Oi, oi! Aamulla, kun nousen unenlämpimästä vuoteesta kylliksi nukuttuani uuteen päivään ja tassuttelen keittiöön, ikkunan takana sataa hiljakseen lunta. Pihamaa on ehtinyt valkeaksi jo, rapulla koskematon kerros, myrskyn lennättämien lehtien matto kuorrutettu kevyesti. Orapihlaja-aidan piikeissä killuvat vesipisarat heijastelevat ensi lumen valoa.


Arkiviikko alkaa rauhallisesti. Luen lehdet, täytän pari ristikkoa, helpohkoja asianharrastajalle. Valmistelen koneen ääressä huomista, seminaarin kotitehtävää ja arvioitavaksi jaettavaa tekstiä elämäntarinasta. Ulkoilureissulla käyn kaupasta tuoreen leivän ja vien samalla kortin postilaatikkoon. Kadulla kävelee yksinään valjun oloinen keskenkasvuinen poika, jonka pitäisi olla koulussa.


Puuhien taustalla soitan viimeksi ostamani levyn, espanjalaista klassista kitaraa. Iltapäivällä katson tallenteen elokuvasta tyyppiä ?romanttinen komedia?. Pesukone hoitelee pyykkejä sillä välin. Toinen sanoi viipyvänsä, menee töistä suoraan harrastusyhdistyksensä työvaliokuntaan. Elokuvan jälkeen soitan äidille, joka on kotiutunut vanhainkodin intervalliviikoltaan.


Ystävältä tulee sähköpostia, vastaan hänelle, päivitellään yhdessä seurakuntamme vaalilistoja: miten vähän nuoria on saatu ehdokkaaksi, miten samat ihmiset saattavat olla vuosikymmeniäkin luottamushenkilöinä, miten jollakin listalla puolet on eläkeläisiä eikä yhtään nuorta?


Kohta on marraskuu.  

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.