Nuori äiti, junassa vauvan kanssa. Joka kerran kun lapsi äännähti kovempaa, äiti kommentoi: nyt hiljaa! älä kiukuttele! nyt olet tuhma, äiti ei tykkää! Sitten maitopullo lapsen omaan käteen: juo, äläkä kitise!
Nuori äiti, kahvilassa vauvan kanssa. Lapsi ojenteli tuolistaan käsiä äitiä kohti ja äänteli vaativaan sävyyn. Äiti rauhallisesti: odota, kulta, saat namia sosetta ihan kohta, katsos tässä näin, äiti antaa, eihän sulla mitään hätää ole..
Naapurimies ajelee kolalla lunta ikkunani editse. Hänen ei tarvitsisi, talossamme jokaisen kuuluu pitää rappunsa pielet puhtaana itse. Herkästi kipuileva selkä on syynä, miksi useimmiten annan lumien olla, kunnesToinen meistä kotiutuu työpaikaltaan ja tarttuu lapioon. Haluaisin kiittää naapuria, mutta miten. Miten kiittää niin, ettei toinen kadota vapaaehtoisuuden iloa?
Yhä tunnen onnea herätessäni tällaiseen aamuun tietoisena, ettei tarvitse lähteä liikenteeseen, jos ei halua. Niin pitkä oli työvuosien taival säässä kuin säässä. Ajattelen myötätuntoisesti kaikkia, jotka ovat putsanneet autonsa lumesta, liukastelleet kiireessä bussipysäkille, odotelleet asemilla myöhässä olevia junia, ponnistelleet auraamattomalla pyörätiellä hiutaleiden sataessa suoraan silmiin…
Iloa tuottaa ajatus pihoista, joissa lapset saavat mielin määrin touhuta puhtaassa lumessa niin kauan kuin jaksavat ja tulla sitten posket punaisina sisälle lämpimään. Jokainen aamu on jollekin hyvä aamu.
Joka viikko isossa sanomalehdessä on sivukaupalla kuolinilmoituksia. Monet lukevat niitä, nuoretkin. Kuka etsii tuttuja nimiä, kuka tarkkailee syntymävuosia paikantaakseen, missä vuosikerrassa mennään ja oman asemansa lähtijöiden ketjussa. Minä luen muistovärssyjä.
Parhaimmillaan muistosanat ovat päättyneen elämän kanssa sopusoinnussa. Niissä kuvastuu lähiomaisten tai työtoverien suhde sekä kuolemaan että poismenneeseen. Säkeiden valintaa ohjaavat usein tiedostamattomat mielikuvat kuoleman merkityksestä ihmiselämässä ja käsitykset siitä mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen.
Olen ollut valitsemassa muistovärssyä äidin ja veljen kanssa yhdessä. Päädyimme virren säkeistöön, koska isä oli laulumiehiä ja virret olivat hänelle läheisiä. Meillä oli myös isän kanssa samansuuntainen usko siihen, että elämä jatkuu jossain henkisessä muodossa kuoleman tuolla puolen.
Suru saa ihmisen etsimään lohdutusta erilaisista taivasunelmista, elämän jatkumisesta tähdissä tai ruohonkorsissa. Ei siinä mitään pahaa, aikansa näitä lohtukuvia kukin tarvitsee. Mitään varmuutta meillä ei liene, ei todisteita Jumalasta, taivaasta tai muustakaan tuonpuoleisesta.
Biologinen elämä päättyy kuolemaan ja hajoamiseen, se on todistettu. Mitä vanhat kirjoitukset antavat ymmärtää kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole vääräksikään todistettavissa. Kaikki jää uskon varaan.
Monta tuttua on mennyt siitä portista, josta mennään vain yhteen suuntaan. Olen saanut seisoa portin pielessä, katsoa kun toinen menee, saatella matkaan. Kuoleman portista on käynyt myös rakas ja tärkeä ihminen. Hänen mentyään, portin sulkeuduttua, hiljaisuus on ollut syvin.
