Mielenrauha.

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan olen käynyt Valamossa vähintään joka toinen vuosi, joskus jopa kahdesti samana vuonnna henkilökohtaisessa retriitissä. Toisinaan on ollut syitäkin: työelämän puristus, perheen routavuosien kivut, Esikoisen ja Kuopuksen kotoa muutot, isän kuolema. Toisinaan olen tullut vain oman sydämen ikävän vetämänä. Valamosta on tullut minulle, toisuskoiselle, rauhan ja sielunlevon paikka.

Luonnonrauha.

Valamo on veden ympäröimällä, avaralla ja korkealla paikalla, siksi sen valoisuus on ainutlaatuinen. Talojen arkkitehtuuri hoitaa esteettistä silmää: sopivasti raikasta modernia harmoniaa bysanttisin vivahtein ja toisaalta vanhaa kartanoromantiikkaa. Kaiken keskipisteenä hohtaa valkea kirkko kuparisipuleineen ja risteineen. Valtavien vanhojen puiden keskellä kulkiessa tuntee ihmisen, hänen voittojensa ja tappioidensa, murheidensa ja ilojensa pienuuden. Eri vuodenaikoina luonnon kauneus puhuttelee. On pieniä metsä- ja rantapolkuja sekä raivattuja reittejä kävelijälle, talvisia latuja hiihtäjälle.

Sielunrauha.

Ortodoksisessa luostarissa on ainutlaatuista se jokin, mikä syntyy kutsumuksessaan elävien ja työtä tekevien kävijää kunnioittavasta, tunkeilemattomasta suhtautumisesta kävijöihin ja toisaalta jumalanpalvelusten intiimistä, mystisestä kauneudesta ja intensiteetistä. Luterilaisen saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää kantiloituja rukouksia, vanhahtavia tekstejä, suitsutusten, ristinmerkkien, tuohusten sytyttelyn ja ikonien suutelemisen merkitystä. Kun siihen tottuu ja elää siinä mukana, vaikutus on uskomattoman tyynnyttävä ja ravitseva. Sielunlepo ei olekaan passiivista liikkumattomuutta, vaan monitasoisesti tyydyttävää, ristiriidatonta vapautta.