihinsä. Koululaiset istuivat jo luokissaan, mummot ja papat hissuttelivat kotosalla ja koiranulkoiluttajien ensimmäiset kierrokset oli tehty. Maisemassa oli hyvää tilaa.
Reilun tunnin päästä NaisIhminen oli kotiovella taas. Reippaanpuoleisen lenkin tuloksena t-paita oli märkä ja hiki tippui hiusten latvoista. Ihanaa päästä suihkuun! Avain vain taskusta.. ohhoh..näytti kyllä vähän oudolta, joo?o.. eipä muuten ollutkaan kotiavain vaan postilaatikon. NaisIhmisen aivoapparaatti pyörähti pari tyhjää kierrosta. Oli pakko istahtaa pihakeinuun pohtimaan hyvän päivän äkkikäännettä.
Lenkille lähtevä NaisIhminen siis ei varustaudu kännykällä eikä jätä puutarhan puolelta ovea tai ikkunaa auki. Hän ottaa vain kotiavaimen. Olisi tietysti suotavaa, että katsoisi vähän tarkemmin mitä taskuunsa laittaa. Sekin olisi suotavaa, ettei tuttuun avainperään olisi vaihdettu etuoven avaimen tilalle postilaatikon avainta jossain saumasa jonkun muun toimesta.
NaisIhminen mietti siinä keinutellessaan, että talon toinen asukki tulisi kotiin arviolta noin viiden tunnin päästä. Hiki tippui edelleen niskaan, ei siinä ollut oikein vierailuasussa eikä sen puoleen kukaan lähituttavista olisi kotonakaan. Joskus oli ollut puhetta, että puutarhavajaan pitäisi kätkeä vara-avain yllättäviä tilanteita varten. Eipä ole tullut tehtyä sitäkään.
Siinäpä putkahti mieleen, että lähistöllä oli töissä tuttu ihminen, jos vain sattuisi olemaan työvuorossa. Sinne! Ja olikin tuuria, tuttu ilmaantui ovelle, lainasi puhelintaan, jolla NaisIhminen sai soitetuksi toisen avaimen haltijalle. Parin tunnin sisällä toinen ilmaantui paikalle, avasi oven ja syventyi etätöihin kotona. NaisIhmisen hiki oli jo kuivahtanut odotellessa. Hyvän päivän saama käänne ratkesi onnellisesti.
Pihakeinussa, päiväkahvilla. Ihmetellään kesävaatteissa: onko nyt tosiaan kohta lokakuu. Lumimarjapensaassa on kaksi kauniinvalkoista marjaa. Ruukussa kukkii guinean liisa ihanimmillaan, vaaleanpunaisena.
Illan hämärään sytytän kynttilälyhdyn. Toinen avaa shampanjapulloa hyvästä syystä. Yhteisten vuosien mittainen asuntovelka on maksettu.
*Hannu Vuorio; Aviorikosromaani
Uusi kirjailija minulle, rikosromaanien sarjaa julkaissut aiemmin. Mietin, pyrkiiköhän kirjan nimi viittaamaan jotenkin kirjailijan aiempaan lajityyppiin, rikosromaaneihin. Ainakaan sisältö eikä tapahtumien kulku ihmeempi rikos taida olla, arveluita ja aikeita enimmäkseen. Muutaman kymmenen sivua luettuani alkoi jo kummastuttaa ja lopulta häiritäkin päähenkilön loputon oluen latkiminen ja viinan ryypiskely, jonka kuvaamiseen käytettiin mielestäni ihmeen paljon energiaa. (Liekö tuo toisaalta ollut syy siihen, ettei aviorikoksesta tullut sen valmiimpaa.) No, ehkä se pyrki olemaan autenttinen tietynlaisen miehisen kulttuurin kuvaus. Eipä juuri kiinnostavaa. Lainasin kirjan itse asiassa tuttujen eteläkarjalaisten maisemien takia, joihin tapahtumat osittain sijoittuivat. Tunnistihan ne.
*Pirjo Hassinen; Kuninkaanpuisto, Otava 2004
Tämä kirja se taisi olla oikein palkintoehdokkaana. Hassisen kieli on runsasta, rehevää, paikoin suorastaan rääviä. Ihmisen kehon toiminnot, eritteet, erilaiset hajut ja niiden kuvailu sekä sukupuolielimet, varsinkin miehiset, ovat kirjoittajan herkeämättömän kiinnostuksen kohteena. Tämäkö on arvostettua nykyepiikkaa? Tarina on revitty riekaleiksi, jotka pyörivät kuin kirjopyykki koneessa suuntaan ja toiseen. Mikä näitä tarinariekaleita yhdistää paitsi kyseinen puisto, selviää vasta kirjan lopussa.