Luin isän kuoleman surussa vuosien mittaan kirjoittamani tekstit. Niihin on tallentunut todellinen tunnelma, värejä ja sävyjä valikoimatta. Kuolemasta on jo aikaa. Lukiessa kaikki on uudelleen niin totta, että tuntuu. Ajattelen miten paljon minussa olisi toisin, jos isää ei olisi ollut.
Suru ohenee suremalla. Kyyneleet haihtuvat hiljakseen, poismenneen elämän ja kuoleman kuvat haalistuvat, säilöytyvät muistojen albumiin. Haudalle kasvaa nurmi, nurmen peittää lumi yhä uudelleen ja lumeen lasketaan palava kynttilä tänäänkin. Kiitollisin ajatuksin.
Yöllä oli satanut hiukan lisää lunta. Sen verran, että lehdenhakija on jättänyt tuoreet jäljet pihaan. Aamukahvilla istuttiin tavallista vaiteliaampina. Kaupunki tuntui yhä nukkuvan, vaikka oli jo valoisaa.
Toinen meistä jäi lukemaan lehteä, kun läksin ulos. Ilma tuntui raikkaalta, pakkasta oli ehkä aste tai pari. Askelsin rivakasti tuttuun suuntaan: kotikatua metsän läpi ja kentän laitaa radalle päin. Sillalla huomasin kaiteeseen teipatun kynttilän ja sen vieressä kortin. ?Syvästi kaivaten, Naapurit ?. Oliko joku hypännyt sillalta sähköjohtoihin? Kauhea kuolema, kaikin tavoin.
Utuisen pilviverhon takaa auringon valo sirosi maisemaan lempeänä ja häikäisemättä. Väkeä oli tosi vähän liikkeellä. Vainajien päivä. Kotiin tultua sytytin tuikun isän kuvan eteen ikonipöydälle.
Ruokaa tehdessä en paljon mitään miettinyt. Paisti uuniin ja vokattuja vihanneksia, perunoita ja kastike, salaattia. Italialaista punaviiniä tällä kertaa, erinomaista. Sytytin kynttilän pöytäänkin. Radiosta kuului lasten toivekonserttilöpinää. Puhuimme hetken aikaa lintulaudan paikasta pihalla. Pitäisi hankkia uusi lintumökki ja talipallo. Tintit katselevat pihaa jo siihen malliin, että jotain puuttuu. Toiselle jäi kohtalainen röykkiö tiskiä, kun noustiin pöydästä.
Onko nyt jo toinen pyhäinpäivä isän kuolemankevään jälkeen? Isä vain kuihtui pois. Jokin herkkä fiilis läikehtii mielen pinnan alla; itkunhäivä. Menin Toisen luokse, nojasin hetken hänen olkapäähänsä tuolin selkänojan yli. Se tuntui jotenkin lohdulliselta.
Kynttilä palaa levollisesti pitkälle yöhön.
2002.
Miten luonnehtisit itseäsi kirjoittajana?
Nautiskeleva ja kiinnostunut! Kirjoittaminen on helppoa, mutta ei pakottavaa. Kynnys on matala, ei muuta kuin alkaa kirjoittaa niin tekstiä tulee. Ongelmia ilmaantuu, kun ryhtyy työstämään kirjoittamaansa. Jos kovasti alkaa viilata, sille ei loppua näy, on vaikea tietää, mihin viimeistelyn lopettaisi. Oikeakielisyys kiinnostaa, muttei aina onnistu.
Miksi kirjoitat verkkopäiväkirjaa?
Kynän teroitusta! Käyttämätön taito tylsyy. Aikaa on, vihdoinkin, vapaasti valittavissa mieleisiin asioihin. Tekstit ovat tavallaan julkiset kasvoni nyt, kun elämäni on muuten yksityistynyt. Ollakseni olemassa muillekin kuin henkiläkohtaisille tutuille. Jos kirjoittajat muodostavat jonkin yhteisön, ollakseni osa sitä.
Onko sinulla mieliaiheita?
Ilmeisesti on! Elän suhteessa luonnon kanssa, se heijastuu tunnelmiin ja ajatteluun. Ammatillinen tehtävä kirkon palveluksessa on päättynyt, mutta kirkkoon liittyvä keskustelu kiinnostaa, samoin mielenterveysasiat, joiden parissa pitkään työskentelin.
