Vaelsin unien maassa viikonlopun. Kurssin teoreettinen anti oli luotettavan tuntuista, hyvin jäsenneltyä. Aiheeseen hiukan perehtyneen mielenkiinto kohosi tiedon tulvasta ja uusista näkökulmista. Kahden täysipainoisen seminaaripäivän välisen yön unimateriaali antoi säkenöiviä oivalluksia auetessaan tulkinnan kautta. Ymmärrys elämästä, myös tästä omasta, ainutkertaisesta elämästä kasvoi.
Unia lähestytään hiljaisen tiedon kautta. Unen näkemisestä ja uni- ja valvetilan prosesseista on kyllä tutkittua faktatietoa olemassa. Unen sisällön tulkitseminen sen sijaan liikkuu visiotiedon alueella, se ei antaudu mikroskoopin lasilevylle eikä siitä saa yhtälöä, jonka voisi matemaattisesti ratkaista. Uniaan tutkivan elämä rikastuu, saa sävyjä ja vivahteita. Moni mielessä ollut miksi-kysymys alkaa aueta.
Tulkinnan perusteena on unen kerroksellisuuden ymmärtäminen. Unitarina puretaan sanojen, yksityiskohtien, unihahmojen ja tunnelman kautta. Se on hyvin loogista puuhaa. Aineksissa näkyy usein riekaleita edellisen päivän kokemuksista ja tunnelmista, jotka aktivoivat meneillään olevan elämänjakson sekä oman varhaisen historian toisiinsa liittyviä tunnesisältöisiä muistijälkiä.
?Uniaan pelkäävä säikkyy varjoaan?. Mitään pelättävää unien viesteissä ei ole. Unen merkityssisältö ei aukene minkään yksittäisen ?sanakirjan? avulla mekaanisesti tulkittuna. Unet liittyvät aina näkijänsä henkilökohtaiseen tunne- ja elämysmaailmaan sekä historiaan.
Aiheesta enemmän vaikkapa täältä.
Tämän synkemmäksi ei sää voi tulla; sataa lotisten, marraskuun pitkää pimeää kaiken päivää. Kumma kyllä sisäiseen mielialaan se ei nyt vaikuta masentavasti. Olen puhutellut itseäni joulun tulosta. Sehän tulee joka vuosi. Se ei ole vääjäämätön kohtalo, se tulee sellaisena kuin siihen sisäisesti ehtii asettua. Nythän on aikaa. Jospa asettuisin oikein päin.
Viikonloppu lupaa mielenkiintoisia. Ystävä Savon sydämestä saapuu ja yhdessä sukelletaan muiden unennäkijöiden sekaan pohtimaan millaisena elämä näyttäytyy unipeilissä. Toinen ei tämäntyyppisiin naisten kotkotuksiin sorru, väittää jopa, ettei muka näe unia ollenkaan. Luulenpa, että insinööriaivo olisi jo poksahtanut, jos ei näkisi. Ei vain muista näkemiään.
Mitä tällä viikolla olen puuhaillut, pitää ihan miettiä. Kirjoittanut, lukenut, laulellut yhden illan, viettänyt Ison Kaupungin päivän, tavannut ystäväkollegaa toisena päivänä. Kieltämättä ulkoilu on jäänyt näillä säillä vähiin, samaten täsmäpuuhat. Elämä on tuntunut elämältä siltikin, vaikka Toinen mökötti pari päivää. Se ei ole uutta, mutta syyn selvitys on aina mielenkiintoinen prosessi. Sitä stressaa työt. Paras olla natisematta pienistä.
Stakes on julkaissut tutkimusraportin, josta käy ilmi, että lasten ja nuorten psykiatristen sairaalahoitopäivien määrä on kasvussa. (Luin uutisen hesarista, mutten raporttia löytänyt Stakesin julkaisuista. Päivittääkö ne nettisivujaan?) Vuosituhannen vaihdetta kohti kasvu on kiihtynyt ja sen jälkeen jatkunut loivempana. Raportti kertoo, että erityisesti tytöt ovat olleet osastohoidossa aiempaa useammin.