Hesarin kriitikon mukaan ?sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja aistillisuuden kuvaajana Hassinen on merkittävimpiä nykykirjailijoitamme?. Suomen Kuvalehti esitteli kirjailijan taannoin oikein viikon Hän ?palstallaan. Siinähän sitten selvisi, että kirjailija onkin aloittanut minkälie regina-lehden ?eroottisten? tarinoiden parissa. Tuskin tarvinnen tutustua uuteen Hassisen teokseen, kun haastattelun perusteella hän haluaa ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen lajissaan.
Tunnen olevani viime vuosisadalta (niin kuin tietysti olenkin), koska käsitykseni aistillisuudesta ja erotiikasta ei ole ihan tätä. Hienovaraisemmin ja tyylitellymmin kirjoitettu antaa kaltaiselleni lukijalle enemmän.
*Kristin Hannah; Paluu Kesäsaarelle, Tammi, 2002
Ensi vaikutelma: amerikkalaista naistenkirjahömppää. Jo kannessa on naisen profiili, kukkia ja kultaisia kirjainkiemuroita. Juoni etenee ennalta arvattavasti, henkilöt kuvataan ulkonäöstä ja vaatetuksesta lähtien miellyttäviksi ja hyvin toimeentulevien luokkaan kuuluviksi. Tarinan pääsisältö on äiti-tytärsuhteen vatvominen ja siinä sivussa tyttären nuoruudenrakkauden uudelleen lämmitys. ?Ihmissuhdemössöä?, sanoisi Ystäväni Sosiaalineuvos tuhahtaen. (Kirja tosin löytyi hänen hyllystään.)
Mihin minä nyt tämän helppotarinan tarvitsin? Kirja oli sujuvaa luettavaa ja viime metreillä aidsiin kuolevan ystävän vuoteen äärellä puristui pisara jo kyynisemmänkin lukijan silmännurkkaan. Tulin verranneeksi amerikkalaisen elämänmenon naiskuvaa suomalaisen nykyproosan ?kuningattaren? (Pirjo Hassinen) tekstin naisiin ja miehiin. Ymmärsin äkkiä, miksi tarvitsin tuon jälkeen tällaisen kirjan, jossa asiat tapahtuvat hiukan ruusunpunaisessa valaistuksessa ja päättyvät onnellisesti.
*Suvi Ahola, Satu Koskimies (toim.); Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi, 2005
Oli hauskaa lukea suomalaisten naisten tutunoloisia kuvauksia Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjojen merkityksestä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monien ajatuksiin tarinoiden tarjoamista samaistumisen ja haaveilujen kohteista voi täysin yhtyä. Montgomeryn kirjojen kieli on kiehtovan rikasta, aikansa tyyliin kaunista ja varhaisnuoren tytön romanttista mielenlaatua ruokkivaa. Annan sekä Emilian kehityskertomukset ovat tarjonneet naiseksi kasvun tukea ja unelmien aineksia useamman sukupolven tytöille.
Lukijoiden tekstit on valikoitu kirjallisesti ansiokkaammasta päästä, mukana on mm. Pirkko Saision upea analyysi Anna-kirjojen vaikutuksesta hänen lapsuuteensa ja Leena Lehtolaisen pohdinta kirjoittamisen merkityksestä Annan ja Emilian maailmassa. Moni tuntemattomampikin kertoo Montgomeryn tarinoiden olleen oman kirjoittamisensa intohimon lähteenä ja siivittäjänä.
Vaikka autenttiset lukijakuvaukset ovat ehkä tavalliselle lukijalle antoisampia kuin kirjallisuustieteen kaavaan puristettu asiantuntija-analyysi, niillä on myös heikkoutensa. Samat huomiot toistuvat ja yhteinen ihannointi alkaa pian tuntua kliseiseltä. Kirja olisi ehkä parantunut tiivistyksestä, sivuja on lähes neljäsataa. Onneksi värikuvasivut keventävät kokonaisuutta. Toimittaja-ammattilaiset ovat varanneet itselleenkin puheenvuoron, joissa välähtää jo kriittisempiäkin sävyjä. Aihe sinänsä on kirjan väärti ja jutut panevat miettimään omaan ilmaisuun ja ehkä elämäänkin tarttuneita vaikutteita.
|
|