Kirjat, musiikki, elokuvat ja kuvataide kiinnostavat muuten vain, ovat aina kuuluneet jotenkin elämääni. Arkielämän ilmiöitä seurailen mielelläni, ihmettelen maailman menoa.
Suhteesi muihin blogikirjoittajiin?
Jaa, onko suhteita? No sikäli, että on olemassa iso kourallinen minua kiinnostavia blogeja, joita luen tai katselen lähes päivittäin. Monia muita kirjoittajia seurailen laiskemmin, kohteet myös vaihtuvat aika ajoin. On kunnioitettavia, ahkeria ja taitavia kirjoittajia, joita en jaksa lukea. On tuskastuttavia kirjoittajia, joita en välitä lukea. On muutamia, jotka ovat alkaneet tuttuuntua ja tuntua melkein ystäviltä.
Mitä muuta haluat sanoa?
Paljonkin. Jos luet, niin tiedät. Jos haluat kertoa, mitä ajattelet, minäkin tiedän.
Aamupäivällä kohtasin asemalla odotellessa entisen työtoverini, joka on jäänyt eläkkeelle jo vuosia ennen minua. Hän muutti tuolloin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt hän oli palannut entiseen virkaansa, sijaiseksi. Kysyin miltä tuntuu olla uudestaan vanhoissa ympyröissä. ? No eihän siinä mitään uutta ole, kuin tuhat vuotta olisi ollut, näin hän.
Junassa mietin asiaa. On tehtäviä, joihin voi palata ja ihmisiä, jotka voivat. Eläkeiät tuntuvat venyvän yhä pitemmälle. On ihmisiä, jotka kertovat vilpittömästi, etteivät haluaisi koskaan jäädäkään eläkkeelle. Muistan vastaanotolla käyneen vanhuksen, joka oli vaikeasti sairas, mutta toimi edelleen yrittäjänä, kun oli kerran siihen ryhtynyt ja piti viimeiseen asti kynsin hampain kiinni työstään.
Joskus jokaisen on luovuttava. Sen voi tehdä myös ajallaan, vastaan taistelematta. Voi löytää kokonaan uuden alueen itsessään tai saada vihdoin elämässään tilaa jollekin, mitä on aina salaa toivonut?
Niin kuin vuodenaika vaihtuu toiseen, ajallaan.
Katsottiin Toisen kanssa Casablanca Teemalta sunnuntaina. Tv-kriitikko oli yltynyt peräti kuuteen tähteen elokuvaa ylistäessään. Televisiosta Casablanca oli tullut aiemminkin katsottua kauan sitten. Muistin siitä Ingrid Bergmanin kyyneleiset silmät sumuisella lentokentällä, miten niissä suuren rakkauden kuohu asettui väistämättömän edessä kohtalon tarjoamaan uomaan.
Elokuva on tarina sodasta ja rakkaudesta, ihanteista ja kärsimyksestä, pettymyksestä, joka kääntyy katkeruuden kautta jaloudeksi. Ja tämä on myös tarina pelureista, joille rahaa enemmän merkitsee moraalinen voitto. Elokuva kestää kriittisenkin katsojan epäluuloisen ja kyynistyneen silmäilyn. Tarina tempaa mukaansa ja tarjoaa vanhanajan tähtien glamouria.
Oi, oi! Aamulla, kun nousen unenlämpimästä vuoteesta kylliksi nukuttuani uuteen päivään ja tassuttelen keittiöön, ikkunan takana sataa hiljakseen lunta. Pihamaa on ehtinyt valkeaksi jo, rapulla koskematon kerros, myrskyn lennättämien lehtien matto kuorrutettu kevyesti. Orapihlaja-aidan piikeissä killuvat vesipisarat heijastelevat ensi lumen valoa.
Arkiviikko alkaa rauhallisesti. Luen lehdet, täytän pari ristikkoa, helpohkoja asianharrastajalle. Valmistelen koneen ääressä huomista, seminaarin kotitehtävää ja arvioitavaksi jaettavaa tekstiä elämäntarinasta. Ulkoilureissulla käyn kaupasta tuoreen leivän ja vien samalla kortin postilaatikkoon. Kadulla kävelee yksinään valjun oloinen keskenkasvuinen poika, jonka pitäisi olla koulussa.