Tiedot huolestuttavat. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kasvu on havaittu. Luulisi, että tieto hoidon tavoittavuudesta on positiivinen signaali. Se olisikin, ellei se samalla kertoisi siitä, että ongelmiin ei kyetä edelleenkään tulemaan avuksi ajoissa. Avohoitosysteemit ontuvat paikoin pahasti.
Kaupunkimme terveyskeskuksessa oli pitkään vain yksi psykiatrinen erikoissairaanhoitaja, erityisesti nuoria varten. Hän oli läkähtymäisillään asiakasmäärään. Sitten luotiin lasten ja nuorten psykiatrinen poliklinikka päiväosastoineen, yhteinen naapurikunnan kanssa. Se tukkeutui heti. Terveyskeskukseen saatiin toinen terapiatyöntekijä, aikuisia varten. Eipä ole työn puutetta hänellä. Perheneuvola tekee hyvää ja perusteellista työtä, mutta jonohoitoa riittää. Koulupsykologi painiskelee oppimishäiriöiden tunnistamisen kimpussa. Ongelmat pahenevat odotellessa ja kohta soivat ambulanssin pillit.
Epäilen, että tytöt olisivat poikia sairaampia. Olisiko niin, että poikien mielenterveydelliset ongelmat tulkitaan helposti käytöshäiriöiksi ja hoitopolku käy lastensuojelun laitoksiin, sitä kyselee Stakesin lääkäriasiantuntijakin. Taloudelliselta kannalta hoitopaikka ei ole samantekevä. Lastenpsykiatrisen osaston hoitopäiväkustannuksilla saataisiin peruspalveluissa ja avohoidossa paljon aikaan.
Varhainen puuttuminen ongelmiin on jo mantra. Missä kunnissa peruspalveluresursseihin tosissaan satsataan?
Nonnih. Terveisiä. Oltiin kylpylöimässä Nuoruusystävän kanssa. Siitä erikoista kylpyilyporukkaa ollaankin, että ei käyty vesielämyspuolella ollenkaan. Kovasti siellä salamat leimusivat aika ajoin ja ukkonen jyrähteli ja mitä kaikkea elämystä olisi ollutkaan tarjolla. Nuoruusystävä oli ’unohtanut’ uima-asunsakin kotiin, vaan olisihan uimavaatteen saanut vuokrattua, jos haluja olisi ollut. Eipä ollut.
Oli niin kaunista maisemaa ikkunasta katsella ja ulkona kävellä, ettei paremmasta väliä. Hyvänä pidettiin talon puolesta. Hoitolassa poreammeet porisivat ja siinä huljutettiin kroppaa. Kädet ja jalat kuorittiin ja hauduteltiin erikseen niin, että iho oli viimein siloinen ja pehmoinen kuin vauvan pylly. Yrttiteetä lykättiin kaiken jälkeen sisuskalujen lämmikkeeksi ja huuhteeksi. Oikein oli oivallista.
Iltaohjelma oli kyllä vaisunpuoleista meikäläisen makuun. Sentään ihan uutta kummallekin päästä kokemaan karaoketanssit. Nuoruusystävä osasi listan laulujakin ihan kiitettävän määrän, mutta ei mokoma suostunut kokeilemaan esiintymistä. Minä taas huomasin olleeni niiltä markkinoilta syrjässä, missä ohjelmistoa olisi tarttunut korvaan. Oli siinä monenkirjavaa laulajaa asialla, täytyy sanoa.
Parasta reissulla taisivat olla ne elämäntuntojen päivitykset puolin ja toisin, yhteisten muistojen kerratut sirpaleet. Niin – ja ne nokipannukahvit lumisen luonnon sylissä! Ystävyys on arvokas asia, sille kannattaa antaa aikaa.
Laukun kanssa junaan. On tullut viimein aika toteuttaa yhteinen reissu, joka kerran sovittiin tehtäväksi sinä vuonna, kun molemmat jäämme eläkkeelle, Nuoruudenystävä ja minä. Sanottu vuosi viilettää jo viimeisiään. Elämähän on siitä merkillinen, että se ei kaihda irtisanoa tämmöisiä sopimuksia, jos niikseen on. Toisinaan se panee lukemaan pienellä präntättyjä oikein lukulasit nenällä ja sieltäpä ilmaantuu pikkuinen ehtolauseke, joka mullistaa aiotun suunnitelman. Kaikesta huolimatta olemme jo matkalla. Elän toivossa, että seuraavat päivät sisältävät vuorovaikutteista, kotoisella puheenparrella höystettyä aatosta eläkkeelläolon ihanuudesta. Mikäli entiset merkit pitävät, keskitytään asian humoristisempaan laitapuoleen oikein tosissaan. Niin että, eipä nyt muuta vähään aikaan. Nähdään..
