Naapurimies ajelee kolalla lunta ikkunani editse. Hänen ei tarvitsisi, talossamme jokaisen kuuluu pitää rappunsa pielet puhtaana itse. Herkästi kipuileva selkä on syynä, miksi useimmiten annan lumien olla, kunnesToinen meistä  kotiutuu työpaikaltaan ja tarttuu lapioon. Haluaisin kiittää naapuria, mutta miten. Miten kiittää niin, ettei toinen kadota vapaaehtoisuuden iloa?

 
Yhä tunnen onnea herätessäni tällaiseen aamuun tietoisena, ettei tarvitse lähteä liikenteeseen, jos ei halua. Niin pitkä oli työvuosien taival säässä kuin säässä. Ajattelen myötätuntoisesti kaikkia, jotka ovat putsanneet autonsa lumesta, liukastelleet kiireessä bussipysäkille, odotelleet asemilla myöhässä olevia junia, ponnistelleet auraamattomalla pyörätiellä hiutaleiden sataessa suoraan silmiin…

 
Iloa tuottaa ajatus pihoista, joissa lapset saavat mielin määrin touhuta puhtaassa lumessa niin kauan kuin jaksavat ja tulla sitten posket punaisina sisälle lämpimään. Jokainen aamu on jollekin hyvä aamu.