Puuhien taustalla soitan viimeksi ostamani levyn, espanjalaista klassista kitaraa. Iltapäivällä katson tallenteen elokuvasta tyyppiä ?romanttinen komedia?. Pesukone hoitelee pyykkejä sillä välin. Toinen sanoi viipyvänsä, menee töistä suoraan harrastusyhdistyksensä työvaliokuntaan. Elokuvan jälkeen soitan äidille, joka on kotiutunut vanhainkodin intervalliviikoltaan.
Ystävältä tulee sähköpostia, vastaan hänelle, päivitellään yhdessä seurakuntamme vaalilistoja: miten vähän nuoria on saatu ehdokkaaksi, miten samat ihmiset saattavat olla vuosikymmeniäkin luottamushenkilöinä, miten jollakin listalla puolet on eläkeläisiä eikä yhtään nuorta?
Kohta on marraskuu.
Paikallislehdessä oli jokin aika sitten nuoren ja näpsäkän myyntijohtajattaren näin otsikoitu kolumni: Kristinusko on kova brändi. ?Seurakunnilla on hallussaan todella kovan luokan brändi, koska se on kestänyt näinkin houkuttelevana jo pari tuhatta vuotta ylilyönneistä huolimatta.? Ylilyönteinä mainittiin muun muassa uutiskynnyksen ylittäneet naisten syrjintä (naispappeuden vastustajat) ja työpaikkakiusaaminen seurakunnissa sekä katolisen kirkon pappien pedofiliatapaukset.
?Havahtuminen 2000-luvulle ja toimintatapojen päivittäminen useampia ja uusia kohderyhmiä palvelevaksi olisi paikallaan?, kirjoittaja toteaa. Päivittämisestä olen samaa mieltä. Sitten tulee yllättävä heitto: ?Ihmisellä on tarve henkisyyteen, mutta myös pohdiskeluun, omakohtaisuuteen ja asioiden ymmärtämiseen. Tähän kirkko harvoin antaa mahdollisuuden.? Jäin ihmettelemään, miten niin harvoin. Ymmärrettävästi ilmaistu sanoma ja omakohtaiseen uskoon ohjaaminen lienee kirkon tavoite?
Kirjoittaja kertoo pappistuttavansa harmitelleen, että liika tuoreus ja radikaalius viestinnässä voisi karkottaa ?vakioasiakkaat?. Ai jaa? Satun olemaan yksi vakiseurakuntalainen, joka väitän, että ei karkottaisi. Liika varovaisuus kyllä sen tekee. On jo tehnyt.
Kolumnissa oli paljon hyvää asiaa. Asioiden laitaa tunteva joutuu silti huokaamaan: taas kerran valitetaan, ettei ole tätä tai tuota ja ehdotetaan toimintoja, joista monia on kertaalleen vähintään kokeiltu, saattavat peräti olla nykytarjonnassakin. Ilmiö on havaittavissa uusien, jos kohta hämmentävän usein entistenkin ehdokkaiden ilmaantuessa julkisuuteen seurakuntavaalien alla.
Kirkollinen valtalehti Kotimaa taas arvioi viime numerossaan kaikki maamme piispat viranhoidon ja persoonallisten johtajaominaisuuksien perusteella. Piispoilla on asemansa vuoksi paljon valtaa kirkossa, kuten myös kirkkoherroilla seurakunnissaan. Kun tietää millä systeemillä kyseisiin tehtäviin tullaan, on turha toivoa, että mikään oleellisesti muuttuisi näköpiirissä olevana aikana. Kyllä brändit ovat muualla.
Omankin seurakunnan vaaliehdokaslistaa katsellessa pääsee alistunut huokaus. Porukka kaipaisi nuorennusta! Onneksi joukossa on kyvykkäitä, vilpittömästi seurakunnan parasta etsiviä henkilöitä. Ongelmana on kuitenkin, että pitkään luottamustehtävissä olleille keskittyy valtaa, josta seuraa, että mikään ei tosiasiassa muutu, vaikka osa väkeä vaihtuisikin. – Silti: kirkon jäsen, äänestä!