Olen alkanut tuntea ahdistuksen väreitä. Kaupungin jouluvalot on sytytetty. Tavarataloihin ja marketteihin on ilmaantunut valtavia röykkiöitä tavaroita, joita oletetaan ihmisten tarvitsevan jouluna. Adventtiin on kolme viikkoa, marraskuu on hädin tuskin puolivälissä.
Tämä ei varsinaisesti pyri olemaan kaupallisen joulun vastustamispuheenvuoro. Ymmärrän, että näin tämä menee, että yhteiskunnan rattaat pysyvät pyörimässä. Monet saavat elantonsa kaupan palveluksessa. On mukavaa, että paljon kaikkea kaunista ja herkullista on valittavissa.
Työelämän vuosina oli vielä joulun juhlinta pieninä palasina etukäteen eri ryhmien kanssa siellä ja täällä. Kuinka ollakaan, tänään minua kysyttiin ystävällisesti juontamaan joululaulajaisia ja toimimaan esilaulajana ja säestäjänä. Ehei, ei enää. Haluan viimein istua jossakin takarivissä ja laulaa muiden mukana.
Miksi minua mahtaa ahdistaa nämä joulun lähestymisen merkit? Taas nostaa päätään vanha unelma joulusta kaukana kaupungista, lumisen metsän keskellä jossain. Milloin?
Joskus joutuu olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Se onkin taidetta. Osuipa samaan päivään tunnin välein alkamaan sellaiset juhlat, joita kumpaakaan ei halua eikä voi ohittaa. Onneksi kovin usein ei satu näin. On terveellistä, vaikkei mukavaa, joutua pohtimaan miten semmoinen tilanne ratkaistaan.
Päähenkilöt olivat siinä määrin eri maailmoista, että kummassakin juhlassa jouduin olemaan se, jonka piti lähteä tai tulla kesken. Matkalla juhlasta toiseen kerroin ystävän syntymäpäivien vietosta ja Toinen puolestaan sai selostaa miten vihkiparin kirkkoseremonia oli sujunut morsiamen enon näkökulmasta.
Sen siinä havaitsi oikein konkreettisesti, että juhlilla on eroa. Miten on valmisteltu, ketä on koolla, mitä juhlitaan ja millä tyylillä. Juhlassa on hyvä tavoite saada vieraat viihtymään, ei ainoastaan isäntäväki. Joskus tavoitteen saavuttaminen saattaa olla vaikeaa, kun juhlaväki koostuu monista ?maailmoista?.
Omat herkimmät hetkeni olivat syntymäpäivillä: ystäväni kukkean onnellisena ruususeppele hiuksillaan, tuokio Päivänsäteen kuopuspojan sylinä, mielenkiintoiset keskustelut tuttujen pöytänaapureiden kanssa ja viihdyttävä musiikkiesitys. Häitä juhlittiin sitten komeasti ja pitkän kaavan mukaan ylelliseen tyyliin.
Näin eilen ? ja tänään tulee kuopuksemme neitoineen isänpäivälounaalle. Iloa, iloa!
Minulla on ollut onni löytää taitava kampaaja, jonka asiakas olen ollut toistakymmentä vuotta. Liikkeestä toiseen olen siirtynyt hänen perässään. Viime vuodet hänellä on ollut oma liike yhdessä taitavan ystävänsä kanssa. Siellä on aivan ihana ilmapiiri. Pääsen vielä aika helposti sinne junalla, mutta toivon hartaasti, että hän ei muuttaisi enää kauemmaksi.
Asiakassuhde oikeaan kampaajaan on naisen elämän tärkeitä suhteita. Olen nähnyt aikuisvuosinani monta hiusalan ammattilaista. On ollut itsetietoisia hiusmuotoilijoita, joille olen ollut vain pää ja lompakko. On ollut sinänsä kelpo kampaajia, joiden jäljiltä en vain ole tuntenut itseäni. Ja niitähän on, jotka tapaa vain kerran heti kohta tietääkseen, että ei, ei tätä.
Oikeastaan kampaajani ei kampaa vaan muotoilee, hänellä on hyvät ?saksikädet?. Hänen työnsä jälki on laadukasta ja hän pysyy aikataulussaan. Hänellä on tyylisilmää. Hän näkee ihmisen kokonaisuutena ja tuntuu tietävän vaistomaisesti, mikä kullekin sopii. Hän ehdottaa hienovaraisesti jotain uutta aika ajoin, soveltaen muotivaihteluja asiakkaan tyyliin.
Kampaaja ja pitkäaikainen asiakas tuntevat toisensa paremmin kuin naapurin rouva tai moni työtoveri. Kun tulin kiireisenä töiden välissä, kampaaja hoiti hommat napakasti. Kun tulin väsyneenä rankan työpäivän jälkeen, hän hieroi pestessään muutaman minuutin päänahkaa ja kas! stressi helpotti. Hänellä on taito jutella henkilökohtaisesti, silti tunkeilematta ja aina valoisaan sävyyn.
Taitava kampaaja on peruspositiivinen ihminen. Muutaman kerran olen vaistonnut, että hänellä on murheita. Hän on kertonutkin niistä hiukan. Edelliskerralla tulin sanoneeksi hänelle lähtiessä: pidäthän huolta itsestäsi. Viimeksi hän totesi elämänkuvionsa olevan muuttumassa. Ajattelen myötätuntoisesti häntä ja toivon, että hän jaksaa kipeän vaiheen yli.
Nyt on tuomittu yksi entinen diktaattori tappamiskäskyn antamisesta itse tapettavaksi. Milloin sama tapahtuu Yhdysvalloissa, Venäjällä, Israelissa, Euroopassa? Sodat eivät lopu sotimalla, tappaminen tappamalla. Vastuulliset voivat piileskellä loputtomiin tai verhoutua asemansa ja poliittisten tarkoitusperiensä suojaan.
Yhteisö ei pysy koossa, jos demokraattisesti laadittuja lakeja ei noudateta. Lain rikkomisesta on oikeudentajun mukaan seurattava rangaistus. Minua askarruttaa, miksi yksilö toisen hengen riistämällä syyllistyy murhaan, mutta yhteisöllisellä päätöksellä hengenriisto voi ollakin oikeustoimi. Miksi jonkin valtion armeija voi aloittaa sodan toista valtiota vastaan ilman, että siihen kukaan voi puuttua?
Eri kulttuureissa oikeuskäsitykset poikkeavat toisistaan. Meillä ei ole kuolemantuomiota rangaistusvalikossamme. Onko niiden oikeusvalikko väärä, joilla on? Siksikö, kun me niin sanomme? Tästä ei ole helppo sanoa perustellusti mielipidettä. Vanha ?silmä silmästä? ?laki on yhä voimassa monin paikoin maailmassa. Joskus riittää huutoäänestys: ristiinnaulittakoon!
Rosvot ja poliisit sekoittuvat sodan melskeessä. Raakalainen löytyy, kun pintaa raaputtaa. Valtahumalassa kaikki alkaa näyttää oikeutetulta.
Viittanainen purjehtii kahveineen pöytään, josta joku on lähtenyt. Hän siirtää reviiriltään tyhjän kahvikupin viereiselle pöydälle. Laukku olisi kertonut, että pöytä on varattu. Siihen vain, pois oman nenän alta. Pöytäänsä palannut siirtää kuppia hiukan, katsoo viittanaista neutraalisti silmiin, kunnes tämä laskee katseensa. Kumpikaan ei sano mitään. Niin pieniä sanoja, niin vaikeita sanoa. Anteeksi, en huomannut.
Kolme nauravaa mummoa nurkkapöydässä. ? Minä kysyin sitten siltä, että missäs se poreallas on. Miten niin, se sanoi, ei semmoista ole kuin sviitissä. No sviitissä, sviitissä, minä sanoin, sviittikamaahan tässä ollaan vai mitä, hihi?kjähäh…ei meinannut uskoa?
|
